Padottuja tunteita (majavat, vesi ja pieni käsi)

Uutta ja vanhaa, kirjoja, uunimakkaraa, nettisivuja, puiden ihailua, tekijänoikeuksia, piirrettyjä majavia ja kiperiä kysymyksiä. Niistä on projektilaisen viikko tehty.

Neloset pääsivät etsimään vähintään viittä nettilähdettä, jossa kerrotaan omasta kirjailijasta tai kirjasta. Lähde piti laitaa muistiinkin, mikä osoittautui vähän hankalaksi. Totta kyllä on, että Kalle Veirron Pelibunkkerin pojissa pelataan FIFAa, joka päätyi jutun pääkuvaksi. Prioriteetit ennen kaikkea. Ja onneksi oli kyseessä se vanhempi FIFA, jossa Messin tukka on vielä normaali.

Tänään mietittiin kirjan juonta, henkilöitä, miljöötä ja teemaa - mikä tilanne oli kirjan alussa, mikä lopussa - miksi? Mitä välissä tapahtui? Tuliko Hillasta majava (Kirsti Ellilän Majavakevät) ja oliko Ari tyhmä vai neuvokas, kun varasti, mutta teki sen pitääkseen pikkuveljestään huolta... (Parvelan Kepler62)? Hmmm. Tästä tulee tosi hieno kirjablogi!

Säännöt on tärkeitä

Ykkösten kanssa ope oli jo tulostanut kuvat kiinnostavista eläimistä, ja luokan kanssa haettiin yhdessä tietoa omasta elikosta niin kirjoista kuin netistäkin. Koska - opettajan ihanan kauniin sanoin - kaikki osasivat lukea, osa kirjaimia tai tavuja, osa pidempiä tekstejä, oli odotuksissa aikamoinen hulina, mutta toisin kävi. En ole koskaan kuullut yhtä kärsivällistä Wikipedian tavaamista! Välillä kirjoitettiin malli, josta katsoa apua ja silloin tällöin lisättiin vähän kirjaimia, jotta orva ei nuku pesäsä. Kolmen tunnin rupeama päättyi upeisiin lopputuloksiin! Kirjastonhoitajan tiukin paikka koski käärmettä, joka ei oppilaiden ehdotuksista huolimatta muni suustaan, vaan... niin, "käärmeen takaosassa olevasta aukosta". Juu, pissaa siitä tai siitä läheltä, uskoisin. Juu, sama kakan kanssa.








Eskari-, eka- ja tokaluokkaisten yhteisryhmän kanssa orientoiduttiin ja fiilisteltiin vettä. Runoja, veden ääniä, patsaita ja piirtämistä. Seuraavalla kokoontumisella mentiinkin metsään, johon kirjastonhoitaja sai tiukan määräyksen pukeutua "soveliaasti". Ja niin se teki! Katsokaa! Kumisaapas!

Valokuvia otettiin kaikesta kiinnostavasta, mitä nähtiin. Voisitteko itse vastustaa hometta, puun vedestä nousevia juuria, sammakkoa ja pohjan savea tutkimuskohteena? Ette voisi. Niistä hakusanojen keksiminen olikin mielenkiintoista etenkin, kun kirjastossa taas vaihteeksi katkesivat kaikki yhteydet ulkomaailmaan. Yritys jatkuu ensi viikolla. Lisäksi tokaluokkalaisten kanssa puhuttiin niistä iänikuisista tekijänoikeuksista ja opittiin hakemaan tietokirjoista tietoa mm. hakemiston avulla.

Viikkoon mahtui vielä mieltäkohottava pädi-kokous, jonka tuloksena saadaan kaikkia kivoja ohjelmia päivityksenä koneille ja koulutustakin peda-pädeilyyn useamman tunnin verran. Toinen iloinen kokous koski uuden nelosluokan projektia, joka tulee keskittymään juhliin! Ystävänpäivää ja ortodoksista pääsiäistä, katolista loppiaista ja sen sellaista. Bileet vietetään Lucian päivänä, joten pääsen myös itkemään. Kaikesta on tässä projektissa huolehdittu!

Ensimmäistä kertaa käteeni päätyi pieni mahakipuinen käsi, joka luotti puron ylittämisen verran kirjastolaiseenkin.

Parasta tässä jutussa on kyllä mukulat.

Nukkuu kauratyynyn kanssa

Jos on lastenkirjastonhoitaja ja kirjavinkkari, sitä sairastaa ensimmäisen vuoden aikana kaiken mahdollisen ja sitten ei mitään, jos ei ehkä uudelleenlöytyvää ruttoa lasketa (siitä tuli eilen hyvä dokkari). Sairastamiseksi ei lasketa kurkunaukileikkauksia eikä sellaisia niskajumeja, joista määrätään satoja milligrammoja särkylääkkeitä ja kiloja kauratyynyjä ja tunteja unta, mutta ei ajokieltoa, kun ei ehkä muistanut sanoa, että näköhäiriöiden johdosta päivä ei oikein kirkastu.

Onneksi lukeminen on helpompaa kuin tietokoneella istuminen, eikä maatessa pysty kaatumaan. Niinpä viime viikonloppu meni Peppi Pitkätossuja ja Eemeleitä lukien. Tarkoituksena oli löytää omantasoinen Lindgren jokaiselle koulun 5-8 -vuotiaalle ja opettajille erilaisten pajojen pohjaksi monenmoisia tunnekohtauksia kirjoista. Lindgrenin tarinathan ovat täynnä tunnetta, mutta yllättävän hankalalta tuntui "anarkian" sanoittaminen ja se, kuinka voi tehdä pahaa kun tarkoittaa hyvää. Todennäköisesti nämä ovat vaikeita asioita vain aikuisille, ja lapset elävät myötäsyntyisesti niitä joka päivä.

