Huh, kun on kiire. Ei ehdi edes bloggaamaan, mikä on jo aika paljon sanottu.
Jatkan vielä nutinaa siitä, kuinka aineiston hankinta kirjastoon on *niin* vaikeaa. (On se myös *niin* kivaakin, mutta sitä en teille kerro, ettette himoitse liikaa mun työpaikkaani.)
Viimeksi keskityin lähinnä aikuisten mielipiteisiin lastensa kirjallisesta mausta ja siihen, mitä lapsille pitäisi aikuisten mielestä tarjota, mutta nyt tökkään sormeni herhiläispesään: lasten ja nuorten omaan suosikkimaailmaan.
Aikuisena minun on mahdotonta tietää ja usein myös ymmärtää, miksi joku kirjailija tai elokuva tai peli on suosittu. Joskus tuntuu siltä, että mitä oudompi, sen parempi lasten mielestä. Varmasti ajattelevat samaa tästä antitädistä ja sen antitätimäisestä mausta. Kuitenkin minulla on se määräraha taskussani (eh, kuvaannollisesti ainakin), ja minun pitäisi se käyttää lukijoiden hyväksi.
Nyt sanon isoon ääneen sellaisen epämuodikkaan lauselman, josta joudun varmasti vastuuseen jollain pimeällä kirjastontakaisella kujalla puolenyön maissa kuun paistaessa kelmeästi silmiini: Lastenkirjastotyöllä on sivistävä tehtävä. Nih. Oikein sellainen vanha snellmannimainen jakaus päähän ja könkkänokka tanaan ja sitten sivistetään poloista kansaa, joka joko sivistyy tai itkee ja sivistyy. On lastenkirjastotyöllä myös viihdyttävä ja huvittava ja kiinnostuttava ja innostuttavakin tehtävä, mutta minä en sluibaa pakoon vastuutani. Sen minkä tein, tein hyvässä uskossa ja pystypäin.
Siksi minä (ja muut kirjastoimmeiset kanssa) tilaan paljon myös sellaista kirjallisuutta, joka ei ole myyntilistojen kärjessä eikä ole sellaista "kärrystänapattavaa" hittihöttöä. Tilaan kiltisti monikansallisen yrityksen mitä uskomattomimmat 68-osaiset sarjat - tai ainakin jonkun niistä - mutta niiden lisäksi kaivelen kotimaisia esikoisia, lastenrunoja, pienkustantajien julkaisuluetteloja (kun vaan siihenkin olisi enemmän aikaa!!) ja kaikenlaista muutakin.
Ei kaiken kirjallisuuden tarkoitus ole päästää lukijaa helpolla. Kirja voi joskus tehdä "ajasta pitkää", kuten arvostamani äidinkielenopettaja joskus on sanonut. Aikaa on paljon, siinä ei tarvitse kiirehtiä vaan saa vain olla. Levätä. Ehkä vaivata päätänsä asioilla, joita ei ehdi kiireessä ajatella. Joidenkin kirjojen ensisijainen funktio ei ole viihdyttää, vaan pohdituttaa. Tai pakottaa elämään kieltä uudella tavalla; koskettaa jotain sellaista, mitä ei ennen lukukokemusta vielä lapsessa edes ollut.
Aina on lapsia, jotka lukevat mieluummin jotain muuta. Ja aina on kirjoja, joiden toivoisi koskettavan mahdollisimman monen lapsen elämää. Kirjojen kanssa voi saada kaiken: ahmaistavan pikapalan ja sen, jonka kanssa on helpompi lähteä elämää eteenpäin.
Ps. Ainiin. Täällä sain itselleni aika hillittömän akronyymin:
*A.N.T.I.T.Ä.T.I.: Aivovammaisen Nouseva ja Taitavan Isopäinen Taukki joka Ärisee, Törppöilee ja Itkee*
perjantaina, maaliskuuta 30, 2007
lauantaina, maaliskuuta 24, 2007
Miksi toiset ovat erilaisempia kuin toiset?
Lastenkirjastotyö on hankinnan osalta minusta vaikeampaa kuin aikuisten puolen vastaava homma. Aikuisten kohdalla voi ajatella, että... noh, ne on *aikuisia*. Jokainen saa valita luettavansa itse ja kantaa siitä vastuunsa.
Lasten puolella ihan pienet lapset valitsevat harvoin kirjansa täysin itse. Vanhemmat harrastavat rankkaakin sensuuria omien mieltymyksiensä mukaan, ja söpöt puput pääsevät helpommin kirjastokassiin kuin vaikkapa ihan uskomattoman hieno Riitta Uusitalon Armi -sarja. (En koskaan unohda legendaarista aukeamaa Armi on kaksi vuotta -kirjasta: "Armi on hieman uhmainen. Armin äiti on punainen.")
Vanhemmilla on vastuu lapsistaan, ja monet tahtovat seurata lastensa lukemista. Se on upeaa! Jokaisella perheellä on kuitenkin omat arvonsa: joku ei tahdo noitajuttuja lapselleen, toinen taas kavahtaa kristillistä kirjallisuutta. Yhden mielestä tiukka kontrolli ikärajoissa ja sopivaisuudessa on tärkeää, toisen mukaan "ihan sama, mitä se lukee, kunhan lukee".
Kun koululaiset vielä käyvät opettajien kanssa kirjastossa, ilman vanhempien valvontaa ja ehkä jopa tietoa siitä, millaisia kirjoja pulpetissa säilytellään, astutaan vaarallisille vesille. Meillä kirjastossa on opettajien kanssa myös vastuu lasten lukemisesta, ja välillä sitä myös käytämme. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kieltäydyn lainaamaan jollekin lapsoselle jotain tiettyä kirjaa. Usein se on hyvin pieni lapsi ja tietynmaalainen sarjakuvakirja, jota jo takakannessa suositellaan yli 12-vuotiaalle. Kerron, että kirjan voi tulla hakemaan vanhempien kanssa, mutta yksinään kouluun luettavaksi en sitä lainaa. Näin siitä huolimatta, että joskus päädyn leikkimään paha kirjastontäti - hyvä kirjastontäti -draamaa, "kun se yksi kyllä joskus jossain lainasi mulle..." Olen todennäköisesti siis tuhonnut jonkun lupaavan väärinpäinluettavankirjailijan alku-uran.
Yritän hankkia kirjastoon mahdollisimman monipuolista materiaalia, mutta oma yleissivistys asettaa rajat. Toisaalta vaikkapa nuorille suunnattua kertomakirjallisuutta eri uskonnoista on vielä aika vähän.
Konkreettiseksi esimerkiksi voisin vetäistä homoseksuaalisuuden, joka ei ole enää rikos, tauti eikä tabukaan. Ainakaan tieteellisten määritelmien mukaan. Varoitus herkille lukijoille: todellisuus on toinen. Lasten kuvakirjoista olen löytänyt tähän mennessä yhden käännetyn teoksen, jossa mainitaan, että perheessä voi olla samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Kirja on Todd Parrin Perhekirja. Tulkintoja tietysti voi tehdä Mikko Mallikkaan isästä tai enonsa kanssa elävistä Miinasta ja Manusta, mutta jätettäköön ne sikseen...
Nuorten aikuisten puolella aihepiiri on jo tutumpi, mutta myös Ongelmakeskeisempi - ehkä yleisen identiteentintutkistelun myötä.
