Aikanaan en ollut niistä kovin kiinnostunut, enkä pystynyt pitämään niitä kuin korkeintaan viikon pätkissä. Kotiaika oli liian tuoreessa muistissa, kahvikupin sai juotua rauhassa vain töissä. Loma keskeytti ikävästi jonkun niistä kymmenestä suunnitelmasta, jotka pyörivät mielessä jatkuvasti.
Lomaa ei koskaan "oteta", se "anotaan". Se on yhteisöllinen riitti, parisuhteen mittari, koko suvun ponnistus. Ensin työyhteisössä on soviteltava yhteen ulkomaanmatkat, kesämökkivaraukset, häät, rippijuhlat, yksinäiset pikkulapset kotona. Suku on mobilisoitava ympäri Suomen ajelemaan autolla turvaistuimet takapenkillä, keksittävä puuhaa ja annettava tasapuolisesti kaikille mahdollisuus viettää aikaa kaikkien kanssa. Jo helmikuussa lähetetään kymmeniä sähköpostiviestejä ja todetaan parisuhteellisen kanssa, ettei tänä vuonna ainakaan samanaikaisia lomapäiviä ole näkyvissä. Laskettava rahat ja otettava riskejä - ennakkolippu vesipuistoon voi tarkoittaa hytisemistä jääpuikkojen keskellä.
Sitten tapahtuu jotain, paljonkin. Niillä, jotka ennen olivat siirreltäviä paketteja, on omat menonsa. Nyt loma-anomuksen teko vaatii jo lähes kymmenen kalenteria (joista suurin osa on kännyköissä ja netissä). Leirejä, kavereiden mökkejä (joissa hemmetti vieköön istutaan kahluuammeessa nuijapäiden kanssa ja annetaan niiden "kuoria ihoa") (
Välillä tuntuu, että lomattomuus olisi vähemmän stressaava vaihtoehto. Kirjasto on täynnä aurinkovoiteen tuoksuisia, hyvämielisiä ihmisiä valmiina lainaamaan lomakirjoja. Ensimmäisinä päivinä koulun loppumisen jälkeen nuortenosastolla oli useita onnellisen näköisiä teinejä, jotka valitsivat kymmenen kirjan pinoja ja huokaisivat, kuinka viimeinkin on aikaa lukea.
Mutta ei sittenkään. Huomenna töihin, mutta tänään keski-ikäinen Antitäti pakkaa Tulen ja jään laulun kassiin, pistää biksut päälle ja lähtee tursuamaan* biitsille.
* Verbi läheisen kritisoivassa iässä olevan ihmisen suusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti