Kevät

Tämä kevät on pitkä. Se ei suostunut jatkumaan talvena eikä muuttumaan kesäksi.

Minusta on aina haikeaa, kun kirjastolapset käyvät kevään viimeisillä luokkakäynneillä. Enää ei saa lainata, palautetaan vain. Nekin viimeiset kirjat, jotka löytyivät pulpettia siivotessa kesälomakuntoon. Jouluna lainatut kirjat ovat puolessa vuodessa pitkiksi ja asiallisiksi hujahtaneille Ihan Liian Lapsellisia.

Kevään tietää myös siitä, että tiskillämme on tallessa kivi. Eräs nuori herra pyysi meitä säilyttämään sitä puolestaan. Pöydältä löysin tänään voikukan.

Vaikka töitä riittää koko kesäksi ihan riittävästi ja parhaillaan on syksyn ennakkotilausten kuumin kohina, sureksin silti aina keväisin. Kun oppilaat lähtevät lomille, tuntuu minun työstäni putoavan pois se olennainen "lasten ja nuorten" ja jään pelkäksi kirjastonhoitajaksi. Hassua huomata, että viidessä vuodessa se todella on muuttunut pelkäksi. Opiskelujen alussa tahdoin olla viileä tietopalvelupäällikkö. Tulikin vähemmän cool Antitäti.

Tätä kesää piristää Finncon ja Kirjastopäivät. Toivottavasti pääsen kirjastoautoon! (kröhm, vink vink).

Kaikkein hienointa on se, että saan lukea koko kesän ja syksyn. Finlandia Junior - esiraatipaikka veti hiljaiseksi kunnioituksesta.

Ai niin, ja vampyyrijuttu löytyy täältä

Ehkä minä sittenkin selviän syksyyn saakka.

Kirjavinkkariyhdistyksen kevätseminaari

Hei!

Kirjavinkkariyhdistys järjestää kevätseminaarin 18.5. Tampereen pääkirjaston, Metson suuressa luentosalissa. Tällä kertaa puhutaan erityisesti vinkkariyhteistyöstä. Tervetuloa kaikki mukaan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Ilmoittautumisia voi lähettää sähköpostitse joko Kirjavinkkariyhdistys@gmail.com tai Markku Kestille etunimi.sukuknimi@hollola.fi .

9.30 - 10.00 kahvi
10.00 - 10.45 Järjestelmällistä vinkkausta by Pori (Arja Palonen)
10.45 - 11.30 Jaana ja yläkoulun hirviöt (Jaana Kakkonen)
11.30 - 12.45 Ruokailu (omakustanteinen)
12.45-13.30 Sivupiiri.fi:n kuulumisia (Tittamari Marttinen)
13.30-14.00 Keskustelua sivupiiristä
14.00-14.15 Tauko
14.15-14.45 Vinkkariyhteistyö ja kirjavinkkariyhdistys ry (Markku Kesti)
14.45- Keskustelua Kirjavinkkariyhdistyksen säännöistä/tavoitteista
-16.00 Kirjavinkkariyhdistyksen kokous

Kuka pelastaa vauvat?

Olen lueskellut Ismo Loivamaan mukaellen suomentamaa kirjasta Syötä satuja - Lukueväitä lapsuuteen. Kirjaan on saatu mukaan niin kehityspsykologiaa, kirjallisuusarvosteluja, tapaustutkimuksia, vinkkilistoja, kivoja henkilökohtaisia kertomuksia ja tietenkin kirjallisuuden, luovuuden ja taidekasvatuksen korostusta.

Tänään töissä karahdin tylyyn todellisuuteen: vauvojen populaarikirjallisuus on 90% tuubaa.

Vauvojen kirjat ovat tärkeitä. Ne ovat ensimmäinen kosketus (kirjaimellisesti) kirjallisuuteen. Niiden kautta tutustutaan sekä muotoon että sisältöön, joka on kulttuurisesti arvostettua ja merkittävää. Niiden kanssa voi harjoitella turvallisesti kääntämään sivua, ne voi pyyhkiä ruokapöytälukemisen tai pottasession jälkeen. (Älkää kysykö, mistä minä tiedän tämän...) Niitä voi sisäistää vaikka suun kautta.

kaikki seuraavat esimerkit ovat fiktiivisiä *ovat ovat, uskokaa pois*

Kyllä minä tiedän, että lapsi hahmottaa ensin tuttuja esineitä, mutta onko "vieterilelu" tai "vaatepuu" todella niin olennainen juttu? Eläimet ovat hauskoja, mutta "saksanhirvi" tai "kisu" eivät välttämättä ole kielellisesti tai biologisesti niitä otollisimpia. Ja täytyykö niissä aina olla kikkailuja, jotka voivat irrota ja tukehduttaa kaikki - minkä vuoksi sitten vauvakirjoja ei suositella alle 3-vuotiaille?!?!

Suurin ärtymykseni keskittyi tänään prinsessa/keiju/kodinhengetär/äidinpikkuapulainen/kaunotar -kirjoihin. Muotoon leikattuja, porsaiden pinkki-kynnyksen ylittäviä käsittämättömiä kertomuksia, jotka voi lukea vain imurin vieressä, ettei koko asunto peity hileeseen. Kieli on kömpelöä, eikä tarinaan ole viitsitty panostaa yhtään.

Kotimaisia ja muuten laadukkaita pahvisivuisia kirjoja julkaistaan hämmästyttävän vähän. Suurin osa on angloa tai keskieurooppalaista vähintäänkin kyseenalaista rahastusmeininkiä, jonka kulttuurikoodi on globalisaatiosta huolimatta suomalaiselle perusvauvalle vieras.

Kerään jossain vaiheessa "Suositeltavat pahvikirjat" -luettelon, mutta en tänä yönä. Onko teillä lemppareita?