Kaipaisin kuitenkin vaikeistakin aiheista sellaista peruskamaa kirjallisuuteen. Semmoista "no biggie" -asennetta. Eri uskontoja, erilaisia sukupuolisuuksia, erilaisia persoonia ilman kiintiöfriikin leimaa. Henkilöitä, joiden persoona ja maailmankatsomus olisi niin selkeä, ettei sitä tarvitsisi alleviivata tai jatkuvasti korostaa. Sellaisia ihmisiä on oikea maailma täynnä.
Ilostuin Lassemaijan etsivätoimiston Kahvilan arvoituksesta, jossa yksi henkilöistä oli ihastunut erääseen kahvilan työtekijään. Sekä ihastunut että kohde olivat miehiä - ja se siitä.
Liberaalia höpinää, mutta kirjaston - etenkin lastensellaisen - tehtävänä on tukea suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta kaikilla elämän aloilla.
Ugh, olen puhunut :).
Uusia arvosteluja:
Hearn, Julie: The Merrybegot
Lasten puolella ihan pienet lapset valitsevat harvoin kirjansa täysin itse. Vanhemmat harrastavat rankkaakin sensuuria omien mieltymyksiensä mukaan, ja söpöt puput pääsevät helpommin kirjastokassiin kuin vaikkapa ihan uskomattoman hieno Riitta Uusitalon Armi -sarja. (En koskaan unohda legendaarista aukeamaa Armi on kaksi vuotta -kirjasta: "Armi on hieman uhmainen. Armin äiti on punainen.")
Vanhemmilla on vastuu lapsistaan, ja monet tahtovat seurata lastensa lukemista. Se on upeaa! Jokaisella perheellä on kuitenkin omat arvonsa: joku ei tahdo noitajuttuja lapselleen, toinen taas kavahtaa kristillistä kirjallisuutta. Yhden mielestä tiukka kontrolli ikärajoissa ja sopivaisuudessa on tärkeää, toisen mukaan "ihan sama, mitä se lukee, kunhan lukee".
Kun koululaiset vielä käyvät opettajien kanssa kirjastossa, ilman vanhempien valvontaa ja ehkä jopa tietoa siitä, millaisia kirjoja pulpetissa säilytellään, astutaan vaarallisille vesille. Meillä kirjastossa on opettajien kanssa myös vastuu lasten lukemisesta, ja välillä sitä myös käytämme. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kieltäydyn lainaamaan jollekin lapsoselle jotain tiettyä kirjaa. Usein se on hyvin pieni lapsi ja tietynmaalainen sarjakuvakirja, jota jo takakannessa suositellaan yli 12-vuotiaalle. Kerron, että kirjan voi tulla hakemaan vanhempien kanssa, mutta yksinään kouluun luettavaksi en sitä lainaa. Näin siitä huolimatta, että joskus päädyn leikkimään paha kirjastontäti - hyvä kirjastontäti -draamaa, "kun se yksi kyllä joskus jossain lainasi mulle..." Olen todennäköisesti siis tuhonnut jonkun lupaavan väärinpäinluettavankirjailijan alku-uran.
Yritän hankkia kirjastoon mahdollisimman monipuolista materiaalia, mutta oma yleissivistys asettaa rajat. Toisaalta vaikkapa nuorille suunnattua kertomakirjallisuutta eri uskonnoista on vielä aika vähän.
Konkreettiseksi esimerkiksi voisin vetäistä homoseksuaalisuuden, joka ei ole enää rikos, tauti eikä tabukaan. Ainakaan tieteellisten määritelmien mukaan. Varoitus herkille lukijoille: todellisuus on toinen. Lasten kuvakirjoista olen löytänyt tähän mennessä yhden käännetyn teoksen, jossa mainitaan, että perheessä voi olla samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Kirja on Todd Parrin Perhekirja. Tulkintoja tietysti voi tehdä Mikko Mallikkaan isästä tai enonsa kanssa elävistä Miinasta ja Manusta, mutta jätettäköön ne sikseen...
Nuorten aikuisten puolella aihepiiri on jo tutumpi, mutta myös Ongelmakeskeisempi - ehkä yleisen identiteentintutkistelun myötä.
Kaipaisin kuitenkin vaikeistakin aiheista sellaista peruskamaa kirjallisuuteen. Semmoista "no biggie" -asennetta. Eri uskontoja, erilaisia sukupuolisuuksia, erilaisia persoonia ilman kiintiöfriikin leimaa. Henkilöitä, joiden persoona ja maailmankatsomus olisi niin selkeä, ettei sitä tarvitsisi alleviivata tai jatkuvasti korostaa. Sellaisia ihmisiä on oikea maailma täynnä.
Ilostuin Lassemaijan etsivätoimiston Kahvilan arvoituksesta, jossa yksi henkilöistä oli ihastunut erääseen kahvilan työtekijään. Sekä ihastunut että kohde olivat miehiä - ja se siitä.
Liberaalia höpinää, mutta kirjaston - etenkin lastensellaisen - tehtävänä on tukea suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta kaikilla elämän aloilla.
Ugh, olen puhunut :).
Uusia arvosteluja:
Hearn, Julie: The Merrybegot
tiistaina, maaliskuuta 20, 2007
Millainen kirjastonhoitaja olisit?
Seurattuani kirjastoalaa useamman vuoden ulkoa- ja nyt muutaman vuoden sisältäpäin, olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen:
Kirjastoihmisiä on kahta laatua. Niitä, jotka pitävät enemmän kirjoista kuin ihmisistä ja niitä, jotka pitävät asiakkaista enemmän kuin kirjoista. MOT.
Jälkimmäinen ryhmä voisi olla miellään töissä myös kaupan kassalla, huoltoasemalla tai vaikkapa Kelassa - missä tahansa, jossa saa tavata ihmisiä ja jutella heidän kanssaan mukavia työn lomassa. Lisäbonus kirjastossa tulee siitä, että rahaa ei juurikaan käytetä, mikä on sekä ideologisesti että matemaattisesti mukavampaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti iloisempia lainatessaan kuin ostaessaan, eikä pelkoa ahdistavista tinkaustilanteista ole. Papereita ei tarvitse kysyä, sillä kone hälyyttää automaattisesti, jos liian nuori asiakas yrittää lainata ikärajallisen leffan. Bonuskortteja ei tarvitse vinguttaa, vaan yhdellä kortilla pärjää. On mukava auttaa ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen. Ja saa tykätä lapsistakin. Kirjojen hyllytys on samanlaista kuin metvurstipakettien logistiikka - kärrystä hyllyyn ja siitä asiakkaalle. Tiedonhakukysymyksiin, niihin haastaviinkin, on ilo vastata, sillä silloin tietää tekevänsä jonkun ihmisen onnelliseksi.
