Asiasana

Asiasana on juuri sen ylenmääräisesti parjatun Tampereen informaatiotutkimuksen laitoksen (josta me lähes kaikki olemme tulleet) fiksujen opiskelijoiden hienon ainejärjestön, UDK:n kiinnostava lehti, ja sen vastaava (pää)toimittaja on Greta Hansén-Haug.

Noin vuosi sitten sain juttupyynnön ohjeistuksella: Jotain työhön liittyvää. Kirjoitin yllättäen kirjastosta. Ja minusta. Paljon paljon paljon minusta.

Minä kirjoitin näin:

Yleisestä kirjastosta, päivää!

Olen malliesimerkki ihmisestä, joka pitäisi pyytää varoittavaksi esimerkiksi kiertämään lukioita ammatinvalinnanohjauksen tunneille. 

Olen haahuillut, pitänyt välivuoden jo ennen lukiota, vaihtanut paikkakuntaa ja asettanut kaverit kaiken edelle, rakastunut, käynyt hämykeikoilla ja valinnut kummallisen graduaiheen, itkenyt puolitoista vuotta turkulaisessa kapakassa tuntemattomillekin, kuinka en koskaan valmistu - olihan aineyhdistelmäni supertyöllistävä yleinen kirjallisuutiede-kulttuurihistoria-naistutkimus-italian kieli ja kulttuuri. Informaatiotutkimuksen lisäsin joukkoon vasta, kun tajusin, ettei opiskelijana kannata jäädä eläkkeelle.

Harvassa ammatissa – kirjastonhoitajuuden lisäksi – noista olisi todellisessa elämässä ollut hyötyä muuten kuin pubivisoissa. Ihminen, joka ei koskaan ole pitänyt lapsista sai paikan lastenkirjastohoitajana.

Minä olen kirjastonhoitaja, ja ylpeä siitä. Alalla työskentelevät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia: ne, jotka pitävät asiakkaista (ja voisivat vaikka myydä makkaraa, jos eivät olisi kirjastossa) ja ne, jotka pitävät kirjoista (ja voisivat vaikka olla lainaamatta kirjoja, jos eivät luota asiakkaan kykyyn rakastaa ja huolehtia niistä). Suurin ammatillinen haasteeni lienee ollut näiden kahden yhdistäminen.

Inhoan sanomalehtiuutisointia, joka huutomerkittää itsestäänselvyyksiä: ”Kirjastoala on muutoksessa!” Ainahan se on. Kaikki on. Kuitenkin kirjastoissa muhii nyt jotain suurempaa, ja jokaisen sille mielivän on hyvä pohtia jo valmiiksi ammatti-identiteettiään ja ideologiaansa. Parasta myös varautua perustelemaan ja muuttamaan käsityksiään, joustamaan tarvittaessa ja seisomaan tärkeimpien aatteidensa takana tiukassakin paikassa.

Kansansivistys on alentavaa, demokratia itsestäänselvyys ja vapaa tieto piratoitavissa erilaisilta vuotosivuilta. Kaikilla on tietokone, kaikki warettaa, sivistymättömyys on oma valinta, jolla voi nykyään ylpeillä?

Kirjaston rooli nyky-yhteiskunnassa on kahtalainen. Toisaalta olemme osa julkista sektoria, hyvinvointia, vapaa-aikaa ja virkistystä – toisaalta taas muistiorganisaatiota säilyttäen, keräten ja vaalien. Meille tarjoillaan mielikuvia kirjastoista, joissa kokoelmat on supistettu menevään ja uuteen, hyllyt vievät vain kolmanneksen kirjastotilasta ja loppu on kohtaamispaikkaa ja esitystilaa. Minusta se ei ole kirjasto – jonkinlainen (kirjallisuuden) harrastustila paremminkin. Suuriin kaupunkeihin mahtuu hengailutilojakin, pienempien lähiöiden ja kuntien asukkaat kutsuvat toisensa kodeissansa oleviin olohuoneisiin ja käyttävät kirjastoa lainatakseen kirjoja.

Minun kirjastoni kunnioittaa asiakasta nimenomaan kirjaston asiakkaana. Hän ehkä tarvitsee tietoa jostain asiasta, haluaa viihdykettä, syventyä johonkin tai on tullut käännytetyksi pois muualta ”ei-oo”n kanssa. Kirjakauppojen pitkä häntä on kotimaisen aineiston suhteen hyvin typistetty sellainen. Tiedonhaku on tärkeä taito, mutta yhtä tärkeää on tuntea kokoelma ja asiakkaat. ”Mitä suosittelisit mulle?”-kysymyksiin ei ole kurssia. Meidän ammattitaitoomme kuuluu tuntea sisältöjä laidasta laitaan, olla kiinnostuneita kaikesta ja osata mainostaa niitä tilaisuuden tullen.

Tällä viikolla kahden tunnin tiskivuorooni mahtui yhden pikkukoulun palautukset neljässä isossa kassissa, digitointiaseman työpöydän alla konttaaminen ja johtojen hakeminen, terveyskeskuksen puhelinnumeroiden etsiminen ja tulostus vanhukselle, järjestelmästä pudonneen kirjan takaisinhoukuttelu asiakkaan odottaessa ja kirjaston esittely sveitsiläisille opettajille – englannin tai saksan kielellä. Työhuoneessa tehdään kiivaasti syksyn ennakkohankintaa (ostetaan kirjoja käyttämättä omaa rahaa), näpytetään sisältöä PIKI-verkkokirjaston kirjallisuussivuille, suunnitellaan lukudiplomia ja parin viikon päästä olevaa päivähoitajien koulutuspäivän ohjelmaa. Illalla luen nuortenkirjaa, joka pääsee mukaan seuraavaan kauhukirjavinkkaukseen – joko Pirkkalassa tai jollain muulla keikkailupaikkakunnalla.

Sisältöjen ja kokoelmien avaaminen onkin kirjastotyön ydin. Kirjavarastoista halveksivasti puhuvat eivät näe pintaa syvemmälle, eivät jaksa avata kansia ja syyllistyvät sivistykselliseen laiskuuteen. Hyllyllinen kirjoja ei ole logistinen ongelma vaan ammatillinen nautinto. Osa tiedosta vanhenee ja muuttuu jopa haitalliseksi, osan suosio on sen iättömyydessä ja osan arvo vain kasvaa ajan kuluessa. Meidän pitää tietää menneisyydestä, olla nykyisyydessä ja ennustaa hiukan tulevaisuuttakin osataksemme hoitaa kokoelmaa oikein. Tarina ei vanhene, tiedonhalu ei katoa. 

-Ilmestynyt aiemmin varmaan jossain Asiasanassa 2011-