Jos minä tekisin vauvojen kauhukirjan, siihen tulisi ensimmäiseksi kuvaksi "Mörkö":



Karva-varpaisen komistuksen kuvasi tietysti Heikki Saarinen/ www.pesukarhusiili.net

Avajaisia, edustamista, kokkareita!

Joskus elämä on pelkkää juhlaa. Itse asiassa se on sitä kirjastolaisille aika usein.

Torstaina 16.4. avattiin Hervannan kirjastoon Viidakko!

Viidakkoon kerätään laadukas valikoima nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, sarjakuvaa ja devareita. Cd-levyt ovat listalla seuraavana. Osasto hämärtää rajaa aikuisten ja nuorten osastojen välillä, ja pyrkii tarjoamaan kohdeporukalle sitä, mitä he toivovat. "Tällä hetkellä nimekkeitä on yli 600, joista kirja-aineistoa n. 250", kertoo kirjastonhoitaja Malla Lappalainen.

Yleisöä oli runsaasti:



D'fence-tanssiryhmän kuuluu kolme kasiluokkalaista taituria:



Marja, Sonja ja Anna - D'fence!




Meno oli niin vauhdikasta, että kuvaajalla oli vaikeuksia pysyä mukana :)



The Weepers esitti raskaamman sortin balladeja:





Aluekirjastonjohtaja Marjut Pohjalainen spiikkasi sisään mielenkiintoisen vieraan:




Kirka Rapitzin veti katsomon täyteen ja herkistytti vanhat jammailemaan ja nuoret tekemään mitä ne nyt tekevätkään, kun ne jammaavat - ainakin henkisesti.



******************************

Perjantaina oli SNI:n Kirjakori. Edellinen yö meni pienen paniikin kourissa, mutta onneksi maailmasta löytyy ympärivuorokautinen "Puhu minulle vampyyreistä" -palvelu. Lempinäyttelyni Nuorisokirjallisuuden instituutissa oli - yllätys yllätys - vampyyrikirjallisuuden "Kalman majoilta".



Päivän jälkeen pääni oli täynnä ajatuksia, ideoita ja sivistystä. Kirjapuhetta voisi kuunnella useammankin päivän.

Viikonlopusta tyydyn toteamaan, että Kemissä ja Oulussa on hyvää kirjastoporukkaa, jotka eivät ole rikkoneet ketään vastaan niin pahasti, että heitä pitäisi mainita nimeltä. Kauhuelokuvia, asiakaspalvelun ja seutukirjaston ylistystä - niinhän se meni :).

Hyvää pääsiäistä!

Tämä postaus osoittaa, kuinka syvästi olen sisäistänyt ammattini sekä hyvässä että pahassa. Siinä on kierrätetty, heittäydytty, revitelty, neulottu, vinkattu ja avattu sisältöjä.

Liitän sen cv:heni.



"Äiti...???"



"Lainaisitko sinä tämän kirjan? Ammuitko jo Bambin äidin? Lue Dahlin Taikasormi!"



Tappajajänis from Hell käskee sinun lukea!



All Different - All Equal!



"Poika, tuon pitkätukan matkaan äitisi lähti, eikä hänestä sen jälkeen kuultu..."



Rokkikukot Kalle ja Pete!



59.35 on tärkeää!!



Meille tulee vauva!!



On the Road, baby! Tai ainakin Tuuliajolla Big Surissa.


Lopuksi kohuromanssi:



"I stared because their faces, so different, so similar, were all devastatingly, inhumanly beautiful."
Bella Swan, Twilight, Chapter 1, p.19



"About three things I was absolutely positive. First, Edward was a vampire. Second, there was part of him — and I didn’t know how potent that part might be — that thirsted for my blood. And third, I was unconditionally and irrevocably in love with him."
Bella Swan, Twilight, Chapter 9, p.195



MITÄ MINÄ SANOIN!!!

Eiku.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Eritevinkkausta

Nyt on kaikki Pirkkalan kakkoset vinkattu - ja lisäksi osa muista luokista. Reilusti yli 20 luokkaa kahdessa kuukaudessa.

Toivon vielä pääseväni kevään aikana yläkoululle, ehkä lukioonkin, mutta kärsin infokatkosta.

Vaikka kevään ensimmäiset kakkosvinkkaukset ovat mukavia siksi, että kirjahyllyissä on paljon valinnanvaraa, ne ovat usein vähän jäykkiä. Vinkkarivaihteelle heittäminen ei suju vielä itsestään, vaan se vaatii asennoitumista. Muutaman kuukauden jälkeen on vaikeaa istua aikuisten kanssa kahvipöydässä tai puhua kirjoista ilmeilemättä samalla.

En ole koskaan ollut eritehuumorin ystävä. Minusta vain se, että sanoo "pieru" tai näyttää paljasta takamustaan ei ole kymmenosaista televisiosarjaa kannatteleva voima. Tämäntasoinen suomiviihde sai aikaan lähinnä tuskastumista, ja tajusin olevani huumorintajuton elitisti. Siksi hakeuduin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, sillä ainakin niiden vuosien aikana meitä oli monta. Sittemmin olen kuullut monen lipsuneen linjastaan. Sama täällä.

Vinkkauspakettiin kuuluu aina kauhua, koska kauhua pitää olla. Pelko on tervettä! Eläinkirjoja, ystävyyttä, dekkareita, ehkä ihastustakin. Perheongelmia (Kaamea kampaus on yksi lemmmikkini, koska se on helppo dramatisoida) ja surullisuutta. Ja niitä eritteitä. Olen oppinut nauttimaan etenkin siitä, että tiedän tuovani iloa monelle lapselle, jotka huomaavat tällaisiakin kirjoja olevan. Heidän perheensä saavat huokaista helpotuksesta: lapsi on innostunut lukemisesta ja haluaa varata kirjoja! (Sukulaisille ei tarvitse välttämättä mainita kirjojen nimiä...)

