Sano että jäät

Joulu on ihana juhla, jos se olisi keskikesällä. Rakastaisin istua juhannuskuusen alla yöttömässä yössä ja vetää hippaleikkejä ja saunoa tuoreiden koivunlehtien keskellä.

Nyt on kaamos, eikä silloin juhlita mitään. Kannan kiltisti joulukirjat lainattavaksi, syön joulutorttuja ja ripustan kynttilät ja tähdet kuuseen. Iloitsen joulunalusruuhkasta - kirjastot tulvivat asiakkaita, jotka varautuvat joulunpyhiin. Perheitä on aina, siivousta paossa ja löytämässä aina uutta yhdessä. Tänä vuonna myös paljon yksinäisiä ihmisiä. Tai ehkä minä huomaan heidät vasta nyt.

Yksin on suomen kielessä tyhmä sana. Se tarkoittaa sekä halukkaasti että pakon edessä ilman toista olevaa. Samalla sanalla ei voi olla kahta eri tunnelmaa. Se on väärin.

Minä olen sitomassa elämäni toiseen muutaman viikon päästä. Se ei ole ihan konventionaalinen eikä standardi juttu, mutta "me voidaan tehdä elämästämme sellainen kuin me halutaan". Juovuttava vallan tunne, kaikessa keski-ikäisyydessään.

Tämä on ollut uskomattoman raskas, upea, kipeä, tappava, rakastava vuosi.  Minulla on Pommakkia häissä, elämä takana ja edessä.

Hyvä elämä

... on vaikka sitä, että saa ostettua kaikille joulutoivelistoilta jotain.

Ja sitä, että esiintymisvinkkausten jälkeen saa vinkata omassa kirjastossa englanniksi. Osaan vinkata, mutta en englantia, ja se on siksi ihanan hauskaa ja stressitöntä. Tunnit sisältävät aina naurua ja oppilaat pelastavat minut pulasta moneen kertaan.

Semmoinen on hyvää, että saa kiukutella välillä ihan vapaasti ja sitten tehdä sovinnon. Juoda kahvia ja lukea monta kirjaa lukupäivänä kotona vinkkausta varten, kun ulkona on pakkasta. Nähdä odottamaton kaverivauva ja katsoa, kuinka pieni ihminen pyörii oman napansa ympärillä konkreettisesti ja jättää huomiotta ne aikuiset, jotka tekevät sitä kuvainnollisesti.

Erityisen hyvää on omata mies, joka pistää viestiä bussipysäkiltä, jossa on seissyt ainakin SATA tuntia ja siellä on ainakin KAKSIKYMMENTÄ astetta pakkasta ja kutsua se kotiinsa. Keittää kahvia, laittaa sauna lämpiämään, lämmittää kylmää nenää kädellä ja poskea poskella ja sanoa vasta vähän ajan päästä että pakkasta oli kyllä kahdeksan.

Tempus fugit

Maskun mukava keikka takana ja ihmettelen taas, miten ne "vaikeimmat" on aina parhaita. Maskun Mervi on totuttanut lapsoset kauhuun niin, että näillä reissuilla joudun pistämään parastani - muuten vastassa on vain "did it, done it" -ilmeitä... "Tämä on tosi ahdistavaa kauhua" -kommenttiin kuului yhden pojan suusta "Jesssssss..."

Häihin on kuukausi, ja lainasin juuri kirjastosta lehden, jossa kauneus-valmistauminen aloitetaan 2-1 VUOTTA ennen häitä. Lohduttauduin sillä, että suihkurusketus otetaan vasta pari päivää ennen vihkimistä...

Minulla on hääpuku, ruskea. Minulla on ruokaa, paljon. Minulla on hiukset, leikattu. Minulla on laulaja-Suvi (muistakaa palkata harjoittelijoita, jotka sekä vinkkaavat laulamalla että esittävät musiikin sattumalta eteen tupsahtavissa kirjastolaishäissä) ja nyt myös listallinen musiikkia.

Marssitaan, virseillään, kuunnellaan, tanssitaan, taustoitetaan. Mukana on musiikkia, joka on kulkenut suvussa lapsuudesta asti, itkettävääkin. Häätanssi ei ole valssi, mutta minusta ja miehestä se kertoo.

Ainakin tämä kuunnellaan.

Reissunaiskuvia

Parin viikon Keski-Suomi-turnee on ohi.

Yläastelaiset vinkattu, glögit juotu, peiton alla lämmitelty ja se oli yksi elämäni parhaista lomista! On ihanaa olla rakastunut kirjavinkkari :).

Edelleen kiittelen kaikkia järjestäjiä - oppilaita, opettajia, kirjastolaisia ja pistän vähän kuvia. Posti ei suostu viemään perille meidän tutkimuspyyntöämme siitä, olemmeko esteellisiä vai estottomia menemään naimiaisiin ja häämusiikki pitää valita ja glögiä pitää juoda ja peiton alla pitää lämmitellä, joten olen hiukan kiireisen rakastunut kirjavinkkari.

Viitasaaren pääkallonpaikka käsityöosastolla

Viitasaaren kirjastossa on myös upea musiikkiosasto!

Pihtiputaalla sai virkata lumihiutaleita.

Vilskettä Pihtiputaan kirjastossa

Pihtiputaan lapsia valvoo joutsen, jolla oli ikää jo useampi vuosikymmen.

Tänne me kuulemma muutamme viettämään eläkepäiviä. Tahatonta saksalaisvaikutelmaa ei lasketa.