Yksi ykkösluokka oli omaehtoisesti kehittänyt aiheekseen metsän, jossa on nyt rakenneltu majoja, perustettu puukauppaa ja mietitty, millä ihmeessä eletään, kun kauppoja ei ole. Näkökulma on luonto, mutta aika paljon yhteiskuntaoppia oli opettaja kertomiensa juttujen mukaan joutunut/saanut puhua nuorille mielille. Itse menen ensi viikolla luokkaan olemaan apuna "kirjallisen puolen" tekemisessä, mikä ekaluokkalaisten kohdalla voi olla hyvinkin vaihtelevaa... Tätä odotan innolla. Kurssi huipentuu koulun lähellä olevalla laavulla vietettyyn juhlaan, johon yritän järjestää aikaa vähintään yhden makkaran syönnille. Lapsien ensimmäistä moksua on syytä bilettää!

Viime viikolla tutkailtiin nelosluokan kanssa kuvahakua, pädeillä tallentamista (jossa osoittautui, että minulla ei ole Apple-yhteensopivaa -sormea ja odotan kutsua Jobsin laboratorioon koe-eläimeksi, sillä minun tökkäisyni ei saa aikaan mitään ja kaikkien alle 18-vuotiaiden sormet saavat koneet toimimaan ihan niin kuin niiden kuuluukin) ja lukukokemuksia.

Huomenna on tarkoitus katsella esitelmänteon muistilistaa ja harjoitella tiedonhakua. Aiheet ovat sellaisia, joista on vain vähän tietoa kirjoissa, mutta pääsemmepäs lehtijuttuihin ja kirjallisuublogeihin melskaamaan.

Pakkaan siis 15 iPadia ja yhden kauratyynyn reppuun.

Etänä vetistelyä ja muita tunteita

On mielenkiintoista löytää työrytmi, johon mahtuu opetus, kokoukset, valmistautuminen, sähköposteilu ja kirja-logistiikka. Vielä mielenkiintoisempaa on se, että se löytyi ihan helposti. Pystyn hyppäämään koneen ääreen oikeastaan mihin kellonaikaan tahansa ja takomaan kohtuullisen selkeää ideaa ylös. Pystyn keskittymään töihin seitsemäntoista vuoden kokemuksella ihan hyvin tiskikoneen pyöriessä ja teinien laulaessa parempitoistaankumpikinon molempiin korviin. Usein töissä pitkällisen keskittyneen rupeaman tekeminen on paljon hankalampaa. Ehkä se johtuu siitä, että  en yhtä rutinoituneesti vastaa työkavereiden kysymyksiin "joo joo", kuin teen kotona. Seuraukset ovat tosin kotona välillä tuhoisammat.

Seutukuljetukset ovat liian hitaita suurimpaan osaan tätä työtä, joten muutamana päivänä viikossa ajelen ympäri Tampereen lähikirjastoja ja tietysti koluan Pirkkalan hyllyt. Isommat varaussatsit riittävät viikon, parin sisällä, mutta usein tarvitsee tarkastaa, kurkata, varmistaa, selailla, kokeilla joku juttu ja nyt heti. Hyvänä esimerkkinä viime viikon loppu ja tämän alku.

Juuri kokoustettu projekti yhdistää koulun eskarit, ykköset ja kakkoset kuudeksi ryhmäksi, joista jokainen sisältää paljon 5-8 -vuotiaita lapsia. Tulen ensisijaisesti työskentelemään yhden ryhmän kanssa 4-5 kokoontumista, mutta minut varattiin jo pariksi seuraavaksi kuukaudeksi jatkamaan hommaa muidenkin ryhmien kanssa. Odotan tätä innolla ja kauhulla, sillä alkuopetus jo sinänsä - saati kaikenlaiset rajat ylittävä sellainen - on minulle aikas vierasta. Toivon, että kukaan ei pure minua. Tai ujostele minua niin, etten voi edes mennä luokkaan.

Keräsin opettajille orientoitumista varten äänimaisemia vedestä (on muuten jösses rentouttavaa ja ihanaa ääntä, mutta pitäkää vessa lähellä kun kuuntelette) ja muutamia tietokirjoja esimerkeiksi. Opettajat toivoivat myös satuja, tarinoita ja runoja veteen liittyvistä asioista. Kuten kaikki, jotka ovat edes nähneet 5-8 - vuotiaan lapsen tietävät, vedestä tulee mieleen valas ja hai ja ihmissyönti ja veri ja aivot ja... Näin ollen tehtävänasettelussa pyritään lähtemään liikkeelle lähialueen vedestä, jossa hait ovat ainakin keskimääräistä harvinaisempia.


Selailin aikamoisen määrän runokokoelmia, mutta päädyin iki-ihanaan Jukka Itkoseen, jonka Käpälämäki ja Koipihumppaa laputin tiheästi post-iteilla opettajia varten. Pientä verenneitoa (kuten rakas kummilapseni Outi aikoinaan sanoi) en jaksanut edes ajatella, mutta Kirsti Luovan Vellamo - veden tyttö ja vanha mutta hyvä Unicefin Aurinkosade keräävät mukavasti kokoon kansansatuja ja vähän tietoakin ympäri maailmaa.

Töissä pidettiin iPad-kokous pienellä iskuporukalla ja tarkoituksena on saada koneet järkevälle käytölle ja meidät osaamaan. Homma etenee toivottavasti loppuviikolla.

Nyt pyöritän päässäni Peppiä ja Eemeliä, mutta siitä ensi kerralla lisää.

Kansansatuja ja iPadeja

Ensimmäinen varsinainen tunti pidetty! Luin viime viikon hysteerisellä vauhdilla erilaisia pohjoismaalaisia lasten- ja nuortenkirjoja, joiden kääntämisestä voisin (ja pitäisi) puhua pitkäänkin. Käännetyt kirjat ovat loistavia, palkittuja ja - valitettavan usein - vanhoja.

Harvinaisempien kielien ja kokeellisemman lasten- ja nuortenkirjallisuuden kulta-aikaa tuntuu olleen 1980-90 -luvut, jolloin on ollut vastuullisuutta, kansansivistystahtoa, rahaa ja oikeat arvot. Kaikkea hömppää saa mielestäni kääntää ihan niin paljon kuin huvittaa, sitä saa vinkata kurkkutorvi verillä ja lukea ahmimalla silmät ristissä, mutta se EI SAA OLLA AINOAA LASTENKIRJALLISUUTTA. Huusin. Huudan vieläkin. EI SAA.