Suosikkejani ovat:

Dan Pilkeyn Kapteeni Kalsarit, jotka yhdistävät riiviöpoika-tarinaa, sarjakuvaa ja vessahuumoria mitä oivaltavimmalla tavalla. Näistä on tuhti varausjono tällä hetkellä Pirkkalassa.

Jaana Lapon Niilo Näsikkä ja löysä läjä käsittelee koirankakkadraaman keinoin hiukan ympäristöä ja paljon koulumaailmaa - mm. opettajia ja koulukiusausta.

Marit Nicolaysenin Väinö ja rotta viemärissä ei ole tekijänsä parasta kamaa, mutta tuo Auran kirjastonkin vinkkiinsä nappaama "Huomaatko, että katosta tippuu jotain" on ihan mieletön!

Karen Wallacen Röyhtäilevien jättililjojen tapaus kuuluu Serlokki Hurtta -sarjaan, joka on aika mainio helppolukuinen muutenkin. Mutta kun johtajia röyhtäillään, kyl se vaan hupaa on.

Werner Hotzwarthin Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä ensimmäinen painos myytiin loppuun todella nopeasti. Tiedän, koska yritin hankkia sitä lisää. Klassikko jo syntyessään, jossa leikitään kielellä todella luovasti - kiitos Talvio-Jaatiselle. Vaikka ehkä pitäisi paheksua, on sadun opetus moraalisuudeltaan täysi kymppi!

Uusin tulokas, Jo Nesbon (ja se viiva o:n läpi) Tohtori Proktorin pierupulveri jäi vinkkaamatta, koska luin sen vasta viime viikolla. Ensi vuonna ehdottomasti mukaan. Harvoin löytää niin lämmintä ja kaunista tarinaa, joka on höystetty ehdottoman dahlmaisella huumorilla plus vähän muulla.

Jotta voimme päättää tämänkin kirjoituksen ylevästi, kehotan kaikkia vanhempia osallistumaan Lasten ja nuorten mediafoorumin tekemään kyselyyn, joka tutkii lasten pelaamista vanhempien näkökulmasta.

Pelottaa, että vain Tietyntyyppiset Vanhemmat vastaavat, ja sitten saadaan taas lukea hyvin kummallisista tutkimustuloksista.

Jos olet pystynyt lukemaan tänne asti, olet saanut virallisen Antitäti-luvan vastata tähän: https://www.survette.com/20495-16102-945@kysely&kysely .

Työnkuva

Minä: ”Vinkkauksen jälkeen saa lainata yhden kirjan ja varata yhden. Jos on kysyttävää, nostakaa tassu pystyyn.”

*viittaus* ”Kuinka monta kirjaa saa lainata?
*viittaus* Kuinka monta kirjaa saa varata?
*viittaus* Onko pakko lainata?
*viittaus* Onko pakko varata?


*viittaus* Mikä sun nimi oli?
*viittaus* Pirjo?
*viittaus* Maija?
*huuto* Taina?
*huuto* Anna?
minä: Se alkoi ärrällä…
*huuto* Reino!!!

”Onko sulla perunapyssy oikeasti siellä tiskin takana?”

”Onko Star Wars –kirjoja?”
”Onko Jeesus-kirjoja?”
”Onko sellaisia fantasiakirjoja, joissa joku kuolee oikeesti?”
”Onko edes Risto Räppääjiä?”

Minä: ”Kirjastossa ei saa syödä karkkia eikä juoda limsaa, ettei tietokoneet ja kirjat sotkeennu.”
- ja koska mun tekee mieli niitä, jos näen ne."

Minä: ”Kirjastossa ei saa juosta, koska meillä on liukkaat, hyvät lattiat, joilla voi kaatua. Eikä meidän siivooja tykkää puhdistaa aivoja lattialta.”
*kops*
*pökr*

Sitten päivä, jolloin kakkosluokka ei hiiskahdakaan välitunnilta tultuaan. Kaikki istuvat ja lukevat vinkkauskirjaansa. Opettajat noutavat minut katsomaan. Illalla asiakas kertoo, että flunssainen melkeinteini oli toivonut Reettan olevan iltavuorossa. ”Kun se tietää, mitä mulle suositella”.

Rakkaus.

Täti

Kirjastomaailma on täynnä suuria kysymyksiä. Yhteisjärjestelmä, maksut, kirjastokimpat, käyttösäännöt, pelaaminen, web 2.0, asiakaslähtöisyys, olohuone vai kirjasto, tiskillä vai vierellä?

Suurin kysymys tuntuu silti olevan Täti vai Ei.

Olen elänyt elämästäni 90% inhoamalla sanaa "täti". Tuosta kymmenestä prosentista suurin osa sijoittuu lapsuuteen, jolloin harhaanjohdettuna käytin termiä itse. Jäljellejäävä prosentti koostuu viimeisestä puolesta vuodesta. Antitäti on joutunut kohtaamaan sisäisen antinsa.

"Tätiin" on monta näkökulmaa.

1) syrjintä: Kaikki tädit eivät ole tätejä. On myös setiä. Tosin he tuntuvat pitävän tädittelystä - ainakin se yksi, jolle sopii myös alan paita. Söpö kuin täti pienenä!

2) vähättely: informaatioammattilaisten ammattinimikkeiden joukkoon ei kuulu "täti". Se syö arvostusta ja edesauttaa alhaisen palkkatason säilyttämistä, eikä näytä todellista, vaativaa työnkuvaamme.

3) seksismi: "täti" vähättelee samalla tavalla kuin "tyttö". Muuttaa persoonan osaksi (nais)massaa, jonka mielipiteitä ei arvosteta tai jonka omaa identiteettiä ei nähdä.

4) historia: Eikö siitä nimityksestä pääse KOSKAAN eroon??