Saarijärven Virpi on tehnyt uskomattoman hienon julisteen :)! Pohjana Joe Hillin Sydämenmuotoinen rasia.

Saarijärven lastenosaston satuhuoneessa oli oikeasti jo fiilistä!

Muutenkin Saarijärven kirjasto oli vehmas ja kaunis.

Joskus jopa minä pidän luonnosta, vaikka se tulisikin vähän lähelle minua <3 .="" br="">

Irmeli Karjalaisen näyttely oli hauska ja kaunis

Maalipurkin kansirakkaustaide sai paikallisen kasiluokkalaisen toteamaan lakonisesti: "Tikkurilan".

Reissun päätyttyä sen ajan hyvinruokittu vinkkari yritti pienentää annoskokoaan :p.

The Varpaat.

Tour de Finland

Keski-Suomen liiton kohtuullisen loistava biisi & video.

Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa yhtäkkiä olevansa hyvä työssään. Oikein hämmästyy, kuinka pitkälle on kulkenut ensimmäisistä haparoivista yrityksistään tehdä jotain oikeaa palkkansa eteen ja etenkin siitä, millaiset kiksit työstään vielä saa. Minulla on ollut sellainen viikko.

Koska rundi kestää kaksi viikkoa, vein kirjat mukanani. Kolme laatikollista. Niitä kantamaan oli onneksi mukana sopivan partainen roudari, joka hoiti myös seuranpitäjän, lakritsinnoutajan ja unikaverin virkaa loistavalla menestyksellä.

Vinkkasin 18 yläkouluryhmää, sain hyvää ja vähemmän hyvää palautetta, jotkut lainasivat elämänsä ensimmäisen kirjan ja jotkut ehkä tuhannennen, mutta se oli just se, joka luetaan sen jälkeen, kun "on lukenut jo kaiken". Erityisesti vinkkauksista jäävät mieleen aina teinixien *silmät*. Uniset, kiinnostuneet, kännykkään suunnatut ja sieltä rykäisyn jälkeen nousevat ja erityisesti odotuksesta laajentuneet. Puhuin hedelmäseksistä, murhasin pari Dexterin tyyliin ja semmoista normisettiä. Reeta Aarnion kirja lähti täsmäkohteelle kuvauksella: "ei sisällä romantiikkaa eikä suurta vauhtia, mutta sopii niille, jotka tahtovat ajatella". Rannelan Terhin Yhden promillen juttuja meni useampaankin kotiin ja sai aikaan sen, että käsikirjaston ovi suljettiin ettei puheeni kuulu muualle. Simukan Punainen kuin veri ostetaan ainakin yhdelle koululle, ja Siri Kolun PI pääsi ensimmäistä kertaa kiertueelle mukaan. Anneli Kannon Kuollut kulkee saa aina aikaan varausjonot, ja sen varjolla pääsin myös kertomaan traumaattisista kesäleirikokemuksistani.

Palaute on harvoin suoraa, vaan tulee opettajien kautta (seiskaluokkalaiset oli kertoneet valvojaopelle, että "lainaat sieltä kuitenkin jotain, kun se on niin kiinnostava"). Nyt sain kuitenkin useita kiitoksia kakruilta itseltäänkin opettajien lisäksi. Se tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Mieleen jää myös poika, joka kertoi Remes-innostaan. Se oli ensimmäinen kirja Sinisten banaanien jälkeen, jonka nuori mies oli lukenut. Ja sitten se oli lukenut ne kaikki.

Roudari notkui yhden vinkkauksen samassa huoneessa netissä, ja kun pyysin yleisöä poistumaan Facebookista, sille kommentoitiin lohduttavasti yhden pojan toimesta: "Ei se varmaan sua tarkoittanut." Kun roudari lupasi kuunnella ihan mielellään, kysyi poika: "Onks toi sun vaimo..." Samapa se, miksi kuuntelevat. Kyllä sitä kirjallisuuden eteen yhden avioliitonkin solmii.

Viitasaaren ja Pihtiputaan kirjastot olivat tehneet järjestelyt hurjan hienosti. Oikeastaan keikkavinkkarille on tärkeintä se, että opettajat ja oppilaat ovat tietoisia vinkkauksesta, tulevat paikalle ja suhteellisen ajoissa. Kiroilu, valitus ja huokailu silmienpyörittely mukaan luettuna on plussaa. Minua ruokittiin runsaasti, mikä on loistavaa.

Roudari tutustui siis ensimmäistä kertaa kauhuvinkkarin työhön, mistä seurasi soitto eräästä hotellista kesken vinkkausrupeaman:

*kuiskaten* "Mä olen nyt täällä, enkä uskalla puhua ääneen, kun täällä on ehkä joku. Jouduin avaamaan oven koodilla, ja puhelimessa mut neuvottiin kulkemaan portaat ylös ullakolle ja täällä on pitkä käytävä ja huoneiden ovia joka puolella ja ihan pimeetä... Käskettiin mennä viimeiseen huoneeseen, ja sen ovi on auki ja mä menen nyt sinne..."

Lopulta hotellin omistajat paljastuivat mukavaksi pariskunnaksi, joista toinen neuloi sukkaa ja molemmat datailivat omilla koneillaan. Kun aamupalapöydässä oli vielä joulutähti ja aamulla satoi ensilumen, olemme kuulemma roudarin kanssa muuttamassa viettämään eläkepäiviämme keskisuomalaiseen kuntaan, jossa pidetään pubia ja kutsutaan kaikki lapset ja lapsenlapset jouluaterialle joka vuosi.

