Vuodet ei ole veljeksiä

Olen kohtuullisen varma, että edellinen uuden vuoden-päivitys oli otsikoltaan jotain suunnilleen samankaltaista. Se osoittanee, että jonkinlaista verisukulaisuutta tässä piru vie esiintyy.

Tämä vuosi on ollut rankka pitkine sairauslomineen (viimeksi mononukleoosi) (kuka itseään kunnioittava aikuinen sairastuu pusuta mononukleoosiin, kun muut sairastavat sen alle viisivuotiaina?) (Lastenkirjastonhoitaja). Liian monille ihmisille on taas sanottu hyvästi ja näkemiinkejäkin on ollut turhan paljon. Erityisesti nostan kuksan rotava-fanille, joka oli mukana isojen tunteiden ja Yyterin hiekan keskellä.

Minulle on aina ollut helpompi lähteä kuin jäädä, vaikka Tove Janssonin mukaan tärkeää on vain se, että päättää ajoissa. Niinpä tänään siivottiin työpöytä niin, että työkaverit pelästyivät (ja löysin mm. suklaata ja kivan edellisvuoden joulukortin). Jätin Kultakutrille läjän tekemättömiä töitä, jotka laputin osoittaen enemmän ahkeruutta kuin järkeä. Mitä hemmettiä tarkoittaa N-->NA??? tai viisi lähetettyä sähköpostia, joissa kerrotaan miten paikallislehteä pitää uhkailla, jotta se tulee paikalle lukujuhlallisuksiin.

Vaikea paikka oli, kun työteini tuli ja halasi tositositosi lujaa ja kertoi itkeneensä kotona, ettei kirjastossa tarvitsisi. Jopa sähköposti opettajille sai sormet hikoilemaan. Tärkeä ihminen kutsui synttärikahveille perjantaina, enkä minä tiedä, voinko tulla. Pakkasin omat must-tavarani työhuoneesta ja ne veivät yhden jättimäisen pahvilaatikon ja kaksi kassia. Elämääni tullut Vahva ihminen saa kantaa ne huomenna Mrs Opeliin, kun kaasutan kohti keskiviikkoista auringonnousua Hämeenlinnassa.

Minun ei tarvitse lukea yhtään kirjaa seuraavaan puoleen vuoteen työni puolesta. Minulla ei ole yhtään omassa kunnassa olevaa vinkkausta. Minä en opeta ketään. Minä en asiakaspalvele. Kuka hitto se semmoinen ihminen on? Haluanko minä olla semmoisen kanssa? Se vaan tutkii ja intoilee jostain oudosta.

Kyllä minä silti luen ja muistan ja kirjoitan ja kolmen laihahkon vuoden jälkeen aion lihottaa tämän raamatullisen lehmän viettämään bileitä muiden kantturoiden kanssa.

Hyvää vuotta 2013. Syökää paljon sipsejä sängyssä ja olkaa vapaita.

Et Ole Liian Villi Oppimaan

Joskus on vaikea pysyä paikallaan. Kaikki on hyvin, mutta "hyvä" ei enää riitä - se tekee levottomaksi ja kihisyttää mieltä. Ajatukset karkailevat vääriin suuntiin, ideat liittyvät muihin kuin omiin asioihin.
Kun pelottaa jäädä ja pelottaa lähteä, pitää odottaa. Sietää sietämätöntä välitilaa ja venyttää hermoja, aikaa. Vähitellen alkaa haaveilla ja se on polku. (Oikeastaan se on asfaltoitu pikkutie, koska luonto ja minä emme toimi hyvin yhteen).

Kun sähköpostiin kilahtaa ilmoitus työpaikasta, se on juuri parahultainen. Ei liian pitkä, ei liian kaukana, ei liian lähellä omia töitäni muttei ihan vieraskaan. Eikä se ole syönyt puurokulhostani, viereen se kyllä tuppasi nukkumaan.

Parasta siinä oli se, että se ei ollut ihan varma ja helppo. Otetaan yksi projekti, sekoitetaan ja ravistellaan, muokataan sopimaan näihin spekseihin. Sitten minä menen Hämeenlinnaan ja tutkistelen sydämessäni koulukirjastoa. Koti-työssä kaikki on suunniteltu valmiiksi, ja Kultakutri tulee hoitamaan minun työni tosi hyvin. On turvallista lähteä.

Sen jälkeen minä valvon yöt ja revin hiuksia ja juon litroittain kahvia ja olen *dramaattinen* ja luen ja näpytän ja olen ihan helevatun onnellinen, koska juuri sitä minä haluan nyt tehdä. Upota ajattelemaan, piipahtaa käytännössä ja miettiä, mikä minun kirjastoni olikaan ja miksi minä olen. Minä menen kouluun.

Sitten minä tulen takaisin ja hymyilen, koska se oli juuri sitä, mitä minä tarvitsin. Ei ole mitään hätää.

Yksin kotona

Kaaaaikki muut olivat Turun kirjamessuilla. Kaaaaaaaaaaaaikki muut ovat Helsingin kirjamessuilla.

Taitaa olla ensimmäinen vuosi, kun en päässyt paikalle kumpaankaan. Vaikka tiedän, että on messutungos ja ahdistaa eikä ehdi kuuntelemaan juttuja ja menee kauheasti rahaa ja metrilakusta tulee paha olo, on minulla silti ikävä.

Mietin erilaisia kohtaamisia, jotka tapahtuvat kuin vahingossa - hipaisu tungoksessa, hymy ihmiseltä jonka tunnistat vaikka itse olet nobody, jo kaukaa erottuva lava ja ystävät, väittely siitä, tuoksuvatko uudet vai vanhat kirjat paremmilta. Parhaita messuja ovat ne, joissa ei ehdi tehdä kaikkea.

Kerran Helsingissä olin urani alkuvaiheessa ja päätin olla Kirjastonhoitaja. Metsästin kirjailijoita, jotka voisin kutsua vierailulle Pirkkalaan, kuuntelin paneeleita ja haastatteluja, esitin (typerähköjä) kysymyksiä ja punastelin vastauksille, neuloin sukat, sain tuttavia. Toisen kerran myöhemmin Turussa päädyin heittämään päälle sosiaalisuus-vaihteen. Puhuin kummallisten ja ihanien kanssa, join kahvia ja vähän punaviiniä, väittelin röökipaikalla Finlandia Juniorista, söin sämpylää kirjailijoiden kanssa.