Olen käynyt kaikki edeltävät vaiheet läpi. Nyt poden kriisiä: Mikä Minä Olen?

Miksi kirjastossa työskenteleviä ihmisiä tulisi kutsua??

Kirjastonhoitajia, kirjastovirkailijoita, informaatikkoja, kirjastosihteereitä, tradenomeja, maistereita, kandidaatteja, asiakaspalvelupäälliköitä, osastonjohtajia, kirjastotoimenjohtajia... Tässä vasta pieni osa nimekekirjosta.

"Kirjastoväki" on erään kirjastossa työskentelevän tuttavan (vilk) inhokkilistalla. Sillä on kuulemman suora yhteys "pikkuväkeen", mikä avautuu ainakin fantasiafaneille mielenkiintoisella tavalla...

"Kirjastolainen"? "Kirjastoammattilainen" "Kirjastotyöntekijä"?

Ja sitten se käytännöllisyys. "Pekka, viepä tuolle lainauspisteessä työskentelevälle kirjastoalan ammattilaiselle tämä kirjapino."

Miten tahtoisitte itseänne kutsuttavan? Tai miten kutsutte omia kirjastontät... eiku.

Järvenpään The Tädit Youtubessa! Nyt myös Facebookissa.

ps. Inhoan myös sanoja "poppa", "pipi", "heppa" ja "haukku". Kielen köyhtymisestä huolimatta lässytys pitäisi kieltää sakon (0,10 senttiä/vrk) uhalla.

Lomahko

Ei tullut lomaa, tuli lomahko. Kaksi päivää ennen hiihtolomaa sairastuin. Tänään menin ensimmäistä kertaa sen jälkeen ulkoilemaan. Ehkä minä tarvitsin tätä.

Piti peruuttaa kolme vinkkausta, jättää kaikki työpöydälle lojumaan, unohtaa suunnitelmat. Jätin työpaikan pulaan, pakotin kaikki muuttamaan suunnitelmat ja vajosin. Nukuin, nukuin, luin hetken ja tuijotin seinää, kun en enää jaksanut lukea enkä nukkua. Kuuntelin dekkareita mp3:ltani. Säälin itseäni. Sitten säälin muita, kun joutuivat katselemaan itsesääliäni.

Ja katsopas vain, kaikki selvisi. Kirjasto on pystyssä, viikonlopun aikana kirjoittelin blogi- ja lehtiarvostelut sekä yhden lehtijutun kasaan. Kävin pulkkamäessä ja söin munkkirinkilän. Nukuin vähän lisää. Luin kirjaa, jota en tule koskaan arvostelemaan tai vinkkaamaan.

Jukka haastoi minut kertomaan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni. Facebookissa keksin 25, joten sattumanvaraisuuteni on kulutettu ohueksi.

1. Kävin ala-asteen koulussa, jossa oli 60 oppilasta. Rakastin sitä.
2. Olen esikoinen.
3. Toimin usein hätäisesti.
4. Pidän numerosta 12.
5. Minulla oli mielikuvitussaluki nimeltä Taxi.
6. Joskus on tärkeää surra sitä, mitä koskaan ei ollutkaan.

Kunnia sille, jolle se kuuluu.

Messuamista

Tampereen kirjamessut 2009 ohi ja olo sen mukainen. Toisena päivänä osallistuin vapaana hurvittelijana, toisena kasvattavaisena kuluttajana. Molempina päivinä söin hampurilaisia ja metrilakua, kuuntelin haastatteluja ja vinkkauksia, ostin kirjoja, metsästin omistuskirjoituksia ja vain istuin ja ihailin.

Keräilijä kaivaa viimeisen kirjalaatikon pohjalta jälleen uuden osan kivikaudella ilmestynyttä kirjasarjaa, lapset jonottavat nimmareita lempikirjailijoiltaan, yleisö seuraa hipihiljaa keskustelua runoudesta. Kirjallisuutta rakastavissa ihmisissä on jotain harrasta.

Koska minulla on kaikilla kirjamessuilla aina säädyttömän hauskaa, sitä kuuluu seurata messukrapula - niin tälläkin kertaa.

Kerronkin vain lyhyesti ostaneeni räävittömän paljon kirjoja, mm. tämän kauhuvinkkausta varten, tämän pienten vinkkauksiin ja tämän hihitettäväksi.

Kiitos Vesalle esittelyistä, Heidille työavusta, Marja-Leenalle tapaamisesta, Rikulle parhaasta omistuskirjoituksesta ja Sirpalle, Elinalle, Katariinalle, Päiville ja Matille vinkkauksista. Kirjastoauton henkilökunnalle upouudesta kirjastokortista, joka sai hymyn kasvoille koko päiväksi. Ja bussiomistuksesta Päiville.

Arvostelublogi on vieläkin vaiheessa, mutta tässä muutama nosto:

Kuronen: Vili Voipio ulvoo ja unelmoi
Lukkarila: Koitetaan kestää, Nanna
Rannela: Amsterdam, Anne F ja minä
Kivekäs: Päin Porkkalaa

Kirjalliseksi soundtrackiksi vähän angstista rakkautta teillekin.

Elohuone

Kuva: Franco Folini

Olen kyllästynyt kliseisiin, joita kukaan ei määrittele. Niin kuin vaikka: "Kirjasto on olohuone".

Minun olohuoneessani ollaan kylässä, jutellaan ja viihdytään. Siellä ei riehuta, roskata tai haistatella.

Minä olen vanhanaikainen ihminen, jonka kotona noudatetaan käytöstapoja. Kiitos, tänks, kiitti, ole hyvä. Saisinko. Silmiinkin saa katsoa. Moro. Päivää. Hymy tai :), samapa tuo.

Nauraa saa. Aina. Ja neuloa sukkaa, kilisevilläkin puikoilla. Vauvat saa huutaa.

Tervetuloa kylään!