Lopulta nelosille kehkeytyi lista, jossa ovat edustettuna kaikki Pohjoismaat ja erilaiset lukutasot. Lisähaastetta listaan tuli siitä, jotta kaikista kirjailijoista ei enää nettikaudella löydy juuri mitään tietoa (koska kirjat on poistettu ja tieto netissä keskittyy vain uuteen), eikä esitelmä voi siis tasapuolisuuden nimissä keskittyä vain kirjailijaan. Etsin siis kirjoja, joissa on joku selkeä (yhteiskunnallinen) teema. Kiusaaminen, eläinsuojelu, yksinäisyys, vanhempien ylivalta lapsiinsa, kerskakulutus...



Tällainen siitä listasta lopulta tuli:

Kirkegaard, Ole Lund: Kumi-Tarzan
Ljunggren, Magnus: Kaikki pelaa
Parvela, Timo ja Sortland, Bjørn: Kepler62
Saarinen, Virpi: Sudenkesyttäjä
Heikkinen, Karo: Sirpale
Ellilä, Kirsti: Majavakevät
Andri Snaer Magnason: Tarina sinisestä planeetasta
Hagmar, Pia: Salaisuus lumessa
Veirto, Kalle: Pelibunkkerin pojat

Vinkkasin aina kolmen hengen porukalle heidän kirjansa ja kun lähdin, luokassa oli hipihiljaista. Sivujen kääntely oli ainoa ääni. Aaahhh...

Tällä hetkellä taistelen eniten iPadien tallennustilan, Office365, videointimahdollisuuksien ja semmoisten kanssa. Ärsyttää, kun olen huono ja koulut ja kirjastot toimivat niin eri alustoilla ja erilaisilla systeemeillä. Tekniikkaan tämä homma ei saa kaatua, prkl hitsi vieköön.

Ai niin, aloitin tunnin kansansadulla, jossa tapettiin kolme vaimoa, jotka olivat oikeasti noitia. Veri virtasi, kuolinhuudot kaikuivat ja se Perkelekin vieraili paikalla.

Seuraavaksi iPadin kimppuun katsomaan, miten se äänikirja todellisuudessa tehdään!

Koivu, tähti ja grönlantilainen jättiläinen

Takana ensimmäiset tapaamiset opettajien kanssa! Luulin kiertäneeni opettajanhuoneita vinkkarina jo niin paljon, että homma menisi rutiinilla. Jännittäminen oli yllätys. Toisaalta minä kyllä jännitän melkein aina ja melkein paljon. Onneksi oli kahvia ja kilttejä opettajia. Monta.

Ensimmäinen moksuni ikinä tulee olemaan aiheeltaan metsä. Käsitekarttaa on tehty, ideoita heitetty riehumisesta ja majan rakentamisesta puunhalailuun ja hiljaisuuteen. Onneksi metsä on iso. Ajatuksena on aloittaa saduilla ja metsän äänimaailmaan tutustumisella. Olenkin kuunnellut erinäisiä tirpan piipityksiä ja kuovin kiljuntoja useita tunteja, kun etsiskelin mukavia äänimaisemia. Lopulta en tiennyt, humisiko korvissa ikihonka vai muuten vaan.

Alussa askarrellaan(älkää kysykö minulta liisteristä) jokin hahmo, tyyppi, elikko, jonka metsäretkeä, kotia, ruokaa, ympäristöä jne. lapset tulevat havainnoimaan ja dokumentoimaan. Ideana on tutustua ainakin päällisin puolin etukäteen metsäluontoon kirjallisuuden avulla ja valita sieltä oma puu, marja ja ehkä sienikin. Retkellä yritetään olla putoamatta ojaan ja tutkaillaan, nuuhkitaan, retkeillään. Jälkeen päin kerätään havaintoja ja kokemuksia, perehdytään omaan aiheeseen syvällisemmin ja todennäköisesti lopputuloksena kirjoitetaan tietoteksti. Työpaikkana voisi ainakin osalla ryhmistä olla kirjasto.

Projektin aikana opettelen myös katsomaan, millaista rekvisiittaa minulla on. Oli vähän nolo olo ala-asteella...

Pienten oppilaiden kanssa elämä on mitä ilmeisimmin hetkessä elämistä, joten melko moni asia tulee toteutumaan ainakin jollakin tavalla, mutta kirjastonhoitajan kalenterin päivä- ja tuntisuunnitelmat saa heittää jorpakkoon. Odotan tätä aika innolla!

Kävin tänään neljässä eri kirjastossa hakemassa viitisenkymmentä kirjaa neljän luokan selailtavaksi, joten en ehtinyt tarkistaa, pystyyhän kirjaston ja koulun ja yksityishenkilön pädeiltä siirtämään suoraan tiedot toisille koneille meidän wlanissa.

Tänään heittäydyin lisäksi pohjoismaisen kirjallisuuden maailmaan. Tarkoituksena on löytää yhdeksälle pienlukupiirille pohjoismaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Lukutaso luonnollisesti vaihtelee, mutta yllätyin iloisesti, kuinka pienemmiltäkin kielialueilta on käännetty ainakin kohtuullisesti kirjallisuutta. Tälle ryhmälle on tarkoitus puhua hiukan myös lähdemerkinnöistä ja tekijänoikeuksista uuden Kopiraittilan koulun avulla.

Kuuden kerran aikana tutustutaan "omaan" kirjailijaan ja todennäköisesti rakennetaan taltioitava esitys luetun ja pohditun perusteella. Pohjoismaiden karttaakin voidaan katsella. Kirjaston pädien toimivuus koulun verkossa on jälleen kysymysmerkki, ja taidan viedä huomenna yhden koneen vieraisille koululle. Joku meistä uskoo vasta kun näkee. Kuulemma tietty omenainen merkki ei seurustele kovin hyvin kouluissa käytetyn numeroita sisältävän järjestelmän ja tallennusjutskan kanssa, joten tämäkin pitänee ratkaista jollain tavalla. Vinkkejä otetaan vastaan. Ja hei, Pirkkalan tvt-opet, mä tykkään teistä niin että halkeen...