Minä inhoan latteata fraasia "Kaikkea ei voi saada". Minä tiedän, että kyllä voi. Voivoivoivoi. Juju on siinä, että haluaa ne peräkkäin, vuorotellen. Sitten vain ottaa ja nauttii.

Asiasana

Asiasana on juuri sen ylenmääräisesti parjatun Tampereen informaatiotutkimuksen laitoksen (josta me lähes kaikki olemme tulleet) fiksujen opiskelijoiden hienon ainejärjestön, UDK:n kiinnostava lehti, ja sen vastaava (pää)toimittaja on Greta Hansén-Haug.

Noin vuosi sitten sain juttupyynnön ohjeistuksella: Jotain työhön liittyvää. Kirjoitin yllättäen kirjastosta. Ja minusta. Paljon paljon paljon minusta.

Minä kirjoitin näin:

Yleisestä kirjastosta, päivää!

Olen malliesimerkki ihmisestä, joka pitäisi pyytää varoittavaksi esimerkiksi kiertämään lukioita ammatinvalinnanohjauksen tunneille. 

Olen haahuillut, pitänyt välivuoden jo ennen lukiota, vaihtanut paikkakuntaa ja asettanut kaverit kaiken edelle, rakastunut, käynyt hämykeikoilla ja valinnut kummallisen graduaiheen, itkenyt puolitoista vuotta turkulaisessa kapakassa tuntemattomillekin, kuinka en koskaan valmistu - olihan aineyhdistelmäni supertyöllistävä yleinen kirjallisuutiede-kulttuurihistoria-naistutkimus-italian kieli ja kulttuuri. Informaatiotutkimuksen lisäsin joukkoon vasta, kun tajusin, ettei opiskelijana kannata jäädä eläkkeelle.

Harvassa ammatissa – kirjastonhoitajuuden lisäksi – noista olisi todellisessa elämässä ollut hyötyä muuten kuin pubivisoissa. Ihminen, joka ei koskaan ole pitänyt lapsista sai paikan lastenkirjastohoitajana.

Minä olen kirjastonhoitaja, ja ylpeä siitä. Alalla työskentelevät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia: ne, jotka pitävät asiakkaista (ja voisivat vaikka myydä makkaraa, jos eivät olisi kirjastossa) ja ne, jotka pitävät kirjoista (ja voisivat vaikka olla lainaamatta kirjoja, jos eivät luota asiakkaan kykyyn rakastaa ja huolehtia niistä). Suurin ammatillinen haasteeni lienee ollut näiden kahden yhdistäminen.

Inhoan sanomalehtiuutisointia, joka huutomerkittää itsestäänselvyyksiä: ”Kirjastoala on muutoksessa!” Ainahan se on. Kaikki on. Kuitenkin kirjastoissa muhii nyt jotain suurempaa, ja jokaisen sille mielivän on hyvä pohtia jo valmiiksi ammatti-identiteettiään ja ideologiaansa. Parasta myös varautua perustelemaan ja muuttamaan käsityksiään, joustamaan tarvittaessa ja seisomaan tärkeimpien aatteidensa takana tiukassakin paikassa.

Kansansivistys on alentavaa, demokratia itsestäänselvyys ja vapaa tieto piratoitavissa erilaisilta vuotosivuilta. Kaikilla on tietokone, kaikki warettaa, sivistymättömyys on oma valinta, jolla voi nykyään ylpeillä?

Kirjaston rooli nyky-yhteiskunnassa on kahtalainen. Toisaalta olemme osa julkista sektoria, hyvinvointia, vapaa-aikaa ja virkistystä – toisaalta taas muistiorganisaatiota säilyttäen, keräten ja vaalien. Meille tarjoillaan mielikuvia kirjastoista, joissa kokoelmat on supistettu menevään ja uuteen, hyllyt vievät vain kolmanneksen kirjastotilasta ja loppu on kohtaamispaikkaa ja esitystilaa. Minusta se ei ole kirjasto – jonkinlainen (kirjallisuuden) harrastustila paremminkin. Suuriin kaupunkeihin mahtuu hengailutilojakin, pienempien lähiöiden ja kuntien asukkaat kutsuvat toisensa kodeissansa oleviin olohuoneisiin ja käyttävät kirjastoa lainatakseen kirjoja.

Minun kirjastoni kunnioittaa asiakasta nimenomaan kirjaston asiakkaana. Hän ehkä tarvitsee tietoa jostain asiasta, haluaa viihdykettä, syventyä johonkin tai on tullut käännytetyksi pois muualta ”ei-oo”n kanssa. Kirjakauppojen pitkä häntä on kotimaisen aineiston suhteen hyvin typistetty sellainen. Tiedonhaku on tärkeä taito, mutta yhtä tärkeää on tuntea kokoelma ja asiakkaat. ”Mitä suosittelisit mulle?”-kysymyksiin ei ole kurssia. Meidän ammattitaitoomme kuuluu tuntea sisältöjä laidasta laitaan, olla kiinnostuneita kaikesta ja osata mainostaa niitä tilaisuuden tullen.

Tällä viikolla kahden tunnin tiskivuorooni mahtui yhden pikkukoulun palautukset neljässä isossa kassissa, digitointiaseman työpöydän alla konttaaminen ja johtojen hakeminen, terveyskeskuksen puhelinnumeroiden etsiminen ja tulostus vanhukselle, järjestelmästä pudonneen kirjan takaisinhoukuttelu asiakkaan odottaessa ja kirjaston esittely sveitsiläisille opettajille – englannin tai saksan kielellä. Työhuoneessa tehdään kiivaasti syksyn ennakkohankintaa (ostetaan kirjoja käyttämättä omaa rahaa), näpytetään sisältöä PIKI-verkkokirjaston kirjallisuussivuille, suunnitellaan lukudiplomia ja parin viikon päästä olevaa päivähoitajien koulutuspäivän ohjelmaa. Illalla luen nuortenkirjaa, joka pääsee mukaan seuraavaan kauhukirjavinkkaukseen – joko Pirkkalassa tai jollain muulla keikkailupaikkakunnalla.