Vivamus atque amemus!

Olen vakuuttunut, että ammatinvalintani ei ole sattumusten summa vaan Kohtalon Sormen johdatus. Sen voi päätellä siitä, että kirjastoja ja minua juhlitaan vain päivän erolla? Ja tästä puolestaan voi päätellä, että koska tänään on kirjastojen juhla - Lainan päivä, niin minulla on huomenna synttärit :). (vink vink)

Tänään oli elämäni ensimmäinen kirjastosunnuntaityöpäivä. Mukana oli myös mm. harjoittelijamme, jonka kanssa kannoimme laatikoittain kirjoja myyntiin. Nyt nostimme esille erikoisesti vanhuksia:

Teija, meidän taiteilija, teki ihania mainoskylttejä vanhoille & kauniille kirjoille:



Ja kauniita nämä ovatkin! Myynnissä oli mm. Andersenin satuja ja Leinoa...



Ihmisiä kävi paljon, mutta mitään ahdistavaa ryntäystä emme joutuneet kokemaan. 12-16 välillä porukkaa oli koko ajan, tasaisesti. Ja paljon sellaisia asiakkaita, joita en ole aiemmin nähnyt.

Näitä tulee kyllä vähän ikävä...



Älppäreitä oli Puccinista Metallicaan. Paljon myytiin!



Tietoa, romskuja, lattialla laatikossa keräilijän aarteita.



Tunnelma oli kuin olikin rauhallisempi kuin arkena. Moni pistäytyi sisään, jäi katselemaan kirjoja, tapasi naapurinsa ja jäi juttelemaan. Lehtiä luettiin, ja niiden kanssa sai kahvia ja kakkua, sivistyneessä hengessä:



Satutunnista ei valitettavasti saatu yhtään kuvaa, sillä jäin jumiin tiskiin.

Jos olisimme auki aina sunnuntaisin, ei se tällaista juhlaa olisi joka kerta. Tänään oli. Ja huomenna.

"So much has been said and sung of beautiful young girls, why don't somebody wake up to the beauty of old women?"

-Harriet Beecher Stowe-

Houkutusta kansalle!

Palasin juuri kahden päivän kauhukeikalta Vesilahdesta, ja muistin taas, miltä luksus tuntuu!

Vierailevana vinkkarina on niin helppoa olla, sillä kaikki vaativa ja aikaavievä kaatuu paikallisten niskaan. Minua oltiin vastassa bussipysäkillä, kirjat oli varattu, seutukuljetettu ja kannettiin puolestani koululle. Sain ruokaa, kahvia, hyvää seuraa ja esittelykierroksen kirjastossa ja vielä kyydin kotiovelle. Iiiso kiitos!

Vesilahden kirjasto on kaunis, valoisa ja viihtyisä. Luulin sen olevan yksi niistä harvoista Pirkanmaan kirjastoista, jotka on todella tarkoitettu kirjastoksi. Lähempi tutustuminen osoitti paikan olleen taas jotain ihan muuta, ja hyllyjen tilalta oli purettu mm. sauna! Siinä on jo pioneerihenkeä. Kyseessä on siis ah, niin tuttu henkilökunnan hyvä silmä, käytännöllinen sijoittelu ja osuva sisustustaito.

Koululla näin kaksi omasta nuoruudestani tuttua opettajaa. Toinen vei minut aikanaan muiden seiskaluokkalaisten kanssa AC/DC:n konserttiin. Toinen toi biologian tunnille kuolleen jäniksen ja pakotti työntämään sormen sen kurkkutorveen. Ihmetelkää sitten vielä, miksi minusta tuli kauhuvinkkari.

Vinkkaus oli hauskaa, ja toivottavasti tuloksekasta. Löysin lopulta muutaman luokan, jossa vähemmistö oli lukenut Houkutuksen ja sain vinkata sitä hekumoiden. Useat kävivät kyllä sanomassa, etteivät uskalla lukea jotain esittelemistäni kirjoista - muutama kertoi vaativansa lopputalven vanhemmiltaan kuljetuksia kaverikylään. Kauhukirjojen hirviöt nimittäin elävät päässäsi koko kirjan lukemisen ajan. Kirjan loputtua ne painuvat piiloon.

Sitten kerran, sinä pimeänä iltana, kun kävelet yksin hiljaista metsätietä, se hirviö takaraivossasi hätkähtää hereille, hiipii mieleesi ja kysyy pehmeällä äänellä: "Ihanko yksin sä täällä kuljet?"

Oppilaat olivat kommentoineet, että olen pelottavan näköinen. Opettajat selittivät kauniisti sen johtuvan roolipuvustani ja kohtalokkaasta äänenkäytöstäni. Niinpä...

Arvatkaapa, minkä leffan kävin katsomassa :). (biisi on eri soundtrackilla ja leffassa --> kuinka tehdä teinifanin vanhemmat hulluksi levykaupassa...)

Just sopiva

Kirjoitus sisältää materiaalia, joka kompromettoi vakavasti mahdolliset tulevat työpaikkani kirjastoalalla.

Olin viime viikon lopulla Pasilassa esittelemässä kauhukirjoja koulutustilaisuudessa, ja toisen päivän kokoustamassa Kirjastolehden asioissa. Poikkesimme Kirjasto 10:ssäkin. Terveisiä kaikille vanhoille ja uusille tutuille. Nautin jälleen kerran hävyttömästi ihmisten kohtaamisesta, toisten ihmisten älykkäiden puheenvuorojen kuuntelemisesta ja eräiden kirjastolaisten rusketuksesta ;).

Eksyin pääkaupungissamme 3 kertaa. Osaisin kulkea sujuvammin Roomassakin, mutta näin tutustuin myös erilaisista kirjainyhdistelmistä koostuvien yritysten portsareihin. Äärimmäisen kohteliaita henkilöitä, jotka kaivovat kartat esiin ja neuvoivat vampyyripukuista, hurjameikkistä reppukirjastolaista.