Olen aika pedagogia-tyhmä, ja huomaan ymppääväni jokaiseen projektiin kaikenlaista kauheasti ja liikaa. Minulle onneksi selitetään yhä uudestaan, että parempi keskittyä yhteen tai kahteen asiaan ja tehdä ne kunnolla, kuin hajottaa ja riuhtoa joka suuntaan. En kertonut, että tuo on antitädin antimotto, mutta oppimassahan minäkin tässä projektissa olen! <3

Murrosikäisinä metsään Suomea juhlimaan!

Ensimmäinen kokous yhdessä opettajien kanssa oli eilen, ja paikalla oli huomattava määrä pullaa, keksejä, irtokarkkeja ja kahvia.

Tästä lähdetään:

Ohjattu tutkiminen kirjastossa ja peruskoulussa from Reetta Saine

Sitten tehtiin jono ja kaaos, ideoita lenteli, aikoja varattiin ja lopputulos on juuri sellainen, mitä tälle syksylle toivoinkin <3 .

Kirjallisuusprojektia, tehdään äänikirja Suomesta ja suomalaisuudesta ja vietetään itsenäisyyspäivänä juhlat, keskitytään eskari-kakkosvyöryn kanssa tutkimaan toiminnallisesti vettä, tehdään paikallishistoriaa suunnittelemalla suunnistusrata qr-koodeilla, mennään metsään, lauletaan ihmisen historiaa, biologiaa ja murrosikää, vertaillaan eri maiden juhlapyhien viettoa ja hypätään mukaan Kid-E-Lit - digitaaliseen kerrontaan.

Ihan täydellistä. Upeita opettajia! Ensi viikolla alkavat tapaamiset ja Jasmiina aloittaa gradukyselyt, tänään kuuntelin mm. tätä alustavassa tiedonhaussani yhdelle opettajalle:


 

Tästä on hyvä suunnata Tallinnaan parin päivän musuttelulomalle!  

Esimerkki monialaisesta oppimiskokonaisuudesta - melkein suora lähetys

Kun on pyörittänyt päässään koko päivän monialaisuutta, sitä alkaa nähdä semmoista kaikkialla. Niin kuin vaikka tässä: (pistäkää kajarit hiljaiselle!)

Tuossa olisi ollut mukana liikuntaa, psykologiaa (pelot, fobiat, jännitys), historiaa ja kotiseutua (Tampereen vanhat tehtaat ja keskusta), fysiikkaa (kitka, liike), biologiaa (vesi, odotuspaikan kasvit), monilukutaitoa ja mediakasvatusta (video ja editointi), somea (kuvat ja video lähti heti MyStoryyn ja Instaan), yhteiskuntaoppia (mahdollisuus maksaa hyväntekeväisyyslipulla joku toinen muksu Flowparkkiin, empatiaa ja sosiaalista omaatuntoa) ja mukana oli myös tunteita, uudenlainen opetustila sekä koulun ulkopuoliset toimijat sekä oppijan perhe (mistä kauhunkiljunta sekä sisaren tylyt loppukommentit).

Hieno juttu, Tampereen Hope ja Varalan urheiluopisto!

Nyt lukemaan lisää ja valmistautumaan huomiseen museopäivään, jonne kunnan kutoset tulevat tutkimaan kotiseutuhistoriaa ja kuuntelemaan kirjavinkkausta mm. holokaustista ja gladiaattorien taisteluista.

Ja tuli ensimmäinen päivä

...joka alkoi sähköpostitaistelulla. Kun ei ole omassa työhuoneessaan, omalla koneellaan ja testailee kannettavaa, eikä sähköpostin kansiot ja oletusryhmät toimi, sitä tulee ehkä lähettäneeksi typeriä viestejä kaikille projektiin ilmoittautuneille parillekymmenelle ihmiselle.

Sitten sitä tuntee itsensä tosi ammattilaiseksi, luotettavaksi ja valmiiksi ottamaan kanssavastuuta pedagogisena kirjastolaisena. Päättää kuitenkin, ettei vessassa kannata itkeä yli kolmea minuuttia, ja ehtii lähettää "älkää huomioiko edellistä viestiäni"-viestin.

Tähän kulminoituu vähän se Kaiken Alku.

Onneksi olen tehnyt jo sen verran kauan ja sen verran erilaisia töitä, että tiedän tämän vaiheen. Luen lukemasta päästyäni, toisella minuudella olen pari viikkoa perehdyttänyt sijaistani ja kolmannella minuudellani tehnyt rästihommia pois. Luen monialaisista oppimiskokonaisuuksista, koodauksesta, someketista, oppimisesta niin ongelma- kuin projektikeskeisesti, ilmiöpohjaisuudesta ja ohjaavasta oppimisesta. Minä, joka aina vannoin, että kasvatustieteeseen en tule koskemaan pitkällä neulepuikollakaan. Sehän on aika mielenkiintoista, mutta älkää kertoko äidilleni.

Parin päivän päästä on ensimmäinen kokous, jossa saadaan jotain viimein kalenteriin ja epämääräisyys alkaa hellittää. 

Graduntekijän kanssa keskustelu viime viikolla helpotti jo paljon. Tahtoisin, että tästä projektista jäisi käteen kaiken muun lisäksi tapaustutkimus siitä, voisivatko kirjasto ja koulu tehdä tämänkaltaista yhteistyötä ja olisiko täältä löydettävissä tapa murtaa hiukan raja-aitoja niin kuntabyrokratian, ammatti-identiteettien kuin oppilaiden oppimistilojen ja -tapojenkin suhteen. 

 Aidosti on olemassa mahdollisuus, että tämä ei ole se tapa. Että homma menee reisille, ja sitten tiedetään, ettei ainakaan näin. Kaikkia mahdollisuuksia varten paperi on pidettävä mahdollisimman puhtaana aluksi, ja annettava sen täyttyä vasta vähitellen, itsestään.