Sisältöjen ja kokoelmien avaaminen onkin kirjastotyön ydin. Kirjavarastoista halveksivasti puhuvat eivät näe pintaa syvemmälle, eivät jaksa avata kansia ja syyllistyvät sivistykselliseen laiskuuteen. Hyllyllinen kirjoja ei ole logistinen ongelma vaan ammatillinen nautinto. Osa tiedosta vanhenee ja muuttuu jopa haitalliseksi, osan suosio on sen iättömyydessä ja osan arvo vain kasvaa ajan kuluessa. Meidän pitää tietää menneisyydestä, olla nykyisyydessä ja ennustaa hiukan tulevaisuuttakin osataksemme hoitaa kokoelmaa oikein. Tarina ei vanhene, tiedonhalu ei katoa. 

-Ilmestynyt aiemmin varmaan jossain Asiasanassa 2011-

Kesähtävä

Lomat ovat mielenkiintoisia.

Aikanaan en ollut niistä kovin kiinnostunut, enkä pystynyt pitämään niitä kuin korkeintaan viikon pätkissä. Kotiaika oli liian tuoreessa muistissa, kahvikupin sai juotua rauhassa vain töissä. Loma keskeytti ikävästi jonkun niistä kymmenestä suunnitelmasta, jotka pyörivät mielessä jatkuvasti.

Lomaa ei koskaan "oteta", se "anotaan". Se on yhteisöllinen riitti, parisuhteen mittari, koko suvun ponnistus. Ensin työyhteisössä on soviteltava yhteen ulkomaanmatkat, kesämökkivaraukset, häät, rippijuhlat, yksinäiset pikkulapset kotona. Suku on mobilisoitava ympäri Suomen ajelemaan autolla turvaistuimet takapenkillä, keksittävä puuhaa ja annettava tasapuolisesti kaikille mahdollisuus viettää aikaa kaikkien kanssa. Jo helmikuussa lähetetään kymmeniä sähköpostiviestejä ja todetaan parisuhteellisen kanssa, ettei tänä vuonna ainakaan samanaikaisia lomapäiviä ole näkyvissä. Laskettava rahat ja otettava riskejä - ennakkolippu vesipuistoon voi tarkoittaa hytisemistä jääpuikkojen keskellä.

Sitten tapahtuu jotain, paljonkin. Niillä, jotka ennen olivat siirreltäviä paketteja, on omat menonsa. Nyt loma-anomuksen teko vaatii jo lähes kymmenen kalenteria (joista suurin osa on kännyköissä ja netissä). Leirejä, kavereiden mökkejä (joissa hemmetti vieköön istutaan kahluuammeessa nuijapäiden kanssa ja annetaan niiden "kuoria ihoa") (Yööö... Luovaa kosmetiikkaa.) Pitää vaihtaa asuntoa, yrittää ottaa entistä useampi huomioon ja kärsiä syyllisyydestä, kun aina joku jää ilman.

Välillä tuntuu, että lomattomuus olisi vähemmän stressaava vaihtoehto. Kirjasto on täynnä aurinkovoiteen tuoksuisia, hyvämielisiä ihmisiä valmiina lainaamaan lomakirjoja. Ensimmäisinä päivinä koulun loppumisen jälkeen nuortenosastolla oli useita onnellisen näköisiä teinejä, jotka valitsivat kymmenen kirjan pinoja ja huokaisivat, kuinka viimeinkin on aikaa lukea.

Mutta ei sittenkään. Huomenna töihin, mutta tänään keski-ikäinen Antitäti pakkaa Tulen ja jään laulun kassiin, pistää biksut päälle ja lähtee tursuamaan* biitsille.

* Verbi läheisen kritisoivassa iässä olevan ihmisen suusta.

Sparkissa kipinöi

 Olipas mukava (työ)päivä ja ihan luokattoman huonoja kännykkävalokuvia! (Molemmat trademarkkejani, huomaan ma.)

Tampereella järjestettiin tänään lasten ja nuorten kulttuurifestari Spark, josta on sanottavana pelkkää hyvää paitsi nimestä. Minusta Kipinä olisi ollut ihan ok, koska nyt häpäisin itseni puhumalla ihmisille välillä Spinistä, välillä Spunkista ja myönnetään - kerran Skunkista.

Koska yksin kaikki on tylsempää, Metson lastenosaston Tuija Mäki oli urhoollisesti lupautunut kantamaan useita kiloja kirjoja ja parivinkkaamaan kanssani kahteen kertaan päivän aikana.

Emme oikein tienneet, millaista yleisöä odottaa niin määrän kuin ikäjakaumankin puolesta, joten vanha kunnon jokaiselle jotakin -periaatteella mentiin...

Helppolukuisia lemmikeistä, lohikäärmeistä ja tietysti jalkapallosta, lastendekkareita, vähän minikauhua ja paljon tietokirjoja erilaisista kesään (tai sitten ei) liittyvistä aiheista. Käsistä vietiin niin Konsta kesälaitumilla, Unskin jalkapallokommellukset, hehkuvat merenelävät kuin virkatut leivonnaisetkin. Tuijalla oli vinkattavana nuortenkirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa - hittinä Soturikissat. Lienee turha sanoakaan, että molemmat mukana olleet Mimut napattiin ensimmäisinä.

Puitteet olivat arvolliset. Upeiden näyttelyiden keskellä meille oli annettu käyttöön lava, jossa oli mahtavia tinttamareskeja. (Joo, opin tuon sanan viime viikolla ja siitä tuli uusi lemppikseni. Sitä voi vain upottaa merkityksellisiin lauseisiin harmillisen harvoin.) (Tinttamareski, tinttamareski).

Tällainen hakeutuva kirjastojutskuus on minulle outoa. Teen lähes aina työni yksin ja jonkun selkeästi rajatun yhteisön sisällä. (Nyt kuulostan katoliselta nunnalta, mutta joo.) En ole tottunut hakeutumaan yhtään mihinkään, roikkumaan nurkissa, olemaan osa jotain isompaa ja vielä jakamaan työtä ja huvia kollegan kanssa. Siksi päätettiinkin hoitaa homma niin se kuin meistä oli kivaa.