Matkalla kulminoitui Suomen kirjastomaailma. Jossain on kaikkea: koulutusta, väkeä, valinnanvaraa, kuljetuksia, tukea, innovatiivisuutta, mahdollisuus kokeilla, rahaa ja resursseja. Kokouksessa puhuttiin myös niistä kirjastoista, joilla on vähän. Liian vähän henkilökuntaa, liian pieni budjetti, ei vertaistukea, ei mahdollisuutta irtautua koulutuspäiviin tai kehittää omaa työtään mihinkään suuntaan.

Suomi on jakautunut - paitsi asiakkaiden näkökulmasta, myös kirjastoammattilaisten suhteen.

On vaikea keskittyä työhön, kun joutuu olemaan talonmies, johtaja, putkimies, opettaja, taloushallinto, kurinpitäjä ja vahtimestari kirjastolaisuuden lisäksi. Miten löytää mielekkyyttä arkeen, kun pää on täynnä uusia ideoita, joiden toteuttamiselle ei ole mitään mahdollisuutta ajan ja/tai rahan puitteissa? Kuinka jaksaa yli vaikeiden työtilanteiden, kun ei ole ketään, kenen kanssa ongelmia jakaa?

Minä olen mielestäni työssä täydellisessä paikassa. Meitä on tarpeeksi, jotta voimme osallistua täydennyskoulutuksiin, käsitellä hankalia asioita ja erikoistua omien kykyjemme ja kiinnostuksenkohteidemme mukaan.

Meitä on samalla tarpeeksi vähän, jotta tiedotus hoituu yhdellä kokouksella ja varmentavalla sähköpostiviestillä. Kaikki tuntevat toisensa hyvin, eivätkä astu toistensa varpaille. Byrokratia on minimissä, asiat järjestyvät yhdellä keskustelulla ja jokainen saa vapautta järjestää työnsä itselle hyvällä tavalla. Vapaus on minulle yksi työpaikan tärkeimmistä asioista. Sen mukana tulee tietysti vastuu.

Jollekin muulle täydellinen paikka on varmasti jotain muuta, mutta
Pirkkalan Kultakutri toteaa: "Ei liian iso, ei liian pieni, vaan just sopiva!"

Muista lepuuttaa pyhäpäivä?

Kaurapussi on paras ystäväni tietokoneen lisäksi, ja niillä on suora korrelaatiosuhde tällä hetkellä. Mitä enemmän konetta, sen enemmän särkylääkettä ja Parasta Kaveria. Pakko silti päästä sanomaan sananen aiheesta, joka kiihdyttää kirjastomaailmaa.

Sunnuntaiaukiolot. Juu, ei ja millä ehdoilla? Keskustelua voi käydä lukemassa mm. täältä.

Olen kahtalainen: ihminen ja kirjastolainen.

Kirjastolaisena olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjastojen tulisi pitää ovensa auki myös sunnuntaisin. Perheet viettävät viikonloppuisin aikaa yhdessä, lauantaisiivous ja -sauna on suoritettu ja kirjastoon olisi mukava poiketa. Eräs tuttava kommentoi, että kirjastot voisivat kapinoida ruohonjuuritasolla markkinataloutta vastaan tarjoamalla epäkaupallista tekemistä sunnuntaiksi, toimia suurten kauppakeskusten kilpailijoina ajankäytön suhteen. Tai se ei tuttava ihan noin sanonut, radikalisoin hiukan :).

Monessa paikassa, joissa sunnuntaita on kokeiltu, se on havaittu vilkkaaksi ja toimivaksi kirjastopäiväksi. Rentous, lapset ja vapaa-aika leimaavat kirjastojen viikonloppuja - siis mukavia työpäiviä.

Ihminen minussa: Niin, *työ*päiviä. Kaupat käyttävät paljon tuuraajia ja opiskelijoita sunnuntaisin, mitä on ehdotettu myös kirjastoihin. Tällöin palvelun taso ainakin huojuu, jopa suoranaisesti kärsii. Onko mikä tahansa aukiolo parempi kuin suljetut ovet silloin tällöin ja hyvä palvelu muuten?

Pitäisikö sunnuntaityöskentelyn olla pakollista vai vapaaehtoista? Viikkovapaat eivät ainakaan perheellisillä korvaa yhteisiä viikonloppuja, eikä sinkkuus taida olla hyväksyttävä syy pakottaa niitä lapsettomiakaan töihin. Olen kuullut juttuja, joiden mukaan joissain kunnissa sunnuntaityöt on korvattava vapailla - rahallista korvausta ei ole mahdollista saada. Työehtosopimuksen lukemiseen pitänee varata aikaa...

Asiakkaana minä menisin mielelläni sunnuntaisin kirjastoon. Oikein tosi mielelläni. Menen minä kauppaankin, vaikka tunnen usein hiukan huonoa omaatuntoa.

Todellisuudessa minussa asuu pieni punainen tamperelainen, joka kysyy aina uudelleen: Onko aina pakko saada kaikkea heti? Etkö osaa suunnitella elämääsi niin, että varaudut edes joihinkin asioihin etukäteen tai elät hetken ilman niitä. Onko yhteiskunnan pakko olla 24/7 -muotoinen instant-palvelupaikka?

Taitaa olla niin, että olen periaatetta vastaan, mutta käytännön puolella. Kun kirjastomme viimeistään muutaman vuoden sisällä ryhtyy aukaisemaan ovensa sunnuntaisinkin, tulen tekemään töitä ihan tyytyväisenä.

Lopuksi kerron vielä, että olen tänään kokenut yhden elämäni huippuhetken. N. kymppivuotias asiakas oli kuvannut Antitätiä sanoen: "Se, joka olisi Indican laulajan näköinen, jos sillä olisi pitkä tukka"!!!