Sounds like a plan.

Vinkkausta decoupage

Ensi viikolla lähdetään pitkästä aikaa reissuun!

Mitä vinkkaat -hanke vie yhteensä kahdeksaksi päiväksi Saarijärvelle, Kyyjärvelle, Viitasaarelle, Pihtiputaalle ja Kannonkoskelle. Reissuraporttia on siis tiedossa. Tällä kertaa vien mukanani oman yhdistetyn kuskin, kantajan, ruuanlaittajan, oppaan, viihdyttäjän ja unikaverin.

Ystävä kävi kyläilemässä, toi glögiä ja vei harteilta monta kiloa turhaa huolta. Tarkoituksena on ehtiä viettämään vielä NeitiAikaa ennen niitä itsiään. 

Vinkkausmatkalla on aikaa tehdä viimeisiä hääsuunnitelmia. Se on tarpeen, sillä käydessämme varaamassa pitopalvelua, meidät saatiin polvilleen amatöörimäisellä kysymyksellä: Minkä värisiä servettejä haluatte? Emäntäparka yritti olla pyörittämättä silmiään, kun esitin nerokkaan vastakysymyksen: minkä värisiä niitä on? Ihan vaan tiedoksi, että niitä on kuulemma kaikenvärisiä. Servettien väri??? Niihin pyyhitään SUU ihan tiedoksi vaan. Rympätään ruttuiseksi palloksi, mutta EI kahvikuppien sisään. Mitä hemmettiä?

Kutsut valmistuivat tänään, ja miehen kieli maistuu kuulemma pahalta. Seuraavissa juhlissa panostamme servettien sijaan itseliimautuviin kirjekuoriin. 

Mikään ei ole tärkeää, paitsi syöminen - ja voi pojat, se kyllä ON tärkeää

On kurjaa olla kipeä. Erityisen kurjaa se on, kun on kipeä ihan koko ajan ja työterveydessä aletaan kiittää sähköisen reseptin tuloa, koska printtikustannukset vuokseni kaatavat kunnan talouden. On huono omatunto ja särkyinen olo, maailma supistuu ikkunaneliön muotoiseksi. Naapurin Skoda seisoo pihassa päivästä toiseen ja senkin raidoittaa vesisade.

Pahinta kaikessa on, että mikään ei maistu miltään - kirjaimellisesti. Ruokaa syödään, koska on pakko, mutta nautinto uupuu jopa miehen oikeaoppisen irtonaisesta risotosta oliiveilla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla.

Nyt ajattelen ruokaa, koska häissä syödään. Se on vihkimisen ohella ainoa tärkeä asia. Ei tule crosskitcheniä eikä itämaista eksotiikkaa, ei flambeerata eikä sanota: "I love the texture". (Kyllä, sairaana on mukava katsella kokkiohjelmia, joissa kiroillaan paljon).

Häissä syödään tavisruokaa, salaattia ja lihaa ja kalaa ja kakkua. Itse ei tiskata, viinaa ei juoda ja pöytäliinoille saa läikyttää. Jos jotain jää, löytyy Hervannan kirjaston pakastimesta toivottavasti henkilökunnalle kakkupalat viikonlopun jälkeen.

 Jos on pappi ja ruokaa, mikään ei voi mennä pieleen. Ja minä saan tänään kuulemma perunamuussia ja uunimakkaraa - perinteistä lohturuokaa. Sydän.

Miehen synttärikakku, josta voi tulla hääkakku - kiitos Lauran!

Tulkaa ny

Kutsujen tekeminen on rankkaa.

On, vaikka olisi yksi keskikokoinen, joka piirtäisi huvikseen upean ruusun ja lupaisi copyright-vapaasti sen käyttöön. Vaikka olisi aika hyvää liimaa ja hyvä mies, joka osaa leikata. Sitten joku allekirjoittanut saa *pim* idean, ja ostaa kivaa nauhaa, josta voi tehdä kivoja rusetteja, jotka on kiva liimata niihin kivoihin kortteihin. Oli joo.

Sitten leikittiin hetki demokratiaa, ja kaikki saivat äänestää kahta parasta. Koska minun parhaani ei voittanut, aioin tehdä kapinan, mutta rauhanturvaajan urasta haaveillut tarkkailija huomautti voittaneen version olevan a) helpoin b) nopein c) sisältävän vain jo-hankittuja asioita. Kapina kukistui mutisten.

Olen ollut pari päivää sivukirjastossa sijaisena ja huomannut, kuinka kapinat kukistetaan myös vieraskoreudella. Järjettömän älämölön saa loppumaan yhdellä humoristisella kommentilla, kun omien työlasten kanssa vaaditaan vänkäämistä, perustelua, kitinänsietoa ja parhaimillaan uhkailuakin. Toisaalta joskus ne ovat kuin omia - väsynyt ilme ja "ei tänään, pliis" -kommentti hiljentää kaikki ja sisääntuleviakin valistetaan: "sillä on huono päivä". 

Kutsuihin pitää kirjoittaakin jotain. Tervetuloa, tietysti, mutta mihin? Vihkimiseen? Häihin? Avioliittoutumiseen? Netin hääkutsuversiot ovat humoristisia. Minä en tiedä mitään niin kamalaa, kuin humoristisuus. Niissä on vaikka possujen kuvia tai runoja

Kohta meidät vihkii pappi
Jos ei ennen poksahda sappi
Tervetuloa katsomaan valojamme
Lahjaksi emme tahdo kalojanne.

tai sitten ne ovat pateettisia runoja

Rakkaus ei tunne määrää
Kun iltaruskon aikaan
Yhdistämme elämämme
Kuiskaamalla toisillemme Tahdon.