Ensimmäinen ryhmä taas ei voi kuvitella olevansa töissä missään muualla kuin kirjastossa. Tai ehkä kirjakaupassa, mutta tiukkaa tekisi - toisaalta joku arkisto tai museo voisi kyllä käydä. He suhtautuvat kirjoihin sekä esineinä, teoksina, sisältöinä että ideologiana fanaattisesti: jokainen kirja on Kirja. Asiakkaat ovat välttämätön paha kirjastolaitoksen sisuksissa. Heitä on siedettävä, jotta yhteiskunta antaisi kirjastoihmiselle rahaa ostaa lisää kirjoja. Salaa he pitävät kaikkia kirjoja ominaan, ja jokainen repeytynyt sivu tai kastunut kansipaperi aiheuttaa primaarisen raivokohtauksen. Järjestelmällisesti asiakkaalle välittyvä hymy ja vakuuttelu siitä "ettei se mitään haittaa" tulevat kiristettyjen hampaiden välistä pakotetulla äänellä. Kaikki kirjastonkäyttäjät ovat potentiaalisia uhkia, jotka voivat tuhota täydellisen aakkosjärjestyksen tai sekoittaa osastojen rajoja. Parhaimmissa tapauksissa tämän tyypin kirjastonhoitajat todella *hoitavat* kirjastoaan ja nauttivat saadessaan työskennellä vuosituhansien aikana konsentroituneen sivistyksen keskellä. Joskus he myös tahtovat tarjota siitä palan muille.
Ei ole mitään juhlallisempaa paikkaa kuin kirjasto, kun valot on sammutettu.
Kirjastoihmisiä on kahta laatua. Niitä, jotka pitävät enemmän kirjoista kuin ihmisistä ja niitä, jotka pitävät asiakkaista enemmän kuin kirjoista. MOT.
Jälkimmäinen ryhmä voisi olla miellään töissä myös kaupan kassalla, huoltoasemalla tai vaikkapa Kelassa - missä tahansa, jossa saa tavata ihmisiä ja jutella heidän kanssaan mukavia työn lomassa. Lisäbonus kirjastossa tulee siitä, että rahaa ei juurikaan käytetä, mikä on sekä ideologisesti että matemaattisesti mukavampaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti iloisempia lainatessaan kuin ostaessaan, eikä pelkoa ahdistavista tinkaustilanteista ole. Papereita ei tarvitse kysyä, sillä kone hälyyttää automaattisesti, jos liian nuori asiakas yrittää lainata ikärajallisen leffan. Bonuskortteja ei tarvitse vinguttaa, vaan yhdellä kortilla pärjää. On mukava auttaa ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen. Ja saa tykätä lapsistakin. Kirjojen hyllytys on samanlaista kuin metvurstipakettien logistiikka - kärrystä hyllyyn ja siitä asiakkaalle. Tiedonhakukysymyksiin, niihin haastaviinkin, on ilo vastata, sillä silloin tietää tekevänsä jonkun ihmisen onnelliseksi.
Ensimmäinen ryhmä taas ei voi kuvitella olevansa töissä missään muualla kuin kirjastossa. Tai ehkä kirjakaupassa, mutta tiukkaa tekisi - toisaalta joku arkisto tai museo voisi kyllä käydä. He suhtautuvat kirjoihin sekä esineinä, teoksina, sisältöinä että ideologiana fanaattisesti: jokainen kirja on Kirja. Asiakkaat ovat välttämätön paha kirjastolaitoksen sisuksissa. Heitä on siedettävä, jotta yhteiskunta antaisi kirjastoihmiselle rahaa ostaa lisää kirjoja. Salaa he pitävät kaikkia kirjoja ominaan, ja jokainen repeytynyt sivu tai kastunut kansipaperi aiheuttaa primaarisen raivokohtauksen. Järjestelmällisesti asiakkaalle välittyvä hymy ja vakuuttelu siitä "ettei se mitään haittaa" tulevat kiristettyjen hampaiden välistä pakotetulla äänellä. Kaikki kirjastonkäyttäjät ovat potentiaalisia uhkia, jotka voivat tuhota täydellisen aakkosjärjestyksen tai sekoittaa osastojen rajoja. Parhaimmissa tapauksissa tämän tyypin kirjastonhoitajat todella *hoitavat* kirjastoaan ja nauttivat saadessaan työskennellä vuosituhansien aikana konsentroituneen sivistyksen keskellä. Joskus he myös tahtovat tarjota siitä palan muille.
Ei ole mitään juhlallisempaa paikkaa kuin kirjasto, kun valot on sammutettu.
perjantaina, maaliskuuta 16, 2007
Kirjastamassa
Tänään sain elähdytystä sielulleni SNI:n järjestämässä Kirjakorissa, jossa esiteltiin vuoden 2006 lasten- ja nuortenkirjasatoa. Eri kirjallisuudenlajeista ja -genreistä puhuivat Niklas Bengtsson, Leena Kirstinä, Anne Leinonen, Marja-Leena Mäkelä, Kaisu Rättyä ja Markku Töllinen.
Olen niin kyllästetty viisaudella ja puhkuttu täyteen tietoa, etten jaksa kommentoida upeita esityksiä sen enempää kuin: jotka olivat paikalla, tietävät tietävänsä enemmän ja jotka eivät olleet, tietävät, että kantsis tulla ens vuonna.
Sen verran kuitenkin jaksan, että kehun erityisesti Anne Leinosen esitystä, josta kirjastoimmeisten kanssa keskustelimme jälkeen päin. Kustannusalan ammattilaisuuden ja faniuden yhdistäminen sujui mainiosti esittely/arvosteluissa! Lisäksi kehun sitä, että Anne tuli moikkaamaan - itse en olisi uskaltanut lähestyä Kirjailijaa :). Oikeasti, olen kirjastossa kehittänyt matomataluuskompleksin, josta ei pääse eroon kuin kirjoittamalla itse kirjan (as if...).
Ehkä siinä on jotain samaa kuin vaikka lääkäreillä, jotka oppivat arvostamaan ihmisruumista tehdessään työtä sen parissa. Tai kokit arvostamaan ruokaa oppiessaan laittamaan sitä. Ja kirjastonhoitajat kirjailijoita, joiden ruumiista revittyä hengenravintoa me imemme - noin yhdistääkseni kaksi ontuvaa vertausta lähes rammaksi kielikuvaksi.
Jotta postaus kaikkoaisi vielä kauemmaksi aiheestani, kerronpa vielä parhaan vinkkaukseni.
Vinkkasin lähipiirini 7-vuotiaalle hänet itsensä.
"Juttu kertoo äidistä ja isästä, jotka toivoivat kovasti itselleen lasta. Kun äiti sai tietää odottavansa vauvaa, he ilostuivat - ja pelästyivät samalla kovasti. Miten vauvoja hoidetaan? Mitä niille tehdään? Mitä ne tekevät? Kun vauva syntyi, he yrittivät parhaansa. Laittoivat pinnasänkyyn nukkumaan, antoivat tutin suuhun ja lauloivat hassuja lauluja." --- Tähän väliin paljon henkilökohtaisia sattumuksia ja tuskaisia vaiheita riemunkiljahdusten saattelemana --- "Ja sitten lapsi aloitti koulun... Mitä sitten tapahtui, sen saat tietää huomenna. Ja ylihuomisesta eteenpäin."
Ei se olisi jaksanut odottaa. Mutta jatkoa ei oltu vielä kirjoitettu. Pahin - tai paras - vinkkaus kaikista.
Olen niin kyllästetty viisaudella ja puhkuttu täyteen tietoa, etten jaksa kommentoida upeita esityksiä sen enempää kuin: jotka olivat paikalla, tietävät tietävänsä enemmän ja jotka eivät olleet, tietävät, että kantsis tulla ens vuonna.