Yritän rauhoittua ja silitän Kuhlthaun kirjaa. Näinhän se menee, ahdistuksen kautta fokusointiin, upottautumisen kautta tarkkaan tutkimiseen. 

 

Tipitii ja zurrr

Raivostuttavinta projektissa on se, että etukäteen harva tietää, mitä siitä tulee ja mihin pitäisi valmistautua. Se voi olla tipu tai kala tai hirvas. Se piipittää todennäköisesti välillä henkitoreissaan, puskee koiranputkea ja vehreää ruohoa vuoronperään. Surisee aivoissa ja kiljuu korvaan.

Tarkoituksena on tehdä koulujen kanssa yhdessä Ohjattua Tutkimista Kirjastossa Ja Peruskoulussa. Näin.

Se on hyvä idea ja alkuvalmistelujakin on tehty hyvän aikaa. Kiersin kaikki Pirkkalan ala-asteet, osallistuin opettajainkokouksiin ja muihin semmoisiin, missä oli paljon henkilöitä ja pull  hedelmiä ja kahvia. Kerroin, mitä minulla on tarjota ja kysyin, kuka minut huolisi. Sitten se alkoin kuulostaa riv oudolta ja innostuneelta yhtä aikaa ja onneksi monta ilmoittautui.

Nyt mukana on etukäteen tiukasti määrätyistä päätöksistä poikkeava liian iso, liian monipuolinen, liian hauska porukka, jotka olen kutsunut kokoukseen 12.8. Koulu alkaa 11.8. Jännittää.

Uusi OPS2016 on vielä kuoriutumaton tipu, joka kuopii lähtomunassaan valmiina rusauttamaan itsensä liikkeelle uuden lukuvuoden alussa. En suostu liittymään etukäteen kyynikoiden joukkoon, jotka hokevat samojen juttujen toistuvan kuitenkin aina vaan samalla tavalla ikuisesti eikä mikään koskaan muutu ja semmoista, vaan odotan aidosti uteliaana - mitä jos joku muuttuukin. Se ei olisi lainkaan hullumpi juttu.

Pienet muinaiset

Viikonloppuna on Pirkkalassa Muinaismarkkinat, jonne myös Antitäti suuntaa. Luvassa on kirjavinkkausta historiallisista kirjoista - kunnon kansanperinnettä ja vähän antiikiin Roomaa ja lentäviä potkulautoja välissä.

Homma perustuu Tursiannotkon kaivauksiin ja luvassa on mm. viikinkejä!

Eilen minulle tuotiin muinaispuku, johon aion lauantaina sonnustautua. Koko viikko on mennyt orientoituessa Pienen Muinaisen rooliin:  lukiessa ja raakatessa kirjoja. Maanantaina kirjastoon tuotiin Vapriikista silkkihansikkain (melkein kirjaimellisesti) intendentin käsittelemä näyttelyesineistö, jota saa tulla katselemaan.

Tapahtuman kotisivut löytyvät täältä ja siellä on hieno esitekin. Ruoka, miekkailu ja kirkkovenesoutu kuulostavat aika hyviltä - ja se kirjavinkkaus tietysti. 

Antitäti nousee haudastaan

Uusi elämä vaatii vanhan blogin, sillä vanhana ihmisenä uudensietokykyni on rajallinen.

Rajaton on puolestaan innostukseni, ja se on jo pelästyttänyt useamman ammattikasvattajan, perheenjäseniäni, itseni ja kaksi pulleaa kissaa. Minä lähden syksyksi PROJEKTIIN!

Oikeasti minä en lähde mihinkään, vaan Pirkkalan kirjasto ja koulutoimi tekevät projektin, jossa istun omilla työkulmillani omien työihmisten kanssa ja työskentelen omien työlapsieni ja asiakkaideni kanssa. Saan siis uudenlaiset tehtävät, kivaa riehumista, vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa liikahtamatta milliäkään.

Se, jos mikä on luksusta.

Edit: Ai niin, ensi kerralla kerron siitä projektistakin. Nyt olen vielä liian lomavilli ja riehuvainen.

Lipputangon nuppi

Koska yksi Tärkeä sanoi, että postaukseni ovat nykyisin kohtuulisen ällöttävää teini-ihkuilua, otan tästä nyt kaiken irti.

Kun sitä on jäänyt häälomalle töistä, menevät lapset kirjastoon ja lainaavat 34 kirjaa. Sitten ne lukevat niitä kaksi päivässä, eikä niitä pääse palauttamaan ja niistä kertyy pino keittiön pöydän kulmalle.

Keittiön pöytä on aina luonnollista katastrofialuetta, mutta nyt siinä piti leipoa hääpikkuleipiä. Menin sohvalle lukemaan ja katselin, kuinka keltuaiset erotetaan valkuaisista sujuvasti käsin ja taikinanpalan voi huuhdella vesijohdon alla, jos se putoaa kissan päälle. Tiedän jo paremmin, enkä edes yritä neuvoa neljää ihan ja kvasiteiniä. Niistä tulee meidän näköisiä pikkuleipiä. Ja ehkä vähän kissanmakuisia.

Paistamisvaiheessa kahden into loppuu ja ne menevät lukemaan taas lisää kirjoja, jotka pitäisi palauttaa kirjastoon. Yksi soittaa pianolla viime vuoden hittejä ja laulaa. Vieras yrittää huhkia keittiössä, mutta luovuttaa lopulta. Pelaan Candy Crushia ja havahdun ihanaan tuoksuun - pikkuleivät on unohdettu uuniin. Viiden naisen kiljumisen avulla ne pelastuvat palamiselta, ja kissoista on vain mukavaa, kun parvekkeen oven kautta tuuletetaan ja parvekkeelle on vapaa pääsy.

Äiti kysyy tekstiviestillä, mikä kohta Korkeasta veisusta kuuluu lukea. Mies pistää viestin, että jalkapallo on kivaa ja kaverit mukana. Lapsen pädi katoaa, mikä aiheuttaa helv tosi ison kriisin. Pelastan ihanan ystävän neulomat hääkämmekkäät pikkuleipien vierestä. Mietin, kuka tällaiseen haluaa mukaan ja miksi ja onneksi se yksi. Yöllä pitää puhua hiljaa puhelimessa, että rauhoittuu.