Ihan ensiksi päätimme lainata kirjoja, vaikka niin pitänyt tehtämän. Siis käyttöön vanha kunnon kynä- ja paperi - tyyli: kirjastokorttien numerot paperilapulle ja nidenumerot viereen. Tämä tekniikka ei petä. Maanantaina minun täytyy keksiä hyvä juoni, jolla saan kirjauduttua väärän kirjaston väärälle osastolle ja naputtaa lainat tietokantaan. Se on pieni ongelma verrattuna iloisiin kasvoihin: "Ai tästä saa heti lainata, wau!"

Kahden puolen tunnin vinkkauksen väliin jäi puolitoista tuntia aikaa, ja kun kirjat oli kerran saatu näyttämölle asetelluksi, emme keränneet niitä kasaan vaan jäimme istuskelemaan niiden keskelle. Näyttelyitä kiertävät ihmiset katselivat ja selailivat kirjoja, jäivät jutustelemaan ja antamaan kommentteja niin kirjoista, lukemisesta, kirjastoista kuin PIKIstäkin - ja lainasivat kirjoja. Tuija teki välillä urotyön ja haki meille kahvit ja keksejä, jotta saimme pitää kirjojen keskellä Viisikko-henkisen piknikin.

Hyvää oli heti ensimmäisellä kerralla läsnäolo, höpötys, (keksit), lainaaminen, vinkkauksetkin meni ihan mukavasti, henkilökemiat niin vinkkareiden kuin yleisönkin välillä :).

Seuraavalla kerralla parannamme: Mahdollisesti mukana se hieno kone, jolla voi lainata virallisesti eikä minun tarvitse lähettää kouluun luokkaretkilappua täynnä mystisiä lukusarjoja. Molemmille jalkaan villasukat, koska ne ovat katu-uskottavat myös niissä paikoissa, joissa ei saa käyttää kenkiä. Mukaan enemmän erilaisia kirjoja - tietokirjojen aiheina vaikkapa kulkuneuvot, merirosvot, enemmän käsitöitä ja ötököitä, urheilua. Kuvakirjoja kyseltiin, mutta niitä ei juuri ollut tarjota :(. Ehkä myös musiikkia mukaan, sarjakuvaa. Tarjolle myös sellaisia just tämän päivän hittejä, joita on vaikea saada käsiinsä. Ennakkotiedotus asiasta.

Minä vähän innostuin, ja se oli kaikkein parasta. Jos minusta tulisi isona huudeillahengaaja?

Neiti Kevät

No onhan se ihan hemmetin pateettinen, mutta niin on kevätkin. Ihan joka kerta, aina uudestaan ja uudestaan.

Tämä kevät on ollut nopea ja hidas, joten se on ansainnut muutaman huippukohdan esittelyn.

Huippua on ollut se, että olen saanut hengata Lounais-Suomessa ja ihan Turussakin useita kertoja, ja vielä ensi viikollekin on säästynyt yksi. Vaikka opiskeluaikana valitin, että sen historia on miesten ja sydän kenkkuilevien mukaparemmuuksien, ei se mennytkään niin.

Haastavaa ja raskasta ja upeita kicksejä antoi Näytä mulle kieltä (sori, puolessa tunnissa keksitty nimi hävetti koko puolentoista viikon ajan), kirjallisuusrähinä yläkoululla. Siellä näki tämmöisiä:

Ja tämmöisiä...

 Ja tämmöisiä.

Ne ei ehkä kammannut tukkaa, mutta puhuivat rocklyriikasta.

Sitten oli Marianna, joka puhui kyllä noista aiheista, mutta myös kirjoituskilpailuista ja siitä, mistä saa palautetta omalle kirjoittamiselleen. Tuntui hyvältä mennä välillä niiden harrastuneiden mukaan, antaa kiinnostuneille jotain omaa.

 Ja sitten minä haastattelin tämmöistä Sallaa, joka on kirjoittanut Jäljellä, jonka minä tulen ostamaan lahjaksi muutamallekin teinille ja suosittelen ihan kaikille. Sen kanssa syötiin myös pususuklaata, mikä ei koskaan ole liian pieni asia mainittavaksi.

Sitten minä kouluttauduin Vinkkareiden kanssa Riksussa, ja sain aikamoisia säväreitä Sylvian aikuisvinkkauksesta ja Ritvan maahanmuuttaja-kirjastokoulutuksesta. Kritiikki pisti aika syvälle.

Vietin yhdenlaista vuosipäivää. Sitten melkein perään toisenlaista vuosipäivää.

Olen tapellut teinien kanssa enemmän kuin koko elämässäni yhteensä ja huomannut, kuinka hermojen menetys on joskus ihan tarpeellista ja sopivaa.

Kirjoitin arvosteluja ja opettelin toisessa paikassa pelkästään lätkimään tähtiä.Olen lukenut ammatillisesti ja harrastelijamaisesti ja ihan diibadaabasti. Kirjallisuudesta on keskusteltu, väitelty, tapeltu ja öyhötetty.

Sluibasin, kun voimat eivät riittäneet. Kaduin. KadUn. Uin meressä ja huusin niin, että se kuului varmaan Suomeen ja matkaseurat häpesi.

Loin alakulttuurisen trendin: "Pakollinen Reetta neuloo sukkaa -kuva". (Kaaka, sun sukat on muuten valmiina ja pitikö niiden toisten olla 43?)

Eilen kävin Porvoossa ja sain taas vähän uskoa maailmaan. Vinkkauskoulutus oli vetänyt paljon porukkaa paikalle, ja ohjelma oli todella mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta tyystin kaksikielisessä koulutuksessa opetti myös sen, että toisten ymmärtäminen on helppoa, kunhan asia on yhteinen.

Kevään aikana olen esiintynyt niin paljon, että olen huomannut eläväni siinä aikataulussa. Jos siis tapaatte minut, olen koherenttia ja hauskaa seuraa 45 minuuttia.

Kohta on kesä, ja se vasta pateettista onkin!

