Lastenkirjastotyö on hankinnan osalta minusta vaikeampaa kuin aikuisten puolen vastaava homma. Aikuisten kohdalla voi ajatella, että... noh, ne on *aikuisia*. Jokainen saa valita luettavansa itse ja kantaa siitä vastuunsa.
Lasten puolella ihan pienet lapset valitsevat harvoin kirjansa täysin itse. Vanhemmat harrastavat rankkaakin sensuuria omien mieltymyksiensä mukaan, ja söpöt puput pääsevät helpommin kirjastokassiin kuin vaikkapa ihan uskomattoman hieno Riitta Uusitalon Armi -sarja. (En koskaan unohda legendaarista aukeamaa Armi on kaksi vuotta -kirjasta: "Armi on hieman uhmainen. Armin äiti on punainen.")
Vanhemmilla on vastuu lapsistaan, ja monet tahtovat seurata lastensa lukemista. Se on upeaa! Jokaisella perheellä on kuitenkin omat arvonsa: joku ei tahdo noitajuttuja lapselleen, toinen taas kavahtaa kristillistä kirjallisuutta. Yhden mielestä tiukka kontrolli ikärajoissa ja sopivaisuudessa on tärkeää, toisen mukaan "ihan sama, mitä se lukee, kunhan lukee".
Kun koululaiset vielä käyvät opettajien kanssa kirjastossa, ilman vanhempien valvontaa ja ehkä jopa tietoa siitä, millaisia kirjoja pulpetissa säilytellään, astutaan vaarallisille vesille. Meillä kirjastossa on opettajien kanssa myös vastuu lasten lukemisesta, ja välillä sitä myös käytämme. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kieltäydyn lainaamaan jollekin lapsoselle jotain tiettyä kirjaa. Usein se on hyvin pieni lapsi ja tietynmaalainen sarjakuvakirja, jota jo takakannessa suositellaan yli 12-vuotiaalle. Kerron, että kirjan voi tulla hakemaan vanhempien kanssa, mutta yksinään kouluun luettavaksi en sitä lainaa. Näin siitä huolimatta, että joskus päädyn leikkimään paha kirjastontäti - hyvä kirjastontäti -draamaa, "kun se yksi kyllä joskus jossain lainasi mulle..." Olen todennäköisesti siis tuhonnut jonkun lupaavan väärinpäinluettavankirjailijan alku-uran.
Yritän hankkia kirjastoon mahdollisimman monipuolista materiaalia, mutta oma yleissivistys asettaa rajat. Toisaalta vaikkapa nuorille suunnattua kertomakirjallisuutta eri uskonnoista on vielä aika vähän.
Konkreettiseksi esimerkiksi voisin vetäistä homoseksuaalisuuden, joka ei ole enää rikos, tauti eikä tabukaan. Ainakaan tieteellisten määritelmien mukaan. Varoitus herkille lukijoille: todellisuus on toinen. Lasten kuvakirjoista olen löytänyt tähän mennessä yhden käännetyn teoksen, jossa mainitaan, että perheessä voi olla samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Kirja on Todd Parrin Perhekirja. Tulkintoja tietysti voi tehdä Mikko Mallikkaan isästä tai enonsa kanssa elävistä Miinasta ja Manusta, mutta jätettäköön ne sikseen...
Nuorten aikuisten puolella aihepiiri on jo tutumpi, mutta myös Ongelmakeskeisempi - ehkä yleisen identiteentintutkistelun myötä.
Kaipaisin kuitenkin vaikeistakin aiheista sellaista peruskamaa kirjallisuuteen. Semmoista "no biggie" -asennetta. Eri uskontoja, erilaisia sukupuolisuuksia, erilaisia persoonia ilman kiintiöfriikin leimaa. Henkilöitä, joiden persoona ja maailmankatsomus olisi niin selkeä, ettei sitä tarvitsisi alleviivata tai jatkuvasti korostaa. Sellaisia ihmisiä on oikea maailma täynnä.
Ilostuin Lassemaijan etsivätoimiston Kahvilan arvoituksesta, jossa yksi henkilöistä oli ihastunut erääseen kahvilan työtekijään. Sekä ihastunut että kohde olivat miehiä - ja se siitä.
Liberaalia höpinää, mutta kirjaston - etenkin lastensellaisen - tehtävänä on tukea suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta kaikilla elämän aloilla.
Ugh, olen puhunut :).
Uusia arvosteluja:
Hearn, Julie: The Merrybegot
8 kommenttia:
Salla Simukan kirjat ovat oiva esimerkki siitä, miten homoseksuaalisuutta voi aivan asiallisesti käsitellä nuortenkirjallisuudessa. Kahden naisen välinen suhde vertautuu heterorakkauteen, se ei ole sen kummempaa. Simukan hahmoja ei ole vetäisty friikkisirkuksesta eikä niissä hyssytellä. Minuuttivalssi esimerkiksi on tosi hyvä parisuhdekuvaus ihan yleisellä tasolla.
Mutta lastenkirjallisuudessa aihetta ei juuri käsitellä. Outi Hovatan Pupujuttu ja muita vauvasatuja -kirjassa puhutaan kai ainakin koehedelmöityksessä, mutta en tiedä onko siinäkin vain heterovanhempia.
