Minä ja Joe Strummer

Lost in the sup library.

Kun menee uuteen paikkaan töihin, sitä on tiettyjä juttuja ja sosiaalisia kuvioita ja yleisiä tapoja. Minä en tiedä niistä yhtäkään, koska minä en ole mennyt kymmeneen vuoteen uuteen paikkaan töihin.

Keittiössä on vieraita ihmisiä, joille ei voi puhua hävyttömiä vielä ainakaan muutamaan viikkoon. Minulle hymyillään ystävällisesti eikä katsota ensimmäiseksi, kenen eväät olen varastanut. Asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani, kirjat lainaan automaatilta enkä tiskin alta.

Minä joudun kysymään kaikkea ja koko ajan aina kahvinkeittimen sijainnista fleksisysteemiin asti. Kirjastoautojen aikatauluista yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kaikkien nimiin. Ennestäänkin huono kasvo- ja nimimuistini on joutunut pysyvään shokkitilaan, ja kieltäytyy ottamasta vastaan enää yhtään informaatiota. Onneksi joku aina ohjaa minut kädestä pitäen oikean ihmisen luokse, kun näkevät paniikin laajentamat silmämunani. Kun katson itseäni ulkoapäin, tajuan näyttäväni idiootilta. Toivottavasti muut työntekijät ovat menneet jossain välissä uuteen paikkaan töihin ja muistavat tunteen.

Vähän auttaa, että yhden kanssa olen hurjistellut opiskeluaikana, yhden kasvamista katsonut harjoittelijana ja naapurikunnan johtajan kanssa seurannut nyrkkeilyä kolmelta yöllä. Suomalainen hävisi.

Aika paljon auttaa, että minulla on työhuone (tutkijankoppi), jonka ikkuna ehkä on katonrajassa, mutta siitä näkyy puu. Puu on aina hyvä asia. Älypuhelin auttaa myös tuoden älyä älyttömään olemukseeni. Laillinen parkkipaikka ensimmäisen päivän sakkojen jälkeen auttaa. Oma kannettava myös, ja siihen ripustaudun. Siellä on minun projektini ensimmäinen pikkupikku aloitus. Ideoita, kopypeistiä ja muutama hienolta kalskahtava lause, josta kaikki virallinen tulee lähtemään liikkeelle.

Viikossa minä olen tehnyt itselleni aikataulua, puhunut projektinvetäjän kanssa ja alan saada tuntumaa siihen mitä minun ehkä pitäisi puolessa vuodessa tehdä. Olen lukenut satoja sivuja, rämpyttänyt nettiä ja kirjoittanut pari luonnos-sähköpostia, jotka lähtenevät maailmalle, kunhan älypuhelimeni on saanut sim-kortin ja voin käyttää sitä oikeasti puhelimena.

Vanhasta minästä muistuttaa työhuoneen ovessa oleva Edgar Allan Poe, kissamuki ja se onnentunne, joka häilähtää lävitse joka päivä kävellessäni kirjastosalin poikki ja nähdessäni nuorisoa. Hämeenlinnassa nuorten osastolla on pari sohvaa, mutta ei tietokoneita. Sohvilla istuu aina muutama nuori, jotka *lukevat*. Ne vaan istuvat ja lukevat, ja minulle tulee onnellinen olo.