Lisäksi mies ilmoittaa lopettavansa tupakanpolton, mikä on hurjan hieno asia. Se on maailman mahtavin asia joka ikisenä maailmankaikkeuden hetkenä, paitsi ehkä ennen häitä. Varaan itselleni oikeuden pumpata siihen nikotiinia jotain kautta, jos en kestä nalkutusta, raivoa, tuskaisuutta, unettomuutta, hikoilua, ahdistusta ja muita detox-oireita ja vetää sen kylmän kalkkunan kautta kuiville tammikuussa. 

Pirkkala on onneksi jo savuton. Kirjastokin.
 

Päätön siili ja muuta kaunista

Kauhuvinkkaukset kahdeksansille luokille alkoivat tänään, mikä sopii vallan mainiosti. Pääsen lukemaan, puhumaan ja pelottelemaan. Nymanin Anna online ja Simukan Punainen kuin veri vetivät lainaustilastojen mukaan voiton, Mustan kaistan lyhyemmät dekkarit löysivät nekin lukijansa.

Kauhu, irtojäsenet, verenvuodatus ja pystyssä seisovat hiukset sopivat tunnelmaan myös siksi, että olen päättänyt askarrella. Minä olen maailman pas huonoin askartelija enkä edes kovin kiinnostunut asiasta, mutta silti. Neula on pistetty (sic.) takaisin neulatyynyyn parin harhaisen piikityksen jälkeen - saksia saan vielä käyttää.

Mies on ylpeä luomuksestaan, joka on tehty käyntikorttitelineen mallilla Jason Thompsonin teoksesta Kirjan uusi elämä. Minusta se on nimeltään Päätön siili. Miehen mielestä siinä on 270 sivua ja kipeät sormenpäät. Molemmat olemme sitä mieltä, että se on lumoava hääkoriste.

Suurin kauhu syntyy kuitenkin siitä, että materiaalina ovat poistokirjat. Kirjojen repiminen ja leikkaaminen tekee ihan fyysisesti kipeää. Kauneus satuttaa, päätän, ja koristeita syntyy hitaasti mutta varmasti.

Solisee

Häiden suunnittelu alkaa yleensä vihkikirkon ja hääpaikan varaamisesta. Jos on vähän laiskanpulskea, ne ehkä tahtoo yhdistää. Jos on vähän nopsa liikkeissään, ei ole aikaa eikä kiinnostusta jonottaa suosituimpiin kirkkoihin. Jos on töissä kirjastossa, kaikki ongelmat ratkeavat.

Eräs henkilö kysyi minulta, enkö voi tehdä mitään ilman, että liittäisin siihen kirjaston?

Pöh. Jos menee naimisiin kirjastossa, saa viettää häänsä keskellä viisautta ja kauneutta. (Ja murhia ja kauhua ja roiseja vitsejä ja eritteisiä pahvikirjoja). Perustunnelma on rauhallinen ja hiljainen, kunnioittava. Erityistä koristelua ei tarvita, sillä kirja on sisältönsä lisäksi myös sisustuselementti. Kaunis sellaisenaan.

"Solisee" on yksi kauneimmista sanoista joita tiedän. Se ei kuitenkaan ole syy siihen, että meidät vihitään miehen kanssa suihkulähteen luona. Syy on se, että se on kaunis paikka ja siellä on kaksi kilpikonnaa, joita monet luulevat oikeiksi. Ruokailu tapahtuu lukutilassa, jossa on isoja huonekasveja ja josta näkee pienelle tasanteelle. Sinne voi laittaa ulkotulet roihuamaan ja katsoa ihanaa käärmemäistä ympäristötaidetta. Sitä tilaa kutsutaan Viidakoksi.

Siis ajatelkaa! Ninjaturtles ja Viidakon tähtöset yhdessä!!! Nyt mukana myös Platon ja Aleksis Kivi!

Todellinen vastaus kysymykseen on oikeasti: en. Mieluummin kirjasto kuin yksikään kartano, huvilateltta, luola, benjiköysi tai syvänmeren pohja.

Mies tulee iltavuorosta ja tuo pizzaa. Taidan houkutella sen saunaan - enkä ota kirjaa mukaan!

Kui?

...kysyy mies, joka katselee kun selaan häälehtiä ja silmät pullottaa päästä.

"Herkkä naisellisuus puhkeaa nyt kukkaan morsiusmuodissa. Taivaallisen kevyt tylli ja pehmeästi romanttinen pitsi ovat äärimmäisen hienostuneen lookin avainainekset. Kauden asusteissa suositaan vintage-henkistä glamouria." (Mennään naimisiin kevät 2013)

Älkääkä herran jumala vain päättäkö pukeutua häihinne noin, sillä kyse on KEVÄÄN 2013 MUODISTA!! Tai pukeutukaa vaan, mutta älkää minua syyttäkö, jos olette junttihääpari.

