Olen ollut kokonaisen viikon työpaikalla töissä, mitä ei ole tainnut tapahtua moneen kuukauteen. Ei koulutuksia, vinkkauksia, kokouksia. Omaa rakasta työtä vain.
Ensimmäinen nautinto löytyi siitä, että sain tehtyä rästityöt pois. Aikataulutusta, opetusaikojen sopimista, kirjojen viemistä rekisteriin, uusien tilaamista. Jossain välissä pöydälleni oli ilmestynyt kustantajien ennakkolistat kevään kirjoista, ja olen hekumoinut niiden parissa.
Toinen löytö oli rauha. Tutut ihmiset, omat nurkat ja rakkaat kirjat. Koululaiset aamuisin into piukassa, joulumieltä jo pursuten.
Eniten olen miettinyt outoa kaksinaisuutta, joka minun kirjastotyöhöni on hiipinyt. Kun kuljen tekemässä kauhuvinkkausta mustassa hameessa, kynttilöiden luodessa varjoja pimeisiin huoneisiin ja juttujen virratessa, olen Kauhu(anti)täti. Useammassakin paikassa olen saanut palautetta, kiinnostusta, päässyt kertomaan ajatuksistani eri medioissa ja erilaisille ihmisille.
Vinkkaukseen kuuluu luonnollisesti esilläolo ja nautin siitäkin puolesta (turhamaisen paljon, myönnän), mutta hienompana ja tärkeämpänä pidän kuitenkin omassa kirjastossani tekemääni kirjastonhoitoa.
Jos en valitsisi itse jokaista kirjaa, en voisi seistä eettisesti kirjaston kokoelman takana. Jos jättäisin laittamatta niteet rekisteriin, en selailisi kirjoja ja tietäisi niistä jotain jo ennen kuin ne ovat hyllyssä. Enkä saisi haistella uusien kirjojen tuoksua, mikä heikentäisi työviihtyvyyttäni huomattavasti. Mikäli jättäisin hyllyttämisen muille, en tietäisi, mitkä kirjat liikkuvat ja mitkä kohdat hyllyistä myllätään säännöllisesti. Niissä paikoissa on joko kiinnostavia kirjoja tai ne ovat logistisesti otollisia paikkoja, joihin kannattaa satsata kirjoja, jotka tahtovat muuten jäädä piiloon.
Vaikka vinkatessani tavoitan suuria ryhmiä ja puhun isolla äänellä, tarvitsen myös aikaa hoitaa luokkakäyntejä. Siitä tiedän, mitä lukevat nelosluokkalaiset, minkätasoisia ovat tietyn luokan oppilaat, joille menen keväällä vinkkaamaan.
Tiskin takana istuessani tapaan asiakkaani, jota varten minä teen työtäni. Edessäni seisoo yksi lapsi kerrallaan, oman tärkeän kirjansa tai kysymyksensä kanssa. Jos onnistun, meillä on molemmilla hyvä mieli. Ehkä me opimme jotain, mikä vaikuttaa meihin vielä pitkään.
Se minusta on tärkeää kirjastotyössä. Kiinnostus, vastuu ja sivistys.
2 kommenttia:
"...pöydälleni oli ilmestynyt kustantajien ennakkolistat kevään kirjoista, ja olen hekumoinut niiden parissa."
Tällaisina hetkinä on joskus vaikea muistaa olevansa töissä kun päivän miettii vain mitä kirjoja ostaa ja monenako kappaleena. Ei-kirjaihmisille tällaisten hetkien hekumaa ja syntisen ihania väristyksiä on turha selittää, mutta muut kirjaihmiset kyllä ymmärtävät mistä on kyse.
Valinta on tärkeää, mutta uusiin kirjoihin tutustuminen, ryhmien vetäminen, hyllytys, vinkkaus ja ne ääni väristen rakasta kirjaansa utelevet pienemmät ja isommat asiakkaat ovat myös tärkeitä. Kaikki antavat oman pienen ja arvokkaan lisänsa työssä viihtymiseen ja oman ammattitaidon kehittämiseen.
Olen joskus kohdistanut poistoja ihan sillä perusteella, että joku kirjarivi on ollut kuukausikaupaulla aamuisin tiptop järjestyksessä ja koneelta udellessani edellinen laina on voinut olla jostain menneeltä vuosituhannelta. Onhan meillä toki tietty velvollisuus tallentaa yhteistä kulttuuriperimäämme, mutta ehkä siihen ei tarvita samaa hyllynlämmittäjää kuutena kappaleena.
Kaikki edellämainittu ja kaikki Antitätin kirjoittama on oivallinen tekosyy hiipiä aamuisin hyllyjen välissä nuuskimassa ja hypistelemässä kirjoja ja valuttaa kuolalammikoita uudenkarhealle kustantajan luettelolle.
Kirjat <3 <3 <3
Taidetaan olla oikealla alalla, Markku :)!!!
Lähetä kommentti