Sen verran kuitenkin jaksan, että kehun erityisesti Anne Leinosen esitystä, josta kirjastoimmeisten kanssa keskustelimme jälkeen päin. Kustannusalan ammattilaisuuden ja faniuden yhdistäminen sujui mainiosti esittely/arvosteluissa! Lisäksi kehun sitä, että Anne tuli moikkaamaan - itse en olisi uskaltanut lähestyä Kirjailijaa :). Oikeasti, olen kirjastossa kehittänyt matomataluuskompleksin, josta ei pääse eroon kuin kirjoittamalla itse kirjan (as if...).
Ehkä siinä on jotain samaa kuin vaikka lääkäreillä, jotka oppivat arvostamaan ihmisruumista tehdessään työtä sen parissa. Tai kokit arvostamaan ruokaa oppiessaan laittamaan sitä. Ja kirjastonhoitajat kirjailijoita, joiden ruumiista revittyä hengenravintoa me imemme - noin yhdistääkseni kaksi ontuvaa vertausta lähes rammaksi kielikuvaksi.
Jotta postaus kaikkoaisi vielä kauemmaksi aiheestani, kerronpa vielä parhaan vinkkaukseni.
Vinkkasin lähipiirini 7-vuotiaalle hänet itsensä.
"Juttu kertoo äidistä ja isästä, jotka toivoivat kovasti itselleen lasta. Kun äiti sai tietää odottavansa vauvaa, he ilostuivat - ja pelästyivät samalla kovasti. Miten vauvoja hoidetaan? Mitä niille tehdään? Mitä ne tekevät? Kun vauva syntyi, he yrittivät parhaansa. Laittoivat pinnasänkyyn nukkumaan, antoivat tutin suuhun ja lauloivat hassuja lauluja." --- Tähän väliin paljon henkilökohtaisia sattumuksia ja tuskaisia vaiheita riemunkiljahdusten saattelemana --- "Ja sitten lapsi aloitti koulun... Mitä sitten tapahtui, sen saat tietää huomenna. Ja ylihuomisesta eteenpäin."
Ei se olisi jaksanut odottaa. Mutta jatkoa ei oltu vielä kirjoitettu. Pahin - tai paras - vinkkaus kaikista.
sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007
Ransu ja Riesa rulez!
Tiedättekö, mitä varten on olemassa lääninhallituksia? No siksi, että ne antavat kerran vuodessa rahaa kirjastoille, jotta ne voivat järjestää innovatiiviseninnostavia lukuharrastukseninnostuksenpinnostus-tapahtumia.
Juuri sellaisen me järjestimme Pirkkalassa vuoden 2006 aikana. Ja sen nimi oli Pilkunviilausta, koska juuri siihen asti antitädin siviilirohkeus riitti.
Sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila (juu, just se Peräsmiehen ja Peräsmiehen pojan piirtäjä) kävi kertomassa ajautumisesta sarjakuvataiteilijaksi sekä piirrättämässä oppilaita. Kirjailija Kirsti Kuronen (juu, se Vili Voipion luoja ja Pirkkalan kirjaston varatuimpien teosten paikasta kilpaileva kirjailija) vieraili parilla koululla puhumassa kirjailijan ammatista.
Ja sitten istuin taas kerran pahamaineisessa bussissa numero 23, ja sain idean. Taas. *Pim* Näin on käynyt ennenkin, ja se yleensä ajaa minut hiukan överiksi innostuksesta. Ilmeisesti bussissa 23 on jotain innoittavaa. Tai sitten hervantalaisille annostellaan ilokaasua, että me kestämme elää lähiössä. Joka kyllä on tosi viihtyisä, vaikka siellä onkin Suolijärvi, josta naarattiin kolme kesää sitten jotain samaan aikaan, kun uimakoululaiset polskivat laiturin toisella puolella. "Äiiitiiii!! Mun jalka osui johonkin pehmeään...." *heh heh* Eikä mitään siis löytynyt. Ehkä se oli Jason. Eikä tämä Jason.
Niin siis.
Idea oli seuraava: Mitä tapahtuisi, jos Pirkkalan lastenkulttuurikuuluisuudet Ransu (tähän fanitusta 30 vuoden ajalta) ja Riesa-Pelle (tähän fanitusta 8 vuoden ajalta) kirjoittaisivat pätkän kertomuksen alkua mustaan kierrevihkoon, joka sitten kiertäisi myös kaikki Pirkkalan ala-asteiden 1. - 2. luokat ja jokainen niistä jatkaisi tarinaa? No siinähän voisi tapahtua jotain vallan hauskaa! Kiertokirja pistettiin alulle Ransun toimesta, ja kierros alkoi. Puoli vuotta myöhemmin - JÄTTIMÄINEN KIITOS oppilaiden ja opettajien - minulla oli pöydälläni monta sivua tekstiä ja suuri määrä kuvitusta kirjaa varten. Tekniset yksityiskohdat (kiitos, Teija!) ja taittotaistelut (kiitos, Merja!) ja kaiken muun tuskan jätän hämärän peittoon ja totean vain, että siitä tuli:
KIRJA!! "Ransu Karvakuono Reipin arvoituksen jäljillä". Kirjastotiedot täällä. 31 sivua täynnä huimaa seikkailua, villejä juonenkäänteitä, fantasiaa suoraan sadun maailmasta, loogisia hyppäyksiä ja painovoimaa haastavia temmellyksiä. Suloisia, pelottavia ja naurattavia kuvia kaikesta ja vähän päälle. Pirkkalan paikallistuntemusta noin metrin korkeudelta kuvattuna. Koiranmakkaraa, kiukkuisia opettajia, noitia, kirjastonhoitajia, papparainen. Mitä sitä enää voisi ihminen kirjalta enempää toivoakaan??
Kirjan virallinen julkaisutilaisuus oli siis tänään, ja ensi viikosta alkaen sitä saa lainaksi hyvin varustetusta kirjastosta :). Tai kaukolainaan, kunhan otatte yhteyttä omaan kirjastoonne ja pyydätte sieltä apua!
Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille. Oli kiva tehdä jotain uutta kanssanne!
Juuri sellaisen me järjestimme Pirkkalassa vuoden 2006 aikana. Ja sen nimi oli Pilkunviilausta, koska juuri siihen asti antitädin siviilirohkeus riitti.
Sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila (juu, just se Peräsmiehen ja Peräsmiehen pojan piirtäjä) kävi kertomassa ajautumisesta sarjakuvataiteilijaksi sekä piirrättämässä oppilaita. Kirjailija Kirsti Kuronen (juu, se Vili Voipion luoja ja Pirkkalan kirjaston varatuimpien teosten paikasta kilpaileva kirjailija) vieraili parilla koululla puhumassa kirjailijan ammatista.
Ja sitten istuin taas kerran pahamaineisessa bussissa numero 23, ja sain idean. Taas. *Pim* Näin on käynyt ennenkin, ja se yleensä ajaa minut hiukan överiksi innostuksesta. Ilmeisesti bussissa 23 on jotain innoittavaa. Tai sitten hervantalaisille annostellaan ilokaasua, että me kestämme elää lähiössä. Joka kyllä on tosi viihtyisä, vaikka siellä onkin Suolijärvi, josta naarattiin kolme kesää sitten jotain samaan aikaan, kun uimakoululaiset polskivat laiturin toisella puolella. "Äiiitiiii!! Mun jalka osui johonkin pehmeään...." *heh heh* Eikä mitään siis löytynyt. Ehkä se oli Jason. Eikä tämä Jason.
Niin siis.