Anteeksi, Jonsu. Tiedän, ettei hiusten pituus ole ainoa ero, mutta anna mun nauttia edes hetki :)!

Vuosikasvua

Vuosi 2008 on ohi.

Tänä vuonna on tapahtunut paljon. Tuntuu, että viimeisen 12 kuukauden aikana olen saanut ammatillisesti kokea ja tehdä enemmän kuin koskaan ennen. Tänä vuonna minusta on tullut Kirjastonhoitaja; olen löytänyt oman tapani tehdä työtä ja nauttia siitä. Olen ylittänyt monia rajoja ja uskaltanut hypätä. Silmät auki ja innolla.

Kirkkaimpana mielessä on edelleen Kirjaston Setädit -kiertue, josta lukijaparat ovat saaneet kuulla enemmän kuin on sallittuakaan. Muutenkin olen vinkannut paljon, monessa paikassa ja monenlaiselle yleisölle. Olen puhunut ja esiintynyt, oppinut jännittämään ilman pelkoa. Olen saanut palautetta ja ottanut siitä oppia. Samalla opin arvostamaan toisia kirjastolaisia koko ajan enemmän. Olen huomannut, että samaa työtä voi tehdä monella eri tavalla. Ja kovin erilaisia töitä voi tehdä samalla asenteella.

Olen tilastojen mukaan hankkinut vuoden 2008 aikana Pirkkalan kirjastolle 2624 nidettä lasten- ja nuortenkirjallisuutta ja pistänyt ne aineistotietokantaan. Olen pitänyt niistä jokaista käsissäni, selaillut, silitellyt ja liimannut tarrat. Lukenut takatekstin ja punninnut sisältöä: mihin luokkaan, mille osastolle. Lisäksi dvd:t, pelit yms. matskun, mutta niihin en saa luotua samankaltaista tunnesidettä. Tarpeellisia tosin nekin, mutta eivät yhtä rakastettuja minulle.

Päivälleen 15 vuotta sitten pitkätukkainen tyttö ahtautui taksiin pitkätukkaisen pojan syliin. 23 kilometriä myöhemmin he olivat kihloissa. Pus.

Kirjallisia lahjoja

Hiljaisen viikon jälkeen rysähti päälle lomakausi, ja Kaikki suunnistivat kirjastoon. Lainaamaan, toivottamaan jouluja, kehumaan ja lahjomaan. Kiitos kaikille asiakkaille. Ilman teitä ei olisi meitä.

Nyt. Kiitos sille, joka keksi glögin, punaviinin, brittipopin, valkosipulisilakat, helposti katkaistavan teipin ja mielenhaikeuden. Vielä isompi kiitos fysiikan laeille, jotka kääntävät maapalloa niin, että nyt jokainen päivä vie kohti valoa.

Vaikka tämä ei ole käsityöblogi, liittyy neulominen oikeastaan kaikkeen. Neulon kaikissa kokouksissa, koulutuksissa ja keskustelutilaisuuksissa. Ennen tuhlasin sademetsällisen paperia, johon piirtelin suttuja. Suttuja! Jos kädet eivät liiku, eivät aivot liiku. Valmistuva sukka korreloi suoraan ajattelun kanssa.

Setädit-kiertueen kaksi muuta jäsentä kiinnittivät huomionsa Antitätiin juuri neulomisen vuoksi. Siksi on vain oikeus ja kohtuus, että maailmalle lähti tällaisia lahjoja:



Markku sai oman virkatun Cthulhun. Ohje löytyy Ullasta.



Katsokaa nyt, kun se tuijottaa teitä suloisilla silmillään. Se suunnittelee syövänsä teidät ensimmäisinä. Terveisiä samalla Seinäjoelle sille pojalle, joka ryyditti kauhuvinkkausta kysymällä: "Mitä mieltä olet H.P. Lovecraftin eksistentialistisesta kauhusta?" Se poika ansaitsisi oman maskotin se!

Kaanonista karkotetut -teemalla lahjottiin Mattia. Patalaput miehelle, jolla ne pysyvät varmasti käyttämättöminä ja kauniina.

Ensin sarjakuvaa:



Ja sitten kauhua. Huomaattehan, että toinen kallo hymyilee, toinen näyttää sureksivalta. Januskasvoiset pääkallot. Siitä saisi ainakin novellin.



Hyvää sitä-jonka-nimeä-kukaan-asiakaspalvelija-ei-jaksa-enää-sanoa niille, jotka viettävät huomisen yksin, kaksin tai porukassa. Soundtrackina sille tämä, jonka Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran luoja muistutti mieleeni pitkästä aikaa.

Pikkuisen jouluista

Vuosi kallistuu kohti loppuaan. Asiakkaat siivoavat kotona, ja palautushyllyt pursuilevat. Laskutus kiittää, kun patterintakaiset ja patjanaliset kulkeutuvat kotiinsa.

Lasten joulukirjat on laitettu esille, tontut ripustettu lamppuihin Antitädin hengen uhalla. Meininki on muuttunut jo aika vallattomaksi - oppilaat odottavat lomaa ja kokeilevat kaikki rajat useampaankin kertaan. Kuitenkin niitä katsellessa on niin hyvä mieli. Palaa mieleen monta omaa, jo unohtunutta muistoa.

Matkalaskut pitäisi tehdä (mutta vasta huomenna viimeistään), budjettia kytätään melkein joka päivä. Viime hetken tarjouskirjeitä on mukava selailla, rennoin ottein. Muutama luokka opetetaan vielä tällä viikolla.