Nokian valkoiset kumisaappaat syysmorsiamelle saa jo vähän hymyilemään, samoin kuppikakut, joita syödään salaa vanhimman kanssa luksuskahvilassa. Ompelen joukkuevoimistelupukua kilpailukuntoon, kuuntelen musiikkia, kyselen kemiaa, viikaan pyykkejä ja yritän pidätellä milloin mistäkin esiin putkahtavaa liikutusta. Odotan hermostuneena luettelointikoulutusta tiistaina, joka toivottavasti naksauttaa minut oikeille raiteille hyvin monilla tavoilla.

Panostan olennaiseen. Hyviin sääriin ja kunnon villasukkiin. Pehmeästi romanttisiin sellaisiin.

Plan A, B, C and D

Kaikissa häitä koskevissa asioissa käsketään aina tehdä Suunnitelma. Oikeastaan kaikkia asioita koskevissa asioissa käsketään tehdä suunnitelma, mutta Häissä se tuntuu olevan Erityisen Tärkeää.

Kuten kaikki lukijani varmasti jo tietävät, tarkkuus ja suunnitelmallisuus eivät ole parhaita puoliani kärsivällisyydestä puhumattakaan. Tässä tosin auttaa lasi punaviiniä ja oikea mies. *check*

Suunnitelmallisuus ja punaviini tosin aiheuttivat migreenipäänsäryn, jota potiessa oli varsin mukavaa ottaa vastaan päivän aikana 60 tiedostavaa ja itsevarmaa lukudiplomin tekijää sekä muutama aikuisasiakas, jotka halusivat lainata kirjan.

SUUNNITELMAT:

Plan A: Kuolen, enkä joudu suunnittelemaan mitään. Kippis niille, jotka joutuvat suunnittelemaan hautajaiseni.

Plan B: from Outer Space. Jaksaisikohan sen katsoa oikeasti loppuun joskus... Ja ne ohjaajan mohairpuserot... Hei mulla on muuten pari kerää mohairlankaa, josta voisi tulla jotain kivaa, jos tsekkaisin ohjearkistoani...

*kolme tuntia myöhemmin*

KESKITY!!!!

Plan C: Jos olisi aikaa, niistä voisi tehdä Grace Verhagenin morsiuskämmekkäät. Ei ole.

http://www.ravelry.com/patterns/library/bridal-falls-gloves
Plan D: Ota kaksi särkylääkettä, lainaa läjä häälehtiä ja mene kotiin. Lämmitä sauna. Soita sulholle ja muista, miksi tätä hommaa oikeastaan tehdään.

Lopeta seuraaminen!!

Antitäti on seuraavat kaksi ja puoli kuukautta virallisesti Nössö. Romantikko, fiilistelijä, marthastewart ja potenssiin  kaksi (Kiitos, Hanna).

Antitäti julistautuu hääblogiksi, jossa otetaan kaikki irti askartelusta ja rakkaudesta ja kaikesta kirjastojustkasta, joka liittyy häihin. Melkein joka päivä jatkuvaa pappipäivystystä, kutsukorttikiimaa ja morsiusmussutusta.

Häät tammikuun alussa. Hervannan kirjastossa, suihkulähteellä ja vahtimestari sulhona. Pistäkääs paremmaks!

Kapinaa hyvyyden puolesta!

Kirjavinkkauksen tekijänoikeuksista on keskusteltu laajasti viimeisimmässä Kirjavinkkariyhdistyksen koulutuksessa, josta voi lukea lisää täältä. 

Siitä Anu Holopainen sai potkun kirjoittaa blogissaan asiasta ja antaa kirjavinkkareille luvan käyttää hänen kirjojaan vapaasti vinkkauksissa.

Jos tahdot julkisesti tukea kirjavinkkareita ja antaa meille mahdollisuuden kertoa kirjoistasi, innostaa ihmisiä lukemaan ja ihastumaan kirjallisuuteen, osallistu tapahtumaan Facebookissa!

Voit myös kertoa siitä Facebook-sivuillasi, blogissasi, Twitterissä ja ihan missä muualla tahansa. Kutsu kaverit mukaan!

Tekijän- ja lukijanoikeudet eivät ole ristiriidassa ♥. Samassa tarinassa tässä ollaan!

Kieli :p

Jos minä jotain rakastan, niin kieltä.

Semmoisia sanoja kuin "vasu" tai "parahultainen", mutta "siemailla" saa inhon väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Lapsi ei ymmärrä kuulemma sarkasmia ennen kuin koululaisena, ja vaurioituu pahasti, jos väännetään semmoista kaksoismerkityspuhetta. Minun puhuvat sujuvasti välillä kolmoismerkitykselläkin ja kääpiöin on hyvin "sarkasminen". Suurin kääpiö ja pikku(sarkastisesti)veljeni *servaa* yhteenpäästessään niin, että suuri kasvatustehtävä unohtuu taas ja nauran aidosti itselleni.

Kirjoitan parhaillaan moraalisesti epäilyttävää tekstipätkää rahan toivossa - ja seitsemättä sivua kirjastolle päätyvää raporttia koulukirjastotoimistani. OKM:lle menevä virallinen versio on jo valmis. Se on kirjoitettu byrokratiaksi, ja aika hyvin - vaikka itse(kin) sanon(kin).

Lehdissä on uutisoitu kapulakielen vaaroista ja toivottu selkokielisempää tekstiä kansalle. Kieli ei saa missään nimessä olla este ymmärtämiselle, ei asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan tai vaikeuttaa elämää. Sanoista ei saa joutua maksamaan opinto- tai toimeentulotuella.