Idea oli seuraava: Mitä tapahtuisi, jos Pirkkalan lastenkulttuurikuuluisuudet Ransu (tähän fanitusta 30 vuoden ajalta) ja Riesa-Pelle (tähän fanitusta 8 vuoden ajalta) kirjoittaisivat pätkän kertomuksen alkua mustaan kierrevihkoon, joka sitten kiertäisi myös kaikki Pirkkalan ala-asteiden 1. - 2. luokat ja jokainen niistä jatkaisi tarinaa? No siinähän voisi tapahtua jotain vallan hauskaa! Kiertokirja pistettiin alulle Ransun toimesta, ja kierros alkoi. Puoli vuotta myöhemmin - JÄTTIMÄINEN KIITOS oppilaiden ja opettajien - minulla oli pöydälläni monta sivua tekstiä ja suuri määrä kuvitusta kirjaa varten. Tekniset yksityiskohdat (kiitos, Teija!) ja taittotaistelut (kiitos, Merja!) ja kaiken muun tuskan jätän hämärän peittoon ja totean vain, että siitä tuli:
KIRJA!! "Ransu Karvakuono Reipin arvoituksen jäljillä". Kirjastotiedot täällä. 31 sivua täynnä huimaa seikkailua, villejä juonenkäänteitä, fantasiaa suoraan sadun maailmasta, loogisia hyppäyksiä ja painovoimaa haastavia temmellyksiä. Suloisia, pelottavia ja naurattavia kuvia kaikesta ja vähän päälle. Pirkkalan paikallistuntemusta noin metrin korkeudelta kuvattuna. Koiranmakkaraa, kiukkuisia opettajia, noitia, kirjastonhoitajia, papparainen. Mitä sitä enää voisi ihminen kirjalta enempää toivoakaan??
Kirjan virallinen julkaisutilaisuus oli siis tänään, ja ensi viikosta alkaen sitä saa lainaksi hyvin varustetusta kirjastosta :). Tai kaukolainaan, kunhan otatte yhteyttä omaan kirjastoonne ja pyydätte sieltä apua!
Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille. Oli kiva tehdä jotain uutta kanssanne!
keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007
Samaan aikaan toisaalla...
Olenko koskaan kertonut teille, että omaan ennustajan kykyjä? Kirjastopalloon kurkistamalla selviää, että....
...toissapäivänä hypoteettinen kirjastonhoitaja, jota voimme kutsua vaikka Kertuksi, tajusi menevänsä ylihuomisen huomenna vinkkaamaan Naistenmatkan koulun kakkosluokkalaisille. Vinkkaus oli tietysti ollut tiedossa jo pitkään, sillä opettaja oli ottanut yhteyttä hyvissä ajoin kirjastoon. Yhdessä Kertun kanssa he olivat puhuneet luokan koosta, sukupuoli- ja temperamenttijaosta (jaksaako lukea sivun vai kirjan kerrallaan?) sekä erityisesti lukutaidosta. Ei raakoja vihreitä banaaneja tälle porukalle. Kerttu vain sattui olemaan sellainen harvinaislaatuinen kirjastonhoitaja, jolle asiat tuppasivat jäämään viime tinkaan...
Kaksikymmentä kirjaa olisi helppo haalia kirjaston hyllystä, jos ne eivät olisi niin tyhjät. Pirkkalan oppilaat olivat innostuneet lukemaan maanisesti - kiitos opettajien lisäksi juuri alkaneen Lukevin luokka -kilpailun. Onneksi lähikirjastot auttoivat, ja mukavia kirjoja alkoi kopsahdella Kertun pöydälle. Ne kerääntyivät pinoksi, joka varjosti Kertun muuten aurinkoista työpäivää. Niille oli tehtävä jotain.
Kerttu etsi vinkkauskansiostaan jokaisesta kirjasta kirjoitetun lyhyen esittelyn, ja laittoi sen valmiiksi sivujen väliin siihen kohtaan, josta löytyi mukava lukupätkä. Tämä piti perinteisesti tehdä keskellä työtilan lattiaa (koska pöytä on niin sotkuinen), ja se esti kaiken muun liikkumisen. Onneksi yksikään Kertun työkavereista ei tarvinnut vessaa juuri silloin. Iltapäivällä saman kohdan kansoitti saniainen, jolle Anja vaihtoi mullat. Tuoretta intoa ja kasvua siis pursusi kirjastossa lattiatasolta saakka. Jokainen kirja sai nimensä käsinnäpyteltyyn listaan, johon merkittiin myös kirjan teosnumero. Oppilaiden kirjastokorttien numerot merkittäisiin vinkkauksen jälkeen myös listaan, ja Kerttu näpyttäisi kirjat ja lainaajat kirjastotietokantaan palattuaan vinkkaamasta.
Lopuksi kirjat sullottiin reppuun, ja onneksi tällä kertaa lisäkasseja ei tarvittu. Reppuun oli lätkitty ilostuttavia pinssejä, joita koomaantuneet lapset voisivat tuijotella, jos Kertun naama ei miellyttäisi.
Kerttu meni iloisena omiin töihinsä, ja keksi asiasanoja Ransu-kirjalle, josta kerrotaan lisää vieläkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Kaunokirjallisuuden asiasanasto Kaunokki sai Kertulle päänsäryn, vaikka Kaunokki mullistikin kaunokirjallisuuden arvostuksen tullessaan.
Vinkkauspäivänä Kerttu tuli aamulla töihin, söi banaanin ja sai kollegiaalista apua, kun reppu könyttiin Kertun selkään. Polvet reippaasti notkuen Kerttu marssi tien yli alakoululle, tuttuun viipalerakennukseen. Moikkasi oppilaita, riisui takin ja kengät aulaan, innostui huomatessaan valinneensa kerrankin reiättömät sukat ja astui sisään luokkaan...
Mukaan Kertulle lähtee mm.
-McCall Smith: Akimbo ja leijonat
-Dahlgren: Täti Luun salaisuus
-Aho: Maaginen iguaani
-Nicolaysen:Väinö ja rotta viemärissä
-Mäkipää:Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
-Wallace: Kadonneiden korujen tapaus
-Hämäläinen: Samuli heinäladossa
-Colfer: Legenda Pottu-Mäkisestä
-Saarinen: Konstaapeli Pamppu
-Nöstlinger: Mini joutuu sairaalaan
-Widmark: Kullan arvoitus
Pistäkääpä kommentteihin omia vinkkejänne - vanhoistakin kirjoista!
...toissapäivänä hypoteettinen kirjastonhoitaja, jota voimme kutsua vaikka Kertuksi, tajusi menevänsä ylihuomisen huomenna vinkkaamaan Naistenmatkan koulun kakkosluokkalaisille. Vinkkaus oli tietysti ollut tiedossa jo pitkään, sillä opettaja oli ottanut yhteyttä hyvissä ajoin kirjastoon. Yhdessä Kertun kanssa he olivat puhuneet luokan koosta, sukupuoli- ja temperamenttijaosta (jaksaako lukea sivun vai kirjan kerrallaan?) sekä erityisesti lukutaidosta. Ei raakoja vihreitä banaaneja tälle porukalle. Kerttu vain sattui olemaan sellainen harvinaislaatuinen kirjastonhoitaja, jolle asiat tuppasivat jäämään viime tinkaan...