Kirjaston pikkujouluissa keskustellaan mm. Jotunin feminismin suhteesta Canthin yhteiskuntakäsitykseen, mikä on aineistovalinnan ja sensuurin raja, antisemitismistä, Viron historiasta ja naiskaupasta Oksasen tyyliin. Sitten hihitetään, kun huomataan oikeasti olevamme sellaisia, mistä meitä syytetään. Kerrotaan kanssajonottajalle, että vampirihtava puku on ostettu oikeasti kauhuvinkkausasuksi, työpuvuksi kirjastonhoitajalle. Pääsi ulkoilemaan ensimmäisen kerran. Yön pimetessä pitää muistaa, ettei lapsia saa pelotella uudenkuun aikaan. Bella ja Edward nukkukoon tämän yönsä rauhassa :).

Mikä oikeastaan on tärkeää? (eikä se ainakaan ole puutarhanhoito!!)

Olen ollut kokonaisen viikon työpaikalla töissä, mitä ei ole tainnut tapahtua moneen kuukauteen. Ei koulutuksia, vinkkauksia, kokouksia. Omaa rakasta työtä vain.

Ensimmäinen nautinto löytyi siitä, että sain tehtyä rästityöt pois. Aikataulutusta, opetusaikojen sopimista, kirjojen viemistä rekisteriin, uusien tilaamista. Jossain välissä pöydälleni oli ilmestynyt kustantajien ennakkolistat kevään kirjoista, ja olen hekumoinut niiden parissa.

Toinen löytö oli rauha. Tutut ihmiset, omat nurkat ja rakkaat kirjat. Koululaiset aamuisin into piukassa, joulumieltä jo pursuten.

Eniten olen miettinyt outoa kaksinaisuutta, joka minun kirjastotyöhöni on hiipinyt. Kun kuljen tekemässä kauhuvinkkausta mustassa hameessa, kynttilöiden luodessa varjoja pimeisiin huoneisiin ja juttujen virratessa, olen Kauhu(anti)täti. Useammassakin paikassa olen saanut palautetta, kiinnostusta, päässyt kertomaan ajatuksistani eri medioissa ja erilaisille ihmisille.

Vinkkaukseen kuuluu luonnollisesti esilläolo ja nautin siitäkin puolesta (turhamaisen paljon, myönnän), mutta hienompana ja tärkeämpänä pidän kuitenkin omassa kirjastossani tekemääni kirjastonhoitoa.

Jos en valitsisi itse jokaista kirjaa, en voisi seistä eettisesti kirjaston kokoelman takana. Jos jättäisin laittamatta niteet rekisteriin, en selailisi kirjoja ja tietäisi niistä jotain jo ennen kuin ne ovat hyllyssä. Enkä saisi haistella uusien kirjojen tuoksua, mikä heikentäisi työviihtyvyyttäni huomattavasti. Mikäli jättäisin hyllyttämisen muille, en tietäisi, mitkä kirjat liikkuvat ja mitkä kohdat hyllyistä myllätään säännöllisesti. Niissä paikoissa on joko kiinnostavia kirjoja tai ne ovat logistisesti otollisia paikkoja, joihin kannattaa satsata kirjoja, jotka tahtovat muuten jäädä piiloon.

Vaikka vinkatessani tavoitan suuria ryhmiä ja puhun isolla äänellä, tarvitsen myös aikaa hoitaa luokkakäyntejä. Siitä tiedän, mitä lukevat nelosluokkalaiset, minkätasoisia ovat tietyn luokan oppilaat, joille menen keväällä vinkkaamaan.

Tiskin takana istuessani tapaan asiakkaani, jota varten minä teen työtäni. Edessäni seisoo yksi lapsi kerrallaan, oman tärkeän kirjansa tai kysymyksensä kanssa. Jos onnistun, meillä on molemmilla hyvä mieli. Ehkä me opimme jotain, mikä vaikuttaa meihin vielä pitkään.

Se minusta on tärkeää kirjastotyössä. Kiinnostus, vastuu ja sivistys.

Kauhua lakeuksilla

Olen viettänyt kaksi päivää Seinäjoella ja Peräseinäjoella kauhuvinkkaamassa ja puhumassa vähän aikuisillekin. Reissaaminen on ihanaa!



Kuten kuvasta näkyy, lavastus oli viimeisen päälle kammottavaa. Katosta riippuvissa hämähäkinseiteissä oli kumisia asukkaita, luurangot valtasivat katsomon ja lattialla oli *rotta*.



Kirjastoissa oli rakennettu erittäin toimiva konsepti erilaisista nuorille tarkoitetuista genreilloista, jotka olivat vetäneet väkeä hyvin.


Alan muuten oikeasti uskoa, että kauhuvinkatessani silmiini ilmestyy vaarallinen kiilto - se ei voi olla joka kerta vain kamerasta ja pimeydestä johtuva valoilmiö. Liiallinen heittäytyminen tilanteeseen voi aiheuttaa vaaraa katsojille...



Kauhukirjallisuus on mielenkiintoista, mutta väittäisin ihmisten saapuneen paikalle ennen kaikkea Jarkko Parkkisen kauhuelokuvaluennon houkuttelemina. Hieno paketti kauhun historiallisesta hämärästä lähelle nykypäivää! Bela Lugosin kieliongelmista (sic) Tappajasammakoihin ja Jasoniin asti. Perustietoa, knoppeja ja fiilistelyä samassa paketissa.

Toivon, että joku pyytää Jarkkoa puhumaan kauhuleffasta johonkin lähimaakuntaan, jotta pääsen kuuntelemaan jutun alusta loppuun uudestaan!

Vieraanvaraisuus oli huipussaan, ja ideoita sai taas maakuntakirjastokokoushysterian verran. Kirjastossa pelaaminen! Kauhuelokuva! Opiskelijat enemmän mukaan kirjastoalan koulutuksista lähtien! Aah, oih ja iih. Kiitos kaikkea ja kiitos paljon - meille myös.

Kiitos kaikille, jotka kuljettivat, ruokkivat, lavastivat ja opastivat.

Kiitokset kuvista Hanna Kotilalle.