Silti puolustan erilaisia puheita, joille on oma paikkansa. Aikoinaan vinkkarikiertueella riitti lopulta, kun joku sanoi "Finger...", ja kaikki räjähtivät nauruun. Kiroilu on kivaa, rehevää ja välittää tunteita. Byrokratian kieli on vain tapa sanoa asiat sillä tavalla, kuin nyt virkakielessä tavataan sanoa.

Ajatelkaa nyt vaikka sanaa "palvelukokonaisuus". Ihana, muikea sana!! Se kertoo tismalleen, mistä on kyse. Kokonaisuudesta, joka muodostuu palveluista. Palveluiden kokonaisuudesta.Samalla se on mukavan epämääräinen, ja sitä voi tarkentaa omilla määritelmillään - kuvata, mitä se *minulle* tarkoittaa. Nyt on turha kitistä, että semmoista se just on. Kaikki sanat ovat. Kun minä sanon kissa, minä ajattelen omaa pikkumustaa, joka tykkää kaikista enemmän kuin minusta enkä oikeastaan halua kuulla, mitä te ajattelette, koska Fingerpor... Eiku. *släp*.

Tai "tavoitteellinen", "toimintaympäristö", "resurssipula". Mmmmm... Ne ovat kovia konsonanttisanoja, jotka vaativat kunnioitusta ja toimintaa.

Hankin elämääni aikoinaan turkulaisen. Sen kanssa keskustelimme, miksi pitää sanoa "rotvalli". Miksei voi sanoa "se koroke jalkakäytävän ja ajoradan välissä"? Juuri siksi. Se on pitkä, kömpelö, eikä oikeastaan kuvaa koko rotvalliuden ideaa. 

Se, että näytän viettävän koko elämäni näiden "silppaajien" seurassa, on kielellinen mysteeri. Onneksi on kielen lisäksi se toinenkin kieli, joka on aika universaali.

:p slurp

Jack in the box

Jack in the box on ylläri. Nämä laatikot eivät ole, koska niitä on h#%"#%o väsätty erinäisiä kuukausia.

Tässä on pieni sievä vihreä laatikko. Niitä ostettiin muutama, ja sitten 67 ISOA lisää. Etolan täti kantoi niitä enemmän kuin minä ja kirjaston miehet yhteensä, mutta se olikin selvästi antitätiainesta.

Tähän pieneen sievään vihreään laatikkoon on laitettu pieni kirjasarja. Niitä on kerätty noin YHDEKSÄNKYMMENTÄ kevään aikana VIIDELTÄTOISTA koululta. Minä huudan. Anteeksi. Mutta se oli aika kivaa.

Kun kirjasarja on noudettu koululta, siihen otetaan uudet tarrat.

Se  kuulostaa mukavan yksinkertaiselta, mutta sitä varten on kokoustettu useita tunteja niin järjestelmäneron kuin luettelointineron kuin vähän Axiellinkin kanssa. Sitä varten on mietitty, pystyykö verkkokirjastosta piilottamaan niteitä piste- vai osastotasolla ja voiko hyllysijoituksella määrittää varauskiellon vai pitäneekö kenties laittaa ne nidekohtaisesti. Te tiedätte.

Nyt niillä on sievä LA L ja KOU signumissaan, mikä tarkoittaa niiden olevan Lammin kirjaston lastenosastolla, koulukirjasarjahyllyssä ja tilana koulukäyttö. Se, että noista tulee mieleen LOL ja GO lienee vain minun hysteerisen mieleni tulosta, mutta mukavaahan se on Kiljusia kierrättää.

Uudet tarrat liimataan kirjoihin, ja ne muutama SEITSEMÄNSATAA kirjaa, joita ei ole vielä muovitettu, muovitetaan. Ne, useat sadat, jotka on muovitettu, saavat tarran päälle vain suojamuovin. Sitten koulut lienevät leimanneet kirjat omikseen, mutta sehän ei käy päinsä. Näin ollen liimataan söpö valkoinen tarra vanhan leiman päälle ja lätkitään uudet kirjaston leimat tilalle. Se on mukavaa. Näen öisin unia, joissa toistuu *tump* NAKS, *tump* NAKS.

Piippailen kirjasarjan nidenumerot exceliin opettajille avuksi. Voivat merkitä, kenellä kirja on ja kuka sen on palauttanut. En minä tiedä, tarvitseeko näitä oikeasti, mutta piippailukin on kivaa. En ole ollut asiakaspalvelussa puoleen vuoteen ja se alkaa vaatia veronsa.

Pieneen sievään vihreään laatikkoon laitetaan kirjat ja piipatut listat ja vihreä kansi päälle. Sitten siihen liimataan jostain varastosta löydetty lehtitasku tai tämmöinen söpö pehmustettu cd-tasku, johon änge sujautetaan sujuvasti lappu, joka kertoo laatikon sisällön. Näin Kiljuset löytyvät hemmetinmoisesta varastosta vähän helpommin. Toiselle puolelle tulee samanlainen tasku jossa kerrotaan, mihin sarja on matkalla.

Pienten vihreiden lisäksi on olemassa isoja värittömiä ja harmaita ja sinisiä ja keskikokoisia pinkkejä ja vähän isompia harmaita ja hassuja lituskoita sinisiä ja ennen kaikkea vähän sirittävä pää.

Oikeasti hauskuus alkaa siitä, kun nämä pitää saada logistisesti kiertämään. Varattua. Lainattua. Siitä ensi kerralla. Mutta sen voin sanoa, että ei se niin vaikeaa ole. Minutkin varattiin ihan helposti :).