Aslak ja rutistus

Tampereen kaupunginkirjastossa järjestetään helmikuisin kirjakutsut, joissa katsotaan, kuka on kuka. Käydään läpi (villi arvaus) viitisensataa lasten- ja nuortenkirjaa ja nähdään kavereita.

Kutsut on nimetty aina sen mukaan, kenen nimipäiväksi ne sattuvat - tällä kahdeksannella kerralla juhlimme lappilaisia, pelastushelikopteria ja kuntoutusta, jonka tarpeessa moni osallistujakin olisi. Ainakin kutsujen jälkeen.

Resepti sille, kuinka kohtuullisen kokeneista esiintyji/ästä tehdään hyytelöä: Otetaan vähän rontti sata vähintään semituttua ihmistä ja pistetään ne istumaan saliin. Laitetaan uhri katsomaan niitä ja tajuamaan ensisilmäyksellä, että kaikki ovat kirjastolaisia, opettajia, tutkijoita tai kirjailijoita - asiantuntijoita kirjallisuudessa, fiksuja ja analyyttisiä. Sanotaan: "Nonni, puhu nyt si!"

Käsittämättömän tiukan paketin tietokirjoista sai aikaan Mervi Hietanen, jonka nimeänkin tässä julkisesti "Kirjastolaisten hotshotiksi"! Valokuvakirjan lisäksi käytiin läpi koko kirjastoluokitus. Minulle tämä olisi vaikein osuus kirjojen erilaisuuden ja suuren määrän vuoksi, mutta jälleen jutusta nousi esiin hittejä ja huteja, mistä todistaa kanssapirkkalalaisen ensimmäinen kommentti Mervin esityksen jälkeen: "Mikä on rahatilanne? Kuinka paljolla saa tilata?"

Kakkosen Jaana Nokialta oli tehnyt melkein lasarukset ja noussut sairasvuoteeltaan, pakannut kassinsa ja käynyt. Tämä on kirjallisuuden ainoa huono puoli: logistiikka. Minä luotin viiteen kangaskassiin, nähtiinpä paikalla myös maailmaakin kolunnut matkalaukku.

Kuvakirjojen esittely alkoi melkein satutunnilla, ja yleisö nautti. Mulkosilmäiset eläimet ja näyttämökirjat eivät sovi lainauskäyttöön kovin hyvin, mutta satutunneilla ja kirjastolaiskoulutuksissa ne ovat hittejä!

Karjalaisen Matti Hervannan kirjastosta puhui sarjakuvista loistavasti. Paitsi uutuusesittelyä, yleisö sai kuunnella taustoituksia ja kohtuullisen vähän huonoja urheiluvertauksia, mistä kiitämme. Jostain syystä kuvat itse puhumistilanteesta eivät oikein onnistuneet, joten pistetään tähän MIB-henkinen rokkitylytyskuva. Matti vasemmalla, suhteellisen viaton sivustaseuraaja & mediakasvattaja & tutkija oikealla.

Sitten puhuin minä, helppolukuisista kirjoista ja lastenromaaneista, saduistakin. Valitettavasti en voi kertoa mitä sanoin, koska armollinen paniikki pyyhki muistini tyhjäksi. Tarkoituksena oli kehua Aapo ja evakkomatkaa, Auringon lapsia, Venlan alkeiskurssia, Kuningattaren viittaa, Kuituset ja isän koodia, Kaiken maailman eläinsatuja ja useampaa muuta. Jälkeenpäin minulle kerrottiin närkästyneenä, jotta olin kertonut Mirandan juoneksi tarinan, joka oikeasti tapahtui Hissu Hirviössä. Anteeksi yleisö, Wallace ja Weston :(.

Tuija Mäki oli tehnyt käsittämättömän työn lukiessaan kaikki realistiset nuortenkirjat. Oiva ryhmittely auttoi jäsentämään kokonaisuutta, johon kuului mm. Rakkautta Tampereella (hih hih hih :), koiria ja urheilua. Tästä osiosta tuli useita merkintöjä papereihin vinkkauksia varten!

Mukavaa oli, että paikalle oli saapunut myös Pirkanmaalaisia kirjailijoita. Rannelan Terhiltä mukana oli Scarlettin puvussa, Kurosen Kirstiltä Kuituset ja isän koodi ja Anneli Kannolta kuvakirja-Virtasten lisäksi yhdessä Terhin kanssa kirjoitettu Tähystäjäneito.


Viimeinen esitys oli Tuijan ja Matin jo viime vuonna suurta suosiota kerännyt yhteisesittely vuoden 2011 fantasiakirjoista. Perinteisen fantsun (jota löytyy hyvin myös pienemmille suunnattuna) lisäksi kuulimme pararomantiikkarintaman (sic) uudet kuulumiset ja kurkistimme aikamatkailuun. Mukavaa väittelyä esittelijöiden kesken ja välillä yleisönkin kanssa syntyi mm. Funken Recklessistä, joka on loistava vaikkakin raskassoutuinen ja ihanan haastava kirja.

Aslakin päivä on kaikkineen aikamoinen rutistus, ja siitä ansaitsee rutistuksen koko Metson lastenosaston henkilökunta. Järjestelyissä on ollut hurja homma. *ruts*

Ylenmääräistä korrektiutta välttääksemme viimeinen kuva olkoot kuvaajansa sanoin "Takarivin pahistytöt neuloivat ja ilmeilivät." Ilmeet eivät kuvasta ihanan päivän fiiliksiä. (Kiitos Roiskon Helille ja anteeksi Ilkalle, joka ilman omaa syytään joutui taustalle)

Kirjakutsuista lisää Rouva Huun Lastenkirjahylly-blogissa!

Kuvat: Mervi Hietanen & Matti Karjalainen

Juhlapäiviä

Viime keskiviikkona, 8.2. oli Lainan päivä. Sitä on vietetty parisenkymmentä vuotta kirjastojen virallisena nimipäivänä, jolloin saa juhlia.

