Keski-Suomen liiton kohtuullisen loistava biisi & video.
Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa yhtäkkiä olevansa hyvä työssään. Oikein hämmästyy, kuinka pitkälle on kulkenut ensimmäisistä haparoivista yrityksistään tehdä jotain oikeaa palkkansa eteen ja etenkin siitä, millaiset kiksit työstään vielä saa. Minulla on ollut sellainen viikko.
Koska rundi kestää kaksi viikkoa, vein kirjat mukanani. Kolme
laatikollista. Niitä kantamaan oli onneksi mukana sopivan partainen
roudari, joka hoiti myös seuranpitäjän, lakritsinnoutajan ja unikaverin
virkaa loistavalla menestyksellä.
Vinkkasin 18 yläkouluryhmää, sain hyvää ja vähemmän hyvää palautetta, jotkut lainasivat elämänsä ensimmäisen kirjan ja jotkut ehkä tuhannennen, mutta se oli just se, joka luetaan sen jälkeen, kun "on lukenut jo kaiken". Erityisesti vinkkauksista jäävät mieleen aina teinixien *silmät*. Uniset, kiinnostuneet, kännykkään suunnatut ja sieltä rykäisyn jälkeen nousevat ja erityisesti odotuksesta laajentuneet. Puhuin hedelmäseksistä, murhasin pari Dexterin tyyliin ja semmoista normisettiä. Reeta Aarnion kirja lähti täsmäkohteelle kuvauksella: "ei sisällä romantiikkaa eikä suurta vauhtia, mutta sopii niille, jotka tahtovat ajatella". Rannelan Terhin Yhden promillen juttuja meni useampaankin kotiin ja sai aikaan sen, että käsikirjaston ovi suljettiin ettei puheeni kuulu muualle. Simukan Punainen kuin veri ostetaan ainakin yhdelle koululle, ja Siri Kolun PI pääsi ensimmäistä kertaa kiertueelle mukaan. Anneli Kannon Kuollut kulkee saa aina aikaan varausjonot, ja sen varjolla pääsin myös kertomaan traumaattisista kesäleirikokemuksistani.
Palaute on harvoin suoraa, vaan tulee opettajien kautta (seiskaluokkalaiset oli kertoneet valvojaopelle, että "lainaat sieltä kuitenkin jotain, kun se on niin kiinnostava"). Nyt sain kuitenkin useita kiitoksia kakruilta itseltäänkin opettajien lisäksi. Se tuntuu ihan hemmetin hyvältä. Mieleen jää myös poika, joka kertoi Remes-innostaan. Se oli ensimmäinen kirja Sinisten banaanien jälkeen, jonka nuori mies oli lukenut. Ja sitten se oli lukenut ne kaikki.
Roudari notkui yhden vinkkauksen samassa huoneessa netissä, ja kun pyysin yleisöä poistumaan Facebookista, sille kommentoitiin lohduttavasti yhden pojan toimesta: "Ei se varmaan sua tarkoittanut." Kun roudari lupasi kuunnella ihan mielellään, kysyi poika: "Onks toi sun vaimo..." Samapa se, miksi kuuntelevat. Kyllä sitä kirjallisuuden eteen yhden avioliitonkin solmii.
Viitasaaren ja Pihtiputaan kirjastot olivat tehneet järjestelyt hurjan hienosti. Oikeastaan keikkavinkkarille on tärkeintä se, että opettajat ja oppilaat ovat tietoisia vinkkauksesta, tulevat paikalle ja suhteellisen ajoissa. Kiroilu, valitus ja huokailu silmienpyörittely mukaan luettuna on plussaa. Minua ruokittiin runsaasti, mikä on loistavaa.
Roudari tutustui siis ensimmäistä kertaa kauhuvinkkarin työhön, mistä seurasi soitto eräästä hotellista kesken vinkkausrupeaman:
*kuiskaten* "Mä olen nyt täällä, enkä uskalla puhua ääneen, kun täällä on ehkä joku. Jouduin avaamaan oven koodilla, ja puhelimessa mut neuvottiin kulkemaan portaat ylös ullakolle ja täällä on pitkä käytävä ja huoneiden ovia joka puolella ja ihan pimeetä... Käskettiin mennä viimeiseen huoneeseen, ja sen ovi on auki ja mä menen nyt sinne..."
Lopulta hotellin omistajat paljastuivat mukavaksi pariskunnaksi, joista toinen neuloi sukkaa ja molemmat datailivat omilla koneillaan. Kun aamupalapöydässä oli vielä joulutähti ja aamulla satoi ensilumen, olemme kuulemma roudarin kanssa muuttamassa viettämään eläkepäiviämme keskisuomalaiseen kuntaan, jossa pidetään pubia ja kutsutaan kaikki lapset ja lapsenlapset jouluaterialle joka vuosi.
Sounds like a plan.