Demolition woman

Mrs Opel on joutunut välillä koville

Projektista on ollut vaikea kirjoittaa, kun niin monta asiaa tapahtuu yhtä aikaa. Itse asiassa olen kahdessa sellaisessa, eikä se tuplaa asioita vaan nostaa ne potenssiin kaksi.


On totta, että töitäkin on ollut ihan riittävästi, mutta ennen kaikkea organisointi, aikatauluttaminen ja moninaisuus ovat hetkuttaneet aivoja.

Olenko joskus maininnut, että järjestelmällisyys ei ole paras piirteeni. No, olin väärässä. Se on.

Mutta vain yksi niistä, hih hih.

Näistä kirjoista lähti osa sisustukseen

Kuvat ovat hämäriä, koska ne on otettu yleensä vapisevin käsin kymmenten kilojen kantamisen jälkeen.

Koulujen kirjastoissa on aika paljon poistettavaa. (Tämä oli projektityöntekijän tapa puhua. Antitäti sanoisi jotain ulosteenomaista)

Minä olen poistanut nämä kaikki

Minä, joka olen aina kavahtanut poistamista ja silitellyt kirjoja ikuiseen uneen, olen oppinut eutanasian merkityksen.



 Kaiken ei ole tarkoitus olla olemassa aina. Ei ainakaan kolmenatoista kappaleena. Ei ainakaan Spectrum-tietokirjasarjan, josta saan sekä rakkoja kämmeniin että ihottumaa nykyisin. Otavan samis aiheuttaa vielä silmienpyöritystä.

Jonkun on aika antaa mennä.

Kirjaston alakerrassa alkaa olla ahdasta.

Läjä-ihmisenä arvostin näitä huomattavasti enemmän kuin ne työntekijät, joiden matka kulkee päivittäin useita kertoja kasojen ohi, ja painovoimaa sekä kohtaloa ei kuulemma voi pidempiaikaisesti uhmata ilman potentiaalisia seurauksia.




 Sitten minä otin Arton ja Jounin.

Jouni kaatiksella

Kun ottaa Arton ja Jounin ja pakun, sitä voi viedä 1000 kiloa kirjoja energiajätteeseen.

Minusta on kiva ajatella, että niistä saa vielä lämpöä ja energiaa. Siis kirjoista, Artosta ja Jounista.








Artosta ja Jounista saa myös kitinää ja valitusta, mutta kun niitä kannustaa ja kehuu ja piisk piristää, homma toimii loistavasti.











 "Orjapiiskuri" on yksi lempinimistäni vain sattumalta. On on. Oikeasti kaikki ovat iloisia saadessaan kunnon lihakset kesää varten.

Kaatopaikalla on muuten aika hienoa. Sain palavan himon omistaa leka, moottorisaha, naulapyssy ja kirves. Minulle luvattiin vasara. Hmph.

Jotain on tullut hankittuakin.

Keräsin 22 koululta yhteensä n. 90 kirjasarjaa, jotka on sijoitettu tällä hetkellä miniatyyri-työhuoneeseeni.

Niiden lisäksi siellä on kahdeksisenkymmentä muovilaatikkoa, jotka sinne kantoivat - aivan oikein - Arto ja Jouni. Ja minä ja Etolan (anti)täti, joka oli ihan uskomaton.

Tässä vaiheessa kirjat mahtuivat vielä hyllyyn ja yhteen kerrokseen.

Mukaan on kelpuutettu myös vanhempia sarjoja, enkä ole paljon välittänyt painoksen uutuudesta tai kansikuvasta. Jos tarkoitus on lukea Eemeli, sen ei tarvitse vietellä lukijaansa uusien kirjojen joukosta huutelemalla. Sen iskee käteen opettaja sopivan motivaatiopuheen kanssa ja sitten se luetaan.

Sarjat tulevat uusiutumaan vähitellen, mistä kirjoittelen lisää myöhemmin.

Che Bella!

Evil dead

Kun sitä on projektissa, välillä voi tuntua tältä -->

Kuva on Hämeenlinnan kirjaston rannasta, ja sen vieressä on tikapuut. Parinsadan metrin päästä alkaa jääpolku yli Vanajaveden. Järven yli tuijottaa punatiilinen linna torneineen.

Ehkä heikon jään varoitukset on stailattu edelliskerran niitä nähtyäni, tai sitten Hämeenlinnalla on todella makaaberi liikennemerkkisuunnittelija.

Nuo koukistuneet sormet... usch!

Sitten on semmoista mukulakiveä. On sitä Tampereellakin ja paljon, mutta tämä on vanhemman ja aidomman näköistä. Sellaista, johon keskiajalla on valutettu sian suolia ja josta Maijaliisa Dieckmann kirjoittaa romaanin. (Täällä olen päässyt puhumaan kirjastolaisen kanssa Ram-sarjasta, mitä ei ole tapahtunut vielä koskaan.

 Tämä on kuva-arvoitus.

Mikä on semmoinen, jossa on kolme penkkiä ja niin lämmin, että Antitäti voi ottaa talvella takin pois? (Sukkakin on päässyt kyytiin Lammille!!)...

...ja se asuu täällä kaverinsa Pietarin kanssa....











No sehän on tietysti Bella, kaunis ja tukeva, iloinen neitisihminen!

Bellan kyydissä olen treenaillut viime viikolla useampanakin päivänä koulupysäkeillä.