Eilen eskarilaiset mykistyivät innosta, kun kahdentoista lapasen avustusloukussa kerroin juhlapäivästä. Pirkkalassa tänä päivänä on jo pitkään valittu juhlavasti Vuoden Lainaaja – henkilö, joka käyttää kirjaston palveluita ahkerasti ja monipuolisesti. Bileisiin kuuluu kukkia, violetti kirjekuori, kakkua ja paikallislehden haastattelu.
Vuoden Lainaaja 2011 on Pirkkalassa Sami Nojosaho, sarjakuviin erikoistunut monitoimilukija. Antitäti nappasi miehen vastaamaan muutamaan kysymykseen viisi minuuttia ennen virallista toimitusta, ja huusi johtajalle ”Vielä kolme minuuttia!!” kun juhlakalu revittiin käsistä.

Sami oppi lukemaan alle kouluikäisenä pakon edessä, koska Aku Ankkaa ei tilattu ennen lukutaidon saavuttamista. Loistava pedagoginen kikka! Nuolialan koulun yhteydessä oleva kirjasto oli se tärkein monta vuotta, ja sarjakuvaa ilmestyi harvakseltaan. Uutuushyllyn edessä punnittiin tahto ja lihakset, kun koko luokka ryntäsi sarjiksia rohmuamaan. ”Jos opettaja ei anna lainata sarjakuvia luokkakäynnillä, menkää kirjastoon koulun jälkeen!”, neuvoo Sami nykynuorisoa.

Nojosaho mainitsee lempidekkaristikseen Donald E. Westlaken: ”Surkuhupaisat tarinat ovat opettavaisia.” Voi Dortmunderia… Sarjakuvista Hugleikur Dagssonin sairaalle huumorille saa nauraa ilman kysymysmerkkiä ja uusi albumimittainen Perimmäinen Pohjola ansaitsee erikoismaininnan. Tarmo Koiviston Mämmilä kuuluu kotimaiseen kärkeen. ”Asun itsekin pienellä paikkakunnalla ja ne jutut vain ovat niin totta!” Antitäti kumartaa päänsä nöyränä ja kiittää Samia hankintaehdotuksesta, jonka vuoksi Timo Katajamäen Pyynikinajoista kertovat kirjat löytyvät Pirkkalankin hyllystä. Siinä oli aika villit kisat – monessakin merkityksessä.

Mitä, jos kirjastoa ei olisi? ”En voi sanoa, että repisin tukan päästäni,” sanoo hiuksellisesti haasteellisoitunut Nojosaho, ”mutta ei kyllä paljon naurattaisi. Tila ja raha estävät kaiken kiinnostavan hankkimisen omaksi.”

On selvästi kohtalon johdatusta, että minusta on tullut kirjastonhoitaja. Päivä Lainan jälkeen minä synnyin. Siitä muistutti ihana kuutosluokka, joka kajautti synttärilaulun pyytäen sen jälkeen anteeksi hiljaisuuden rikkomista :).

Keskikokoisen kirjaston keskikaamean hoitajan päivä

Taitaa olla toinen kerta, kun osallistun Library Day in the Life-juttuun. Tarkoituksena on siis kertoa työpäivästään ja jakaa se isosti somessa.

En tiedä, palveleeko tämä päättäjiä vakuuttamalla meidän huhkivan hurjasti töitä tai veronmaksajia heidän päästessään kurkistamaan Teh Takahuoneeseen, mutta minusta on ainakin kivaa lukea, mitä muissa kirjastoissa tehdään. Stalkkeri luontojaan kun olen.

Tiistaina 31.1. olin menossa iltavuoroon, mutta heräsin jumalattomaan aikaan nakkaamaan autolla kanssavinkkarin koululle, johon pääseminen oli haasteellista kahden ison kirjalaatikon kanssa. Vinkkaus meni kuulemma hienosti, ja olin aika hyvä ihminen -fiiliksissä! *silitapu, Reetta!!*

Rässin räävitöntä vauhtia takaisin kotiin ja kääriydyin uudestaan peittoon. Heitin mp3:een Almondin Naakkakesän englanniksi, koska se on jäänyt lukupinoon roikkumaan ja epäilen vahvasti sen kuuluvan ennemmin nuoriin aikuisiin kuin varsinaisiin nuortenkirjoihin. Kymmenessä minuutissa totesin olevani oikeassa - ja syvässä unessa.

Puoli yksitoista kömmin kahvipannun luokse ja lähetin sähköpostia parille kirjailijalle. Inuin juttuja IBBY Finlandin Virikkeitä-lehden ekaan numeroon, jonka toinen toimittaja olen. Aikataulu oli ammattitaidottomuudestani johtuen hyytävä, mutta molemmat vastasivat heti myöntävästi. En jaksa lakata hämmästelemästä kotimaisten la-nu -kirjailijoiden jaksamista ja intoa, kun kyseessä on jakaminen, osallistuminen ja innostaminen. Ilman heitä me emme olisi mitään. Sinänsä hauskaa, että toisen kirjailijan kirjasta tulen puhumaan helmikuun lopussa Tampereen kirjaston Aslakin päivän kirjakutsuilla, toisen taas Raisiossa Vaski-kirjastojen järjestämässä Tarinatornadossa maaliskuussa.

Lueskelin koneelta muiden kirjastolaisten päivistä keittäen samalla raivokkaasti kypsäksi parsakaalia. Keittiöni muistutti jostain syystä muutenkin ihan tyttöjääkaappia: turkkilaista äijä-jogurttia, cantaloupe-melonia, appelsiini-tyrnikiisseliä. Onneksi evääksi lähti vain kananuggetteja, suolapähkinöitä ja sukkaneule.

Myöhästyin töistä puolisen tuntia (mikä on ilmeisen yleistä, kun LibDayn juttuja lukee...), mutta edellisenä iltana teinien Facebook-tilien kaappauksen ja siitä seuranneen rakkausdraaman selvittäminen oli heittänyt tunnit plussalle. (Myöhemmin illalla vakuuttelin toiselle osapuolelle toisen viattomuutta ja pidän heille peukkuja <3). Työpäivä on aloittava sähköpostilla, koska siellä on usein nopeaa toimintaa vaativia viestejä. Nyt ihanansuloinen yläkoulun äidinkielenopettaja oli tehnyt käsittämättömän työn aikatauluttaessaan maaliskuussa olevan kirjallisuusviikon ohjelman luokat, valinnaisaineet, yo-kirjoitukset ja lähes 700 oppilasta huomioonottaen. Näytä mulle kieltä! onkin työllistänyt viime aikoina kiitettävästi, kun kuuden päivän esiintyjät palkkioineen, aikatauluineen kaikkineen on kaatunut niskaan. Nyt näyttää siltä, että meillä on kivaa viikon ja yhden päivän ajan: teatteri-impro-ryhmä Uusi Kattaus, mun ja Lempäälän Gretan genrevinkkausta, mu-pe-vinkkausta Hervannasta, Pauli Hanhiniemi, Marianna Leikomaa ja Salla Simukka. Mainitsinko Pauli Hanhiniemen? Ja sen, että yhtenä kuulaana maaliskuisena aamuna minä istun autossa sen pihassa ja kidnap tuon sen kyydissäni Pirkkalaan.