Aamulla herään katselemaan, kun kolme huoltomiestä seisoo pihassa tuijottaen lipputankoa. Siitä on pudonnut nuppi. Kyllä, juuri niin kuin siinä Lappareiden biisissä. Tuijotan miehiä, jotka tuijottavat nupitonta tankoa.

Sitten minä menen sisälle. Jos yksi nuppiongelma vaatii kolme ammattilaista, olen selvinnyt oman nuppini kanssa hemmetin hyvin. Tänään apuna miehen lisäksi kaksi rakasta naista, joiden kanssa vietettäisiin tyttöjen iltaa jos se ei kuulostaisi niin teiniltä. Ai niin, vielä kaksi päivää saa.

Sano että jäät

Joulu on ihana juhla, jos se olisi keskikesällä. Rakastaisin istua juhannuskuusen alla yöttömässä yössä ja vetää hippaleikkejä ja saunoa tuoreiden koivunlehtien keskellä.

Nyt on kaamos, eikä silloin juhlita mitään. Kannan kiltisti joulukirjat lainattavaksi, syön joulutorttuja ja ripustan kynttilät ja tähdet kuuseen. Iloitsen joulunalusruuhkasta - kirjastot tulvivat asiakkaita, jotka varautuvat joulunpyhiin. Perheitä on aina, siivousta paossa ja löytämässä aina uutta yhdessä. Tänä vuonna myös paljon yksinäisiä ihmisiä. Tai ehkä minä huomaan heidät vasta nyt.

Yksin on suomen kielessä tyhmä sana. Se tarkoittaa sekä halukkaasti että pakon edessä ilman toista olevaa. Samalla sanalla ei voi olla kahta eri tunnelmaa. Se on väärin.

Minä olen sitomassa elämäni toiseen muutaman viikon päästä. Se ei ole ihan konventionaalinen eikä standardi juttu, mutta "me voidaan tehdä elämästämme sellainen kuin me halutaan". Juovuttava vallan tunne, kaikessa keski-ikäisyydessään.

Tämä on ollut uskomattoman raskas, upea, kipeä, tappava, rakastava vuosi.  Minulla on Pommakkia häissä, elämä takana ja edessä.

Hyvä elämä

... on vaikka sitä, että saa ostettua kaikille joulutoivelistoilta jotain.

Ja sitä, että esiintymisvinkkausten jälkeen saa vinkata omassa kirjastossa englanniksi. Osaan vinkata, mutta en englantia, ja se on siksi ihanan hauskaa ja stressitöntä. Tunnit sisältävät aina naurua ja oppilaat pelastavat minut pulasta moneen kertaan.

Semmoinen on hyvää, että saa kiukutella välillä ihan vapaasti ja sitten tehdä sovinnon. Juoda kahvia ja lukea monta kirjaa lukupäivänä kotona vinkkausta varten, kun ulkona on pakkasta. Nähdä odottamaton kaverivauva ja katsoa, kuinka pieni ihminen pyörii oman napansa ympärillä konkreettisesti ja jättää huomiotta ne aikuiset, jotka tekevät sitä kuvainnollisesti.

Erityisen hyvää on omata mies, joka pistää viestiä bussipysäkiltä, jossa on seissyt ainakin SATA tuntia ja siellä on ainakin KAKSIKYMMENTÄ astetta pakkasta ja kutsua se kotiinsa. Keittää kahvia, laittaa sauna lämpiämään, lämmittää kylmää nenää kädellä ja poskea poskella ja sanoa vasta vähän ajan päästä että pakkasta oli kyllä kahdeksan.

Tempus fugit

Maskun mukava keikka takana ja ihmettelen taas, miten ne "vaikeimmat" on aina parhaita. Maskun Mervi on totuttanut lapsoset kauhuun niin, että näillä reissuilla joudun pistämään parastani - muuten vastassa on vain "did it, done it" -ilmeitä... "Tämä on tosi ahdistavaa kauhua" -kommenttiin kuului yhden pojan suusta "Jesssssss..."

Häihin on kuukausi, ja lainasin juuri kirjastosta lehden, jossa kauneus-valmistauminen aloitetaan 2-1 VUOTTA ennen häitä. Lohduttauduin sillä, että suihkurusketus otetaan vasta pari päivää ennen vihkimistä...

Minulla on hääpuku, ruskea. Minulla on ruokaa, paljon. Minulla on hiukset, leikattu. Minulla on laulaja-Suvi (muistakaa palkata harjoittelijoita, jotka sekä vinkkaavat laulamalla että esittävät musiikin sattumalta eteen tupsahtavissa kirjastolaishäissä) ja nyt myös listallinen musiikkia.

Marssitaan, virseillään, kuunnellaan, tanssitaan, taustoitetaan. Mukana on musiikkia, joka on kulkenut suvussa lapsuudesta asti, itkettävääkin. Häätanssi ei ole valssi, mutta minusta ja miehestä se kertoo.

Ainakin tämä kuunnellaan.

Reissunaiskuvia

Parin viikon Keski-Suomi-turnee on ohi.

Yläastelaiset vinkattu, glögit juotu, peiton alla lämmitelty ja se oli yksi elämäni parhaista lomista! On ihanaa olla rakastunut kirjavinkkari :).

Edelleen kiittelen kaikkia järjestäjiä - oppilaita, opettajia, kirjastolaisia ja pistän vähän kuvia. Posti ei suostu viemään perille meidän tutkimuspyyntöämme siitä, olemmeko esteellisiä vai estottomia menemään naimiaisiin ja häämusiikki pitää valita ja glögiä pitää juoda ja peiton alla pitää lämmitellä, joten olen hiukan kiireisen rakastunut kirjavinkkari.

Viitasaaren pääkallonpaikka käsityöosastolla

Viitasaaren kirjastossa on myös upea musiikkiosasto!

Pihtiputaalla sai virkata lumihiutaleita.