Kaksikymmentä kirjaa olisi helppo haalia kirjaston hyllystä, jos ne eivät olisi niin tyhjät. Pirkkalan oppilaat olivat innostuneet lukemaan maanisesti - kiitos opettajien lisäksi juuri alkaneen Lukevin luokka -kilpailun. Onneksi lähikirjastot auttoivat, ja mukavia kirjoja alkoi kopsahdella Kertun pöydälle. Ne kerääntyivät pinoksi, joka varjosti Kertun muuten aurinkoista työpäivää. Niille oli tehtävä jotain.
Kerttu etsi vinkkauskansiostaan jokaisesta kirjasta kirjoitetun lyhyen esittelyn, ja laittoi sen valmiiksi sivujen väliin siihen kohtaan, josta löytyi mukava lukupätkä. Tämä piti perinteisesti tehdä keskellä työtilan lattiaa (koska pöytä on niin sotkuinen), ja se esti kaiken muun liikkumisen. Onneksi yksikään Kertun työkavereista ei tarvinnut vessaa juuri silloin. Iltapäivällä saman kohdan kansoitti saniainen, jolle Anja vaihtoi mullat. Tuoretta intoa ja kasvua siis pursusi kirjastossa lattiatasolta saakka. Jokainen kirja sai nimensä käsinnäpyteltyyn listaan, johon merkittiin myös kirjan teosnumero. Oppilaiden kirjastokorttien numerot merkittäisiin vinkkauksen jälkeen myös listaan, ja Kerttu näpyttäisi kirjat ja lainaajat kirjastotietokantaan palattuaan vinkkaamasta.
Lopuksi kirjat sullottiin reppuun, ja onneksi tällä kertaa lisäkasseja ei tarvittu. Reppuun oli lätkitty ilostuttavia pinssejä, joita koomaantuneet lapset voisivat tuijotella, jos Kertun naama ei miellyttäisi.
Kerttu meni iloisena omiin töihinsä, ja keksi asiasanoja Ransu-kirjalle, josta kerrotaan lisää vieläkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Kaunokirjallisuuden asiasanasto Kaunokki sai Kertulle päänsäryn, vaikka Kaunokki mullistikin kaunokirjallisuuden arvostuksen tullessaan.
Vinkkauspäivänä Kerttu tuli aamulla töihin, söi banaanin ja sai kollegiaalista apua, kun reppu könyttiin Kertun selkään. Polvet reippaasti notkuen Kerttu marssi tien yli alakoululle, tuttuun viipalerakennukseen. Moikkasi oppilaita, riisui takin ja kengät aulaan, innostui huomatessaan valinneensa kerrankin reiättömät sukat ja astui sisään luokkaan...
Mukaan Kertulle lähtee mm.
-McCall Smith: Akimbo ja leijonat
-Dahlgren: Täti Luun salaisuus
-Aho: Maaginen iguaani
-Nicolaysen:Väinö ja rotta viemärissä
-Mäkipää:Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
-Wallace: Kadonneiden korujen tapaus
-Hämäläinen: Samuli heinäladossa
-Colfer: Legenda Pottu-Mäkisestä
-Saarinen: Konstaapeli Pamppu
-Nöstlinger: Mini joutuu sairaalaan
-Widmark: Kullan arvoitus
Pistäkääpä kommentteihin omia vinkkejänne - vanhoistakin kirjoista!
perjantaina, maaliskuuta 02, 2007
*vink vink*
Varoitus: sisältää hyökyjä kirjastoideologiaa-, innostusta ja -saarnaa. Lopussa linkkaus kuvaan, joka voi järkyttää heikkoja katsojia. Mahdollisuus myös massamurhaan.
Toipuilen vieläkin Hämeenlinnan vinkkaustapahtuman jännityksestä ja kivuudesta. Kirjastoalalla upeaa on se, että erilaisia koulutuksia ja kokoontumisia järjestetään paljon. Samalla työnohjaus ja vertaistuki hoituu, samoin vinkkien ja ideoiden vaihto ympäri Suomen.
Melkeinkivintä on tavata tut - tu - ja ja kollegoita. Päivän ideologisen pohjan tömäytti tatamiin kirjastotoimenjohtaja Inkeri Jurvanen, jonka sanoja vääristelen tässä hiukan terävämpään malliin.
Kirjastot murehtivat jatkuvasti oikeutusta elolleen, pelkäävät tulevaisuutta ja eekirjan-eelehden-eeaineiston-öötasoisenmateriaalin-deeveedeemassan murskaavan meidät, hissuttavat setäti-kirjastoimmeiset. Pelko pois, ja kaikki yhtenä rintamana taistoon! Kirjaston perusidea, meidän asiantuntemuksemme ja bravuurimme on sisältöjen tuntemus. Me siis oikeasti tiedämme, mitä kirjoissamme lukee ja mistä sitä tarvittavaa tietoa saa. Ja ilmaiseksi. Meillä pitää olla mahdollisuus ja velvollisuus lukea, sisäistää, sivistää itseämme, jotta voimme palvella muita ja levittää innostusta tai viisautta tai tietoa tai whatever kaikille suomalaisille! Vouh.
Vinkkaus on tapa saada tuota tietoa välitettyä laajemmalle ihmismäärälle. Vinkkauksesta kirjoitan varmaan joskus jotain enemmän, mutta oli hykerryttävää kuunnella paneelikeskustelijoiden omista tavoista vinkata. Kaikilla oli jotain erilaista, erikoista ja opiksiannettavaa. Kari Vaijärven tietokirjavinkkaus nosti tulevaisuudensuunnitelmasfääreihin, ja Kata Ervasti valoi mieleen vahvan palon: aikuisille on päästäVÄ vinkkamaan jotain mielenkiintoista teemakokonaisuutta.
Seuraavana päivänä lainasin n. 10 kirjaa, joita kokouksessa oli vinkattu, joten vinkahdin oikein täysillä!
Itse huomasin taas, että isotätini lähetyssaarnaajageenit elävät minussakin, kunhan vain päästetään puhumaan näin ja näin:).
Välillä tosin rauhoituin ja sukkasin. (Älkää kiinnittäkö huomiota Bad Hair Lifeen...) Vieressäni on Kari Vaijärvi, joka sieti bambupuikkojeni kihinän kiitettävästi.
Niin, se massatuho:
Päästäksemme Hämeenlinnan kirjastoon junalta, joka oli puoli tuntia myöhässä, jouduimme aamulla oikaisemaan Hämeenlinnanjärven - joka lienee Vanajavesi - poikki. Vesi oli onneksi jäässä, sillä geenit eivät kanna loputtomiin. Tiedättehän, kuinka jokaisella ihmisellä pitää olla vähintään yksi hölmö ja irrationaalinen pelko? Minulla se on veteenputoamisenpelko. Osaan uida ihan tarvittavasti, en ole koskaan meinannut hukkua, eivätkä vanhempani ole paiskanneet minua järveen uimaopetuksen traumaattisimman keinon mukaisesti. Silti minua ahistaa ajatuskin astua veneeseen, ja pudota siihen veneen ja laiturin väliin. *hytisee* *kananliha* Juu, tai kävellä mukajäätyneen veden päällä. Huuu!