Tiistaisin tulee kirjalähetys BTJ:ltä, ja se on vähän kuin joulu. Sen lisäksi oli kaksi ISOA pakettia MINULLE!! Kustantajat olivat saaneet arvostelukappale-lähetykset toimimaan, ja esitin performanssin: "KIRJAstonhoitaja saa KIRJOJA", joka huvitti työtovereitani kovasti. Minä olen ihan hyvä tanssimaan iloisena, ja kolmisenkymmentä kirjaa tekee minut hyyyyyvin iloiseksi.

Tuttava kyseli Arena-kuulumisia sähköpostilla, kyselin omilta kontakteiltani ja sain juuri sellaisia vastauksia kuin odotinkin. Lähetin uuden viestin kysyäkseni, mistä näistä saa puhua ääneen :p. Sähköpostilla suunniteltiin alustavasti myös parin tuttavan kanssa vinkkauskoulutusta syksyksi Tampereelle, Vinkkariyhdistystä ja kirjastoa tasapuolisesti kupaten. Kahtellaan...

Olen mukana PIKI-kirjastojen nuortensivujen tekijäkunnassa, ja lähetin muutaman kirjan id-numerot eteenpäin lisättäväksi uutuuslistaan. Huomenna pitäisi olla kuusi aineistovinkkiä valmiina, aiheena Oma napa. Hih hih. Se ideointikokous oli aika hauska.

Kirjoittelin muun ohessa lisäyksiä Virikkeitä-lehden juttuuni vuoden 2011 lasten ja nuorten sarjakuvasta ja lähetin sen peer review-kierrokselle sarjakuvaviisaalle ystävälle. Kiireessä tuli eteen myös Vuoden lainaajan valinta. Mielessäni oli kaikin puolin loistava ehdokas, joka on vielä edustava ja hauskakin, ja iltapäivällä kuulin hänen pääsevän tilaisuuteen ja ottavan tittelin ilolla vastaan. Iloinen asia :)!

Iltavuoro päättyy neljään asiakaspalvelutuntiin. Vuorossa oli kiukuttelevia lainausautomaatteja ja sitkeiden uudelleenkäynnistysten ilta. Normaaleja kysymyksiä, suosituksia, varauksia ja ihan tuore vauva, jonka äidille etsin raskausaikana nimikirjoja. Nyt sain kuulla lopputuloksen palvelustani. Hyvä valinta ja söpö isovelikin vielä. Teinit olivat hyytyneet hoodeille pakkaseen ja muutenkin ilta oli suhteellisen hiljainen.

Kahvitauolta palatessani kuulin, että minua oli kyselty. Salissa odotti kaksi nuorta miestä, joista toinen kehui kirjaston pyörätelineiden levyjarruystävällisyyttä(!!)ja toinen esitteli uudet hammasrautansa. Kommenttini: "Eihän niitä oikeastaan edes huomaa", oli selvästi suunnattu väärälle sukupuolelle, sillä poika näytti pettyneeltä. Yritän muistaa seuraavalla kerralla kehua rautaista hymyä ja vinkata Bondia.

Illalla vielä muutama lehteen liittyvä sähköposti, sarjisjutun korjailua ja Dexteriä devarilta. Olen vinkannut Lindsayn dekkareita kasiluokkalaisille, ja haluan tietää meneekö sarja samaan suuntaan kirjojen kanssa. Juuri ennen nukahtamista puolikas Supermarsu ja yöksi jälleen Naakkakesä korviin.

Kokonaisvaltaista kirjallisuuselämää.

Poliittinen on poliittista!

Meidänkin kirjastossamme on ollut mahdollisuus äänestää ennakkoon presidenttiä. Se on hyvä asia, sillä kirjasto on mitä suurimmassa määrin poliittinen paikka - niin puolue- kuin muutenkin.

Olemme ehkä ainoa julkinen paikka, jonka hyllystä löytyvät kaikki ehdokkaat läpi vuoden, ilmaiseksi lainattavana. Meiltä löytyvät myös tyyppien mielikirjat ja kohun kohteet pikalukijoista puolueen ärhäkkäimpiin.

Mietiskelin puolueita, ja jokaisen arvostuksista voi löytää kirjaston. Kolkuttakaa, niin kaksikymmenluokasta avataan, yksilöt saavat vapaasti valita itsensä kehittämisen ja yrittänyttä ei laiteta. Meiltä löytyy molempia (ja vielä useampia) kieliä, kriittisyyttä niin maahanmuuttoon kuin sortovaltaan, kestävää kehitystä ja tasa-arvoa.

Ennen kaikkea kirjasto on minulle poliittinen paikka sanan varsinaisessa, ylätason merkityksessä. Yhteisten asioiden hoitamista, jakamista ja hiukan kapinallisesti anarkistiseksikin leimatun Kari Palosen mukaan sitä, "jossa voi tehdä toisin".

Kirjasto on kulkenut pitkän tien, mutta lopulta muuttunut ideologisesti kohtuullisen vähän. Nopeasti ajatellen nykypäivänä se on HUONO asia: jämähtänyt, tunkkainen, varastomainen... mitä näitä nyt onkaan.