Vilskettä Pihtiputaan kirjastossa

Pihtiputaan lapsia valvoo joutsen, jolla oli ikää jo useampi vuosikymmen.

Tänne me kuulemma muutamme viettämään eläkepäiviä. Tahatonta saksalaisvaikutelmaa ei lasketa.

Saarijärven Virpi on tehnyt uskomattoman hienon julisteen :)! Pohjana Joe Hillin Sydämenmuotoinen rasia.

Saarijärven lastenosaston satuhuoneessa oli oikeasti jo fiilistä!

Muutenkin Saarijärven kirjasto oli vehmas ja kaunis.

Joskus jopa minä pidän luonnosta, vaikka se tulisikin vähän lähelle minua <3 .="" br="">

Irmeli Karjalaisen näyttely oli hauska ja kaunis

Maalipurkin kansirakkaustaide sai paikallisen kasiluokkalaisen toteamaan lakonisesti: "Tikkurilan".

Reissun päätyttyä sen ajan hyvinruokittu vinkkari yritti pienentää annoskokoaan :p.

The Varpaat.

Tour de Finland

Keski-Suomen liiton kohtuullisen loistava biisi & video.

Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa yhtäkkiä olevansa hyvä työssään. Oikein hämmästyy, kuinka pitkälle on kulkenut ensimmäisistä haparoivista yrityksistään tehdä jotain oikeaa palkkansa eteen ja etenkin siitä, millaiset kiksit työstään vielä saa. Minulla on ollut sellainen viikko.

Koska rundi kestää kaksi viikkoa, vein kirjat mukanani. Kolme laatikollista. Niitä kantamaan oli onneksi mukana sopivan partainen roudari, joka hoiti myös seuranpitäjän, lakritsinnoutajan ja unikaverin virkaa loistavalla menestyksellä.

Vinkkasin 18 yläkouluryhmää, sain hyvää ja vähemmän hyvää palautetta, jotkut lainasivat elämänsä ensimmäisen kirjan ja jotkut ehkä tuhannennen, mutta se oli just se, joka luetaan sen jälkeen, kun "on lukenut jo kaiken". Erityisesti vinkkauksista jäävät mieleen aina teinixien *silmät*. Uniset, kiinnostuneet, kännykkään suunnatut ja sieltä rykäisyn jälkeen nousevat ja erityisesti odotuksesta laajentuneet. Puhuin hedelmäseksistä, murhasin pari Dexterin tyyliin ja semmoista normisettiä. Reeta Aarnion kirja lähti täsmäkohteelle kuvauksella: "ei sisällä romantiikkaa eikä suurta vauhtia, mutta sopii niille, jotka tahtovat ajatella". Rannelan Terhin Yhden promillen juttuja meni useampaankin kotiin ja sai aikaan sen, että käsikirjaston ovi suljettiin ettei puheeni kuulu muualle. Simukan Punainen kuin veri ostetaan ainakin yhdelle koululle, ja Siri Kolun PI pääsi ensimmäistä kertaa kiertueelle mukaan. Anneli Kannon Kuollut kulkee saa aina aikaan varausjonot, ja sen varjolla pääsin myös kertomaan traumaattisista kesäleirikokemuksistani.

Palaute on harvoin suoraa, vaan tulee opettajien kautta (seiskaluokkalaiset oli kertoneet valvojaopelle, että "lainaat sieltä kuitenkin jotain, kun se on niin kiinnostava"). Nyt sain kuitenkin useita kiitoksia kakruilta itseltäänkin opettajien lisäksi. Se tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Mieleen jää myös poika, joka kertoi Remes-innostaan. Se oli ensimmäinen kirja Sinisten banaanien jälkeen, jonka nuori mies oli lukenut. Ja sitten se oli lukenut ne kaikki.

Roudari notkui yhden vinkkauksen samassa huoneessa netissä, ja kun pyysin yleisöä poistumaan Facebookista, sille kommentoitiin lohduttavasti yhden pojan toimesta: "Ei se varmaan sua tarkoittanut." Kun roudari lupasi kuunnella ihan mielellään, kysyi poika: "Onks toi sun vaimo..." Samapa se, miksi kuuntelevat. Kyllä sitä kirjallisuuden eteen yhden avioliitonkin solmii.

Viitasaaren ja Pihtiputaan kirjastot olivat tehneet järjestelyt hurjan hienosti. Oikeastaan keikkavinkkarille on tärkeintä se, että opettajat ja oppilaat ovat tietoisia vinkkauksesta, tulevat paikalle ja suhteellisen ajoissa. Kiroilu, valitus ja huokailu silmienpyörittely mukaan luettuna on plussaa. Minua ruokittiin runsaasti, mikä on loistavaa.

Roudari tutustui siis ensimmäistä kertaa kauhuvinkkarin työhön, mistä seurasi soitto eräästä hotellista kesken vinkkausrupeaman:

*kuiskaten* "Mä olen nyt täällä, enkä uskalla puhua ääneen, kun täällä on ehkä joku. Jouduin avaamaan oven koodilla, ja puhelimessa mut neuvottiin kulkemaan portaat ylös ullakolle ja täällä on pitkä käytävä ja huoneiden ovia joka puolella ja ihan pimeetä... Käskettiin mennä viimeiseen huoneeseen, ja sen ovi on auki ja mä menen nyt sinne..."

Lopulta hotellin omistajat paljastuivat mukavaksi pariskunnaksi, joista toinen neuloi sukkaa ja molemmat datailivat omilla koneillaan. Kun aamupalapöydässä oli vielä joulutähti ja aamulla satoi ensilumen, olemme kuulemma roudarin kanssa muuttamassa viettämään eläkepäiviämme keskisuomalaiseen kuntaan, jossa pidetään pubia ja kutsutaan kaikki lapset ja lapsenlapset jouluaterialle joka vuosi.

Sounds like a plan.

Vinkkausta decoupage

Ensi viikolla lähdetään pitkästä aikaa reissuun!