Meitä oli kymmenisen pirkanmaalaista tallaamassa talvikengillä yli jään. Oli vain ajan kysymys, koska joku tukahtuneen voihkaisun säestämän vajoaisi jään läpi vetäen muut mukanaan. Tai kimeän kirkaisun päästäen leikkautuisi paloiksi jään pirstaloituessa veitsenteräviksi, viiltäviksi levyiksi. Tai kuinka näkisimme veden hitaasti ryömimässä jään päälle, salakavalien railojen auetessa kauempana ja kalman käsien ojentuvan kaipaavasti meitä kohti...
Ainoa, minkä voimalla pääsin perille, oli ajatus: Miksi en lukenut kirjoja luokasta 35.6 (pelastustoimi) tai 59.23 (hengenpelastus). Ja kyllä UDK iloitsisi, jos näin monta kirjastoihmistä poistuisi työmarkkinoilta. Ja kuinka kirjastohistorian luennoilla viitattaisiin Kirjastojen Mustaan Vuoteen 2007.
Selvisin. Ja nyt lukemaan uusia vinkkauskirjoja!
Toipuilen vieläkin Hämeenlinnan vinkkaustapahtuman jännityksestä ja kivuudesta. Kirjastoalalla upeaa on se, että erilaisia koulutuksia ja kokoontumisia järjestetään paljon. Samalla työnohjaus ja vertaistuki hoituu, samoin vinkkien ja ideoiden vaihto ympäri Suomen.
Melkeinkivintä on tavata tut - tu - ja ja kollegoita. Päivän ideologisen pohjan tömäytti tatamiin kirjastotoimenjohtaja Inkeri Jurvanen, jonka sanoja vääristelen tässä hiukan terävämpään malliin.
Kirjastot murehtivat jatkuvasti oikeutusta elolleen, pelkäävät tulevaisuutta ja eekirjan-eelehden-eeaineiston-öötasoisenmateriaalin-deeveedeemassan murskaavan meidät, hissuttavat setäti-kirjastoimmeiset. Pelko pois, ja kaikki yhtenä rintamana taistoon! Kirjaston perusidea, meidän asiantuntemuksemme ja bravuurimme on sisältöjen tuntemus. Me siis oikeasti tiedämme, mitä kirjoissamme lukee ja mistä sitä tarvittavaa tietoa saa. Ja ilmaiseksi. Meillä pitää olla mahdollisuus ja velvollisuus lukea, sisäistää, sivistää itseämme, jotta voimme palvella muita ja levittää innostusta tai viisautta tai tietoa tai whatever kaikille suomalaisille! Vouh.
Vinkkaus on tapa saada tuota tietoa välitettyä laajemmalle ihmismäärälle. Vinkkauksesta kirjoitan varmaan joskus jotain enemmän, mutta oli hykerryttävää kuunnella paneelikeskustelijoiden omista tavoista vinkata. Kaikilla oli jotain erilaista, erikoista ja opiksiannettavaa. Kari Vaijärven tietokirjavinkkaus nosti tulevaisuudensuunnitelmasfääreihin, ja Kata Ervasti valoi mieleen vahvan palon: aikuisille on päästäVÄ vinkkamaan jotain mielenkiintoista teemakokonaisuutta.
Seuraavana päivänä lainasin n. 10 kirjaa, joita kokouksessa oli vinkattu, joten vinkahdin oikein täysillä!
Itse huomasin taas, että isotätini lähetyssaarnaajageenit elävät minussakin, kunhan vain päästetään puhumaan näin ja näin:).
Välillä tosin rauhoituin ja sukkasin. (Älkää kiinnittäkö huomiota Bad Hair Lifeen...) Vieressäni on Kari Vaijärvi, joka sieti bambupuikkojeni kihinän kiitettävästi.
Niin, se massatuho:
Päästäksemme Hämeenlinnan kirjastoon junalta, joka oli puoli tuntia myöhässä, jouduimme aamulla oikaisemaan Hämeenlinnanjärven - joka lienee Vanajavesi - poikki. Vesi oli onneksi jäässä, sillä geenit eivät kanna loputtomiin. Tiedättehän, kuinka jokaisella ihmisellä pitää olla vähintään yksi hölmö ja irrationaalinen pelko? Minulla se on veteenputoamisenpelko. Osaan uida ihan tarvittavasti, en ole koskaan meinannut hukkua, eivätkä vanhempani ole paiskanneet minua järveen uimaopetuksen traumaattisimman keinon mukaisesti. Silti minua ahistaa ajatuskin astua veneeseen, ja pudota siihen veneen ja laiturin väliin. *hytisee* *kananliha* Juu, tai kävellä mukajäätyneen veden päällä. Huuu!
Meitä oli kymmenisen pirkanmaalaista tallaamassa talvikengillä yli jään. Oli vain ajan kysymys, koska joku tukahtuneen voihkaisun säestämän vajoaisi jään läpi vetäen muut mukanaan. Tai kimeän kirkaisun päästäen leikkautuisi paloiksi jään pirstaloituessa veitsenteräviksi, viiltäviksi levyiksi. Tai kuinka näkisimme veden hitaasti ryömimässä jään päälle, salakavalien railojen auetessa kauempana ja kalman käsien ojentuvan kaipaavasti meitä kohti...
Ainoa, minkä voimalla pääsin perille, oli ajatus: Miksi en lukenut kirjoja luokasta 35.6 (pelastustoimi) tai 59.23 (hengenpelastus). Ja kyllä UDK iloitsisi, jos näin monta kirjastoihmistä poistuisi työmarkkinoilta. Ja kuinka kirjastohistorian luennoilla viitattaisiin Kirjastojen Mustaan Vuoteen 2007.
Selvisin. Ja nyt lukemaan uusia vinkkauskirjoja!
tiistaina, helmikuuta 27, 2007
maanantaina, helmikuuta 26, 2007
Kauko ja sen paras kaveri Piski
Edellisen postauksen jälkeisissä kommenteissa näkyy selvää huojuntaa eksaktissa kirjastoterminologiassa, mitä Antitäti ei voi sallia! Järkytys ahistaa jo, kun aakkosjärjestyksen belsebuubillista cäyttöä demahdollisestaan ei-erityisessä fiksussa girjoituksessa.
Eh. *nappaa lääkkeensä*
Kirjastossamme on siis mahdollista palveluttaa itseään kahdella erilaisella kaukotavalla: oikealla ja väärällä. Oikea kaukolaina tottelee Pirkkalassakin kiltisti Kaukopalvelun yleisohjeita, joita vain harva yksilö on uskaltanut uhmata, ja hekin surullisin seurauksin. Pääasia on se, että omassa kirjastossa olevaa teosta ei ikunamilloinkaan kaukolainata toisesta kirjastosta. Vaikka olisi lainassa ja vaikka olisi tentti ja vaikka itku pääsisi. Ei. Jos se on meillä, sitä jonotetaan ja sillä sipuli.