Minä sanon teille: EI OLE. Se on iloinen asia ja hymyilevä peukku päälle. Kansanvalistus-aate on edelleen tongittavissa, mutta se on menettänyt luokka- ja kielitaustaansa muuttuen neutraalimmaksi ja epäarvottavammaksi. Hyvinvointiyhteiskunta löytyy helposti, jälleen kevennettynä versiona. Meillä ei holhota eikä arvoteta, vaan tarjotaan kevyttä viihdettä, tiukkaa asiaa ja jopa oppikirjoja niin kouluun kuin kursseillekin. Tappovideoita ja addiktoivia pelejä - hakekaa täältä vaan!

Meiltä saa asiakaskortin heti kun omistaa jonkinlaisen henkilötunnuksen, emmekä me lähetä mainoksia tai stalkkaa lainoja. Ei tarvitse olla kansalainen, iällä, sukupuolella, varallisuudella, uskonnolla ei väliä. Me olemme ilmaisia ja vapaita, kuka tahansa saa kävellä sisään,käydä niin usein kuin haluaa ja viipyä haluamansa ajan. Me koulutamme, opetamme, jaamme.

Me annamme teille sisällöt, taistelemme vapaan tiedon puolesta ja palvelemme teitä suhteellisen kiltisti. Meillä pääsee hitto vie ilmaiseksi vessaan kunhan lukee lehdet sen ulkopuolella.

Demokratia olemme me!

Minä olen löytänyt Aarteen

Maailmassa tuppaa olemaan absoluuttisia ja relatiivisia asioita.

Relatiivinen voisi olla vaikkapa se, onko kaali hyvää. Minusta se on (ja siksi keittelenkin kaalisoppaa huomiseksi samalla kiroten talvikaalin antipehmeyttä, minkä vuoksi yö saa mutta soppa ei).

Absoluuttinen on se, että BTJ:n Kirjonet-nettikauppa on kök eikun joo, on se. Kökkö. Sen ovat tietäneet kaikki kirjastolaisista myyntimiehiin ja varmasti BTJ:n johtoportaaseen asti, mutta surkeiden sattumusten sarjan vuoksi kehitysprojekti on mennyt pidemmän kaavan kautta.

Jokin aika sitten avasin suuni aihetta sivuavassa keskustelussa ja huomasin olevani mukana käyttäjäpaneelissa kertomassa ideoitani. Sitten huomasin, että se ei ollutkaan ihan helppoa.

Minä olen kauhean hyvä narisemaan ja valittamaan - kittysemään, kuten eräs kauhuelokuvissa nukkuva ystäväni verbaliikkaani kuvasi. Hello Kitty vaan sinne pohjoisiin! Aina ei ole kuitenkaan helppoa kertoa, mitä sille huonolle pitäisi tehdä, jotta siitä tulisi parempi.

Tänään Kuha-kirjastoille (Tampereen kehyskunnat) esiteltiin uutta BTJ:n verkkokauppaa, Aarretta, joka on ihan nimensä veroinen. Ensinnäkin se näyttää verkkokaupalta, mitä voisi pitää verkkokauppuutena olemisen lähtökohtana. Siinä on kunnon logiikka, hyvät hakumahdollisuudet niin tyhmään kuin tarkennettuun hakuun. Siihen on saatu paljon tietoa yhdellä klikkauksella näkyviin tai pois, mistä eräs osallistuja sai syyn hymyillä: "Nyt tämä näyttää siltä, että tilauksen voisi oikeasti tehdä ilman paperi-Kirjoa."

Siinä on paljon muutakin, mutta koska itse pääsette katsomaan sitä jo vajaan kuukauden päästä, en revittele lisää.

Se ideoinnin vaikeus muuten paljastui n. kolme minuuttia tilaisuuden alkamisen jälkeen, kun eräs osallistuja torppasi etusivua "levottomuudesta". Minä muistaakseni hihkuin jokunen kuukausi sitten samassa kohdassa adjektiiveja "dynaaminen, hieno, innostava"!!

Yksityiskohdat ovat ehkä katsojan silmissä, mutta kyllä se vaan noin pääsääntöisesti on hyvä. Oikea kirjastotyökalu, joka on lähes valmis tullessaan markkinoille. Näitäkin vielä löytyy.

Aina kun puhun Kuha-kirjastoista, minun päässäni alkaa soida tämä biisi:

Ei vaiskaan!

Ihmisen elämä kulkee ehkä seitsemän vuoden sykleissä, mutta koska olen muutenkin suhteellisen vauhdikas ihminen, minulle riittää yhdeksän kuukautta - sellainen keskimääräinen raskausaika (paitsi sellaisten, joita odottaessa ehti lukemaan TSH:n ja muun Tolkienin tuotannon).

Kun maailma on epäjärjestyksessä ja minä vähitellen järjestyksessä, on aika herätellä Antitäti.

Vuodessa on tapahtunut paljon joka taholla - vinkkauskeikkoja, kotikirjaston kanssa mälläämistä, se iso A, joka nousee ehkä joskus taivaanrannasta, ystäviä tullut ja jokunen mennytkin.

Aloitetaan varovasti siitä, mikä on tuonut iloa ja revityttänyt hiuksia. Olen kirjoittanut tätä. Ja jos klikkaatte sitä 6.-9.1., se ei aukea, koska konversio. Edelliset kaksi lausetta selittävät niitä edeltävän kolmannen.

Muutenkin olen aika ylpeä PIKI-sisältösivuista, koska niiden kautta tavoitetaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä kirjallisuustapahtumiin ja vinkkauksiin pääse. Ja sellaisia, jotka pääsevät. Hurja määrä vinkkejä, artikkeleita ja arvosteluja on tehty yhdessä kirjastolaisten kesken - asiakkailla on mahdollisuus kirjoittaa omia mielipiteitään kirjojen tietoihin, pisteyttää niitä ja aloittaa vaikka keskustelu.

Sisältösivuja tehdessä tulee seurattua entistä tarkemmin ilmassa liikkuvia asioita, seurattua lehtien arvosteluja ja kirjailijoiden haastatteluja. Kaikkeen ei pysty yksin, siksi meitä on monta kymmentä osallistumassa ja tekemässä ainakin palan kokonaisuudesta.

Siitä tulee hyvä mieli ja hemmetin villejä kokouksia - virallisia ja epä-sellaisia.

Sanotaan nyt vaikka japanilainen ravintola ja napa.

Kiitos :).