Mitä vinkkaat -hanke vie yhteensä kahdeksaksi päiväksi Saarijärvelle, Kyyjärvelle, Viitasaarelle, Pihtiputaalle ja Kannonkoskelle. Reissuraporttia on siis tiedossa. Tällä kertaa vien mukanani oman yhdistetyn kuskin, kantajan, ruuanlaittajan, oppaan, viihdyttäjän ja unikaverin.

Ystävä kävi kyläilemässä, toi glögiä ja vei harteilta monta kiloa turhaa huolta. Tarkoituksena on ehtiä viettämään vielä NeitiAikaa ennen niitä itsiään. 

Vinkkausmatkalla on aikaa tehdä viimeisiä hääsuunnitelmia. Se on tarpeen, sillä käydessämme varaamassa pitopalvelua, meidät saatiin polvilleen amatöörimäisellä kysymyksellä: Minkä värisiä servettejä haluatte? Emäntäparka yritti olla pyörittämättä silmiään, kun esitin nerokkaan vastakysymyksen: minkä värisiä niitä on? Ihan vaan tiedoksi, että niitä on kuulemma kaikenvärisiä. Servettien väri??? Niihin pyyhitään SUU ihan tiedoksi vaan. Rympätään ruttuiseksi palloksi, mutta EI kahvikuppien sisään. Mitä hemmettiä?

Kutsut valmistuivat tänään, ja miehen kieli maistuu kuulemma pahalta. Seuraavissa juhlissa panostamme servettien sijaan itseliimautuviin kirjekuoriin. 

Mikään ei ole tärkeää, paitsi syöminen - ja voi pojat, se kyllä ON tärkeää

On kurjaa olla kipeä. Erityisen kurjaa se on, kun on kipeä ihan koko ajan ja työterveydessä aletaan kiittää sähköisen reseptin tuloa, koska printtikustannukset vuokseni kaatavat kunnan talouden. On huono omatunto ja särkyinen olo, maailma supistuu ikkunaneliön muotoiseksi. Naapurin Skoda seisoo pihassa päivästä toiseen ja senkin raidoittaa vesisade.

Pahinta kaikessa on, että mikään ei maistu miltään - kirjaimellisesti. Ruokaa syödään, koska on pakko, mutta nautinto uupuu jopa miehen oikeaoppisen irtonaisesta risotosta oliiveilla ja aurinkokuivatuilla tomaateilla.

Nyt ajattelen ruokaa, koska häissä syödään. Se on vihkimisen ohella ainoa tärkeä asia. Ei tule crosskitcheniä eikä itämaista eksotiikkaa, ei flambeerata eikä sanota: "I love the texture". (Kyllä, sairaana on mukava katsella kokkiohjelmia, joissa kiroillaan paljon).

Häissä syödään tavisruokaa, salaattia ja lihaa ja kalaa ja kakkua. Itse ei tiskata, viinaa ei juoda ja pöytäliinoille saa läikyttää. Jos jotain jää, löytyy Hervannan kirjaston pakastimesta toivottavasti henkilökunnalle kakkupalat viikonlopun jälkeen.

 Jos on pappi ja ruokaa, mikään ei voi mennä pieleen. Ja minä saan tänään kuulemma perunamuussia ja uunimakkaraa - perinteistä lohturuokaa. Sydän.

Miehen synttärikakku, josta voi tulla hääkakku - kiitos Lauran!

Tulkaa ny

Kutsujen tekeminen on rankkaa.

On, vaikka olisi yksi keskikokoinen, joka piirtäisi huvikseen upean ruusun ja lupaisi copyright-vapaasti sen käyttöön. Vaikka olisi aika hyvää liimaa ja hyvä mies, joka osaa leikata. Sitten joku allekirjoittanut saa *pim* idean, ja ostaa kivaa nauhaa, josta voi tehdä kivoja rusetteja, jotka on kiva liimata niihin kivoihin kortteihin. Oli joo.

Sitten leikittiin hetki demokratiaa, ja kaikki saivat äänestää kahta parasta. Koska minun parhaani ei voittanut, aioin tehdä kapinan, mutta rauhanturvaajan urasta haaveillut tarkkailija huomautti voittaneen version olevan a) helpoin b) nopein c) sisältävän vain jo-hankittuja asioita. Kapina kukistui mutisten.

Olen ollut pari päivää sivukirjastossa sijaisena ja huomannut, kuinka kapinat kukistetaan myös vieraskoreudella. Järjettömän älämölön saa loppumaan yhdellä humoristisella kommentilla, kun omien työlasten kanssa vaaditaan vänkäämistä, perustelua, kitinänsietoa ja parhaimillaan uhkailuakin. Toisaalta joskus ne ovat kuin omia - väsynyt ilme ja "ei tänään, pliis" -kommentti hiljentää kaikki ja sisääntuleviakin valistetaan: "sillä on huono päivä". 

Kutsuihin pitää kirjoittaakin jotain. Tervetuloa, tietysti, mutta mihin? Vihkimiseen? Häihin? Avioliittoutumiseen? Netin hääkutsuversiot ovat humoristisia. Minä en tiedä mitään niin kamalaa, kuin humoristisuus. Niissä on vaikka possujen kuvia tai runoja

Kohta meidät vihkii pappi
Jos ei ennen poksahda sappi
Tervetuloa katsomaan valojamme
Lahjaksi emme tahdo kalojanne.

tai sitten ne ovat pateettisia runoja

Rakkaus ei tunne määrää
Kun iltaruskon aikaan
Yhdistämme elämämme
Kuiskaamalla toisillemme Tahdon.

Lisäksi mies ilmoittaa lopettavansa tupakanpolton, mikä on hurjan hieno asia. Se on maailman mahtavin asia joka ikisenä maailmankaikkeuden hetkenä, paitsi ehkä ennen häitä. Varaan itselleni oikeuden pumpata siihen nikotiinia jotain kautta, jos en kestä nalkutusta, raivoa, tuskaisuutta, unettomuutta, hikoilua, ahdistusta ja muita detox-oireita ja vetää sen kylmän kalkkunan kautta kuiville tammikuussa. 

Pirkkala on onneksi jo savuton. Kirjastokin.