Olen opetellut pois pahoilta A-tavoilta ja siirtynyt O-meininkiin. Origo on itse asiassa hyvinkin järkevä ohjelma. On se silti erilainen kuin A, ja talojen tavat ovat aina erilaiset ja auton tavat vielä erilaistakin erilaisemmat, joten harjoitusta tarvitaan ennen kuin uskallan kömpiä tiukempaan kaksipaikkaiseen Pietariin.

Kirjadiplomikirjat kulkevat kärryssä. Kärryt pitää muistaa lukita, kun ajetaan. Pysäkki pitää muistaa vaihtaa ohjelmaan, kun pysähdytään. Reettan paino vetää jopa kirjastoautoa liikenneympyrässä oikealle. (Viimeisestä huomiosta kiitos nimeltämainitsemattomalle kuskille Hämeenlinnan kirjastossa).  

Vaikka elämä vie eteenpäin, mahtuu sinne vielä yksi kettu.

Ei tämä ainakaan autoihin kohdistuvaa lukkarinrakkauttani helpota.

Awwww.

Bella on siis kaunis ja sisustettu, avara ja valoisa ja vihreä. Siellä on ajateltu laajemmin kirjastoa, ja siksi sinne mahtuu yli 1000 nidettä vähemmän kuin vanhoihin autoihin.

Kunhan kokoelma on kohdennettu oikein, ei minusta suurempaa ongelmaa ole. Telineet vetivät puoleensa lainaajia.

Se on vaan niin kaunis. Eikä tälläkään koululla peruutettu ruokalan kulmasta sisään. Enkä minä huutanut kuskille varoitusta, ehen. Enenenenen.

Käsittämätöntä Al Bundy-hommaa. Kuin survoisi 36 numeron kenkää 40 numeron pulleaan jalkaan. Ja sinne se menee, kauniisti parkkiin huonostiauratuille pihoille olemattomien solien välistä.

Oikeasti seurasin ja tein muistiinpanoja kirjastopysäkkien käytöstä, oppilaiden määrästä, opettajien osallistumisesta ja keräsin fiiliksiä autolaisilta.

Siitä jalostuu vielä hyvää raporttia ja ideointia.

Mutta ihan ihan ihan oikeasti koulun piha näytti tältä, kun me sieltä lähdimme:

Hee hee.

Minä ja Joe Strummer

Lost in the sup library.

Kun menee uuteen paikkaan töihin, sitä on tiettyjä juttuja ja sosiaalisia kuvioita ja yleisiä tapoja. Minä en tiedä niistä yhtäkään, koska minä en ole mennyt kymmeneen vuoteen uuteen paikkaan töihin.

Keittiössä on vieraita ihmisiä, joille ei voi puhua hävyttömiä vielä ainakaan muutamaan viikkoon. Minulle hymyillään ystävällisesti eikä katsota ensimmäiseksi, kenen eväät olen varastanut. Asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani, kirjat lainaan automaatilta enkä tiskin alta.

Minä joudun kysymään kaikkea ja koko ajan aina kahvinkeittimen sijainnista fleksisysteemiin asti. Kirjastoautojen aikatauluista yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kaikkien nimiin. Ennestäänkin huono kasvo- ja nimimuistini on joutunut pysyvään shokkitilaan, ja kieltäytyy ottamasta vastaan enää yhtään informaatiota. Onneksi joku aina ohjaa minut kädestä pitäen oikean ihmisen luokse, kun näkevät paniikin laajentamat silmämunani. Kun katson itseäni ulkoapäin, tajuan näyttäväni idiootilta. Toivottavasti muut työntekijät ovat menneet jossain välissä uuteen paikkaan töihin ja muistavat tunteen.

Vähän auttaa, että yhden kanssa olen hurjistellut opiskeluaikana, yhden kasvamista katsonut harjoittelijana ja naapurikunnan johtajan kanssa seurannut nyrkkeilyä kolmelta yöllä. Suomalainen hävisi.

Aika paljon auttaa, että minulla on työhuone (tutkijankoppi), jonka ikkuna ehkä on katonrajassa, mutta siitä näkyy puu. Puu on aina hyvä asia. Älypuhelin auttaa myös tuoden älyä älyttömään olemukseeni. Laillinen parkkipaikka ensimmäisen päivän sakkojen jälkeen auttaa. Oma kannettava myös, ja siihen ripustaudun. Siellä on minun projektini ensimmäinen pikkupikku aloitus. Ideoita, kopypeistiä ja muutama hienolta kalskahtava lause, josta kaikki virallinen tulee lähtemään liikkeelle.

Viikossa minä olen tehnyt itselleni aikataulua, puhunut projektinvetäjän kanssa ja alan saada tuntumaa siihen mitä minun ehkä pitäisi puolessa vuodessa tehdä. Olen lukenut satoja sivuja, rämpyttänyt nettiä ja kirjoittanut pari luonnos-sähköpostia, jotka lähtenevät maailmalle, kunhan älypuhelimeni on saanut sim-kortin ja voin käyttää sitä oikeasti puhelimena.

Vanhasta minästä muistuttaa työhuoneen ovessa oleva Edgar Allan Poe, kissamuki ja se onnentunne, joka häilähtää lävitse joka päivä kävellessäni kirjastosalin poikki ja nähdessäni nuorisoa. Hämeenlinnassa nuorten osastolla on pari sohvaa, mutta ei tietokoneita. Sohvilla istuu aina muutama nuori, jotka *lukevat*. Ne vaan istuvat ja lukevat, ja minulle tulee onnellinen olo.