Minä siirryin varsin aikaisin lasten- ja nuortenkirjoista aikuisten kirjoihin (esim. Sinuhen luin kuudennella luokalla). Kukaan ei koskaan kieltäytynyt lainaamasta minulle jotain kirjaa, vaikka kaikennäköistä huimiin lainausmääriin mahtuikin. Toisaalta näytin kyllä ikäistäi vanhemmalta, silläkin voi olla osuutensa asiaan.
Joskus lainasimme kaverin kanssa kirjastosta saman kirjan, jossa osoittautui olevan varsin rohkeita kohtauksia. Kaverin äiti oli vilkaissut kirjaa ja laittanut kieltolistalle: ei sopivaa meidän ikäiselle. Hän oli myös kertonut tapauksesta äidilleni, joka ei puolestaan halunnut alkaa portinvartijaksi. En oikein usko, että sillä olisi mitään voitettukaan.
Todella hyvä kirjoitus. Ja kiitokset tuosta vinkistä siis Perhekirjasta - taitaa mennä lahjajemmaan.
Luin vuosi tai pari sitten Salla Simukan Enkelit katsovat muualle (tai jotain sinnepäin...). Kirjassa tökki vain jotenkin hieman...laimeasiirappinen kirjoitustapa. Mutta ehkä se onkin suunnattu hieman nuoremmille lukijoille - esiteineihin uppoisi varmemmin.
Sensuurikysymykset ovat aina hieman hankalia. Mutta mielestäni tuo Reetan toimintatapa, että vanhempien hyväksynnällä kirjan voi lainata, kuulostaa toimivalta. Vaikka toisinaan tekisi mieli valistaa kaikkia kaikesta niin hieman pitää sitä vanhempienkin asemaa ja heidän arvomaailmaansa kunnioittaa.
-Brandon-
Tuima: Simukat luin pari vuotta sitten, ja muistan nauttineeni juuri siitä tavallisuudesta. Manttelinperintö ei ole vain mennyt juurikaan eteenpäin, kun Simukka siirtyi Prometheus-aihepiiriin, eikä kukaan muukaan tunnu tarttuvan asiaan?
Onna: En minäkään kieltäytyisi lainaamasta Sinuhea kuudesluokkalaiselle :)!! Yleensä kyse on eskari-tokaluokkalaisista, joiden vanhemmat varmasti vielä ovat kiinnostuneita lapsensa lukemisesta. Ja lainattavat kirjat selkeästi vanhemmille tarkoitettuja. Joku joskus kysyi, saavatko näin pienet lainata Pottereita. Juu, saavat. Ja usein palautuvat niin, että kirjanmerkki on toisella sivulla :). "Olen lukenut Harry Potteria", voi lainaaja nyt sanoa. Tämä on siis tapahtunut useammin kuin kerran. Opettajilla on onneksi myös aika hyvä taju siitä, mitä pienimät oppilaat voivat/saavat lukea ja mitä eivät.
Brandon: Vanhempien mahdin yli ei kävellä, se on selvä. Joskus mainitsen lainatessa jossain leffoissa ikärajasta lastensa kanssa käyville aikuisillekin. Sinänsä en osaa pitää toimintaani edes ihan suorana sensuurina, sillä tosiaan ne kirjat kyllä irtoavat kirjastosta - mutta siten, että vanhemmat tietävät lastensa ne lainanneen. Pulpettikirjat eivät siis yleensä kantaudu kotiin asti, ja vanhempien on mahdotonta tietää, mitä lapsi on lukenut.
Olittepas muuten nopeita kommentoimaan :)!
Simukan Tapio ja Moona -kirjoissa Tapio on kuitenkin sateenkaariperheestä, hänellä on kaksi äitiä.
Pottereiden kohdalla olen yleensä valistanut vanhempia, jos he ovat olleet pienen lapsen kanssa lainaamassa. Yleensä yritän kannustaa vanhempia lukemaan lastensa valitsemia kirjoja ja esimerkiksi ekaluokkalaisen kohdalla juuri pottereita, koska vanhemmat itse osaavat arvioida mikä lapselle sopii. Lisäksi olen ensimmäiseksi kummituskirjaksi suositellut Margaret Mahyn Aulis Turskin aavekoulua. Siitä on helpompi ponnistaa Tylypahkaan.
Ostin juuri Armi-kirjan 2-vuotiaalle synttärilahjaksi. Tuo mainitsemasi Armi-kirja oli kuopuksen suosikki kun hän oli 2-vuotias.
Minätaisin lukea ekat aikuisten kirjat 6.-7. välisenä kesänä. Aloin Christien Kymmenellä pienellä neekeripojalla. Esikoinen ei ole vielä osoittanut kiinnostusta aikuisten kirjoihin.
Samassa talossa olemme ke-to! ;) Ehkäpä tunnistamme toisemme, tai ainakin minä sinut. Minut tekisi mieli ottaa ristipistot mukaan, mutta...
Hiipinä: Armi rulez :)!
Jaatiina: Oli kiva nähdä - toivottavasti sait pisteltyä koko matkan kotiin...
Lähetä kommentti