Sivuasia on muuten se, että kaukolainaaminen on järkyttävän monimutkaista ja siihen pitäisi saada jotain järkeistämistä aikaan. Aika monta työaikaa kuluu, kun tehdään näin: asiakas tulee omaan kirjastoonsa ja tekee kaukolainapyynnön. Kirjastoimmeinen etsii kirjan jostain tietokannasta, tekee siitä kirjan omistajakirjastoon kaukolainapyynnön joko nettilomakkeella tai sähköpostitse. Pyyntö tulostetaan ja siihen merkitään varaajan tiedot. Antajakirjastossa joku armoitettu kirjastoimmeinen huomaa pyynnön, tulostaa sen ja etsii kirjan hyllystä (tai tekee siihen varauksen, jos se on lainassa). Kirja lainataan lähettäjäkirjastossa jollekin kortille (kaukopalvelu, saajakirjasto tms.), ja se viedään postitukseen. Kirjastoimmeinen paketoi kirjan kauniisti ja etsii kirjastokalenterista osoitteen ja vie paketin postiin ja nuolee postimerkin ja suu maistuu pahalle. Posti-immeinen kiikuttaa kirjan saajakirjastoon. Avot, kirjapaketti avataan, varaajan nimi etsitään kansioista ja hänelle ilmoitetaan asiasta postitse tai sähköpostilla tai tekstarilla. Asiakas tulee kotikirjastoonsa ja hänelle lainataan kirja - samalla laskutetaan kaukopalvelumaksu. Kirjastosta riippuen jossain vaiheessa lähettäjäkirjasto laskuttaa saajakirjastoa lähetetystä kaukolainasta, tietysti väärällä laskutusosoitteella ja sitten pallotellaan laskua edestakaisin ja mietitään, kuka on maksanut kenelle mitä ja miksi.
Nota bene: Tämä ei ole valitus siitä, että asiakkaat haluavat kaukolainoja!! Me olemme ammattilaisia ja selviämme kyllä suhteellisen helposti edellämainitusta. Tämä on valitus siitä, että jotkut asiat ne vaan pysyy ja jahnaa, vaikka maailma muuttuu. Joitain poikkeuksiakin on, ja etenkin Varastokirjasto ansaitsee artikkelikaukolainauksellaan iiiison pusun pölyttömälle poskelle!
Tällainen perinteinen kaukolaina maksaa Pirkkalassa siis 3,5 euroa huolimatta siitä, mitä lähettäjäkirjasto lainasta maksuttaa.
Se oli siis ystävänne Kauko. Kaukolla on myös kaveri, nimeltään PISKI.
PISKI on kotoisa nimitys kuljetuspalvelulle, jolla lähes kaikki Pirkanmaan kirjastot ovat yhteydessä toisiinsa. Tässä on kyse seutuvarauksesta, jota eisaaeisaaeisaa sotkea kaukopalveluun. Ideana on: "Parempi kirja lainassa kuin hyllyssä!", ja se toimii uskomattoman hyvin!
Jos asiakas siis haluaa tietyn kirjan, ja se on Pirkkalasta lainassa, voimme saman tien katsoa kaikkien muiden PIKI-kirjastojen tiedot. Jos se jostain Pirkanmaan kolkasta löytyy *hyllystä*, voimme varata sen asiakkaalle. Tai asiakas voi tehdä sen itse netin kautta kotoaan. Nimelliseen 2 euron hintaan kirja lähetetään seuraavan kuljetuksen mukana meille, ja usein jo viikon sisällä epätoivoisella lainaajaihmisellä on kirja kädessään.
Seutuvaraus ei siis välitä, onko meillä itsellämme kirjaa - jos se on lainassa, voimme tilata sen muualta. Kuljetuspalvelu on toiminut todella hyvin. Läpi tuulen ja tuiskun laatikkomme soljuu sisään kaksi kertaa viikossa, ja taas tuloksena on onnellisia ihmisiä.
Jos siis olet yhteydessä johonkin suomalaiseen kirjastoon, olet yhteydessä kaikkiin. In the library - everyone can hear you scream.
Eh. *nappaa lääkkeensä*
Kirjastossamme on siis mahdollista palveluttaa itseään kahdella erilaisella kaukotavalla: oikealla ja väärällä. Oikea kaukolaina tottelee Pirkkalassakin kiltisti Kaukopalvelun yleisohjeita, joita vain harva yksilö on uskaltanut uhmata, ja hekin surullisin seurauksin. Pääasia on se, että omassa kirjastossa olevaa teosta ei ikunamilloinkaan kaukolainata toisesta kirjastosta. Vaikka olisi lainassa ja vaikka olisi tentti ja vaikka itku pääsisi. Ei. Jos se on meillä, sitä jonotetaan ja sillä sipuli.
Sivuasia on muuten se, että kaukolainaaminen on järkyttävän monimutkaista ja siihen pitäisi saada jotain järkeistämistä aikaan. Aika monta työaikaa kuluu, kun tehdään näin: asiakas tulee omaan kirjastoonsa ja tekee kaukolainapyynnön. Kirjastoimmeinen etsii kirjan jostain tietokannasta, tekee siitä kirjan omistajakirjastoon kaukolainapyynnön joko nettilomakkeella tai sähköpostitse. Pyyntö tulostetaan ja siihen merkitään varaajan tiedot. Antajakirjastossa joku armoitettu kirjastoimmeinen huomaa pyynnön, tulostaa sen ja etsii kirjan hyllystä (tai tekee siihen varauksen, jos se on lainassa). Kirja lainataan lähettäjäkirjastossa jollekin kortille (kaukopalvelu, saajakirjasto tms.), ja se viedään postitukseen. Kirjastoimmeinen paketoi kirjan kauniisti ja etsii kirjastokalenterista osoitteen ja vie paketin postiin ja nuolee postimerkin ja suu maistuu pahalle. Posti-immeinen kiikuttaa kirjan saajakirjastoon. Avot, kirjapaketti avataan, varaajan nimi etsitään kansioista ja hänelle ilmoitetaan asiasta postitse tai sähköpostilla tai tekstarilla. Asiakas tulee kotikirjastoonsa ja hänelle lainataan kirja - samalla laskutetaan kaukopalvelumaksu. Kirjastosta riippuen jossain vaiheessa lähettäjäkirjasto laskuttaa saajakirjastoa lähetetystä kaukolainasta, tietysti väärällä laskutusosoitteella ja sitten pallotellaan laskua edestakaisin ja mietitään, kuka on maksanut kenelle mitä ja miksi.
Nota bene: Tämä ei ole valitus siitä, että asiakkaat haluavat kaukolainoja!! Me olemme ammattilaisia ja selviämme kyllä suhteellisen helposti edellämainitusta. Tämä on valitus siitä, että jotkut asiat ne vaan pysyy ja jahnaa, vaikka maailma muuttuu. Joitain poikkeuksiakin on, ja etenkin Varastokirjasto ansaitsee artikkelikaukolainauksellaan iiiison pusun pölyttömälle poskelle!
Tällainen perinteinen kaukolaina maksaa Pirkkalassa siis 3,5 euroa huolimatta siitä, mitä lähettäjäkirjasto lainasta maksuttaa.
Se oli siis ystävänne Kauko. Kaukolla on myös kaveri, nimeltään PISKI.
PISKI on kotoisa nimitys kuljetuspalvelulle, jolla lähes kaikki Pirkanmaan kirjastot ovat yhteydessä toisiinsa. Tässä on kyse seutuvarauksesta, jota eisaaeisaaeisaa sotkea kaukopalveluun. Ideana on: "Parempi kirja lainassa kuin hyllyssä!", ja se toimii uskomattoman hyvin!
Jos asiakas siis haluaa tietyn kirjan, ja se on Pirkkalasta lainassa, voimme saman tien katsoa kaikkien muiden PIKI-kirjastojen tiedot. Jos se jostain Pirkanmaan kolkasta löytyy *hyllystä*, voimme varata sen asiakkaalle. Tai asiakas voi tehdä sen itse netin kautta kotoaan. Nimelliseen 2 euron hintaan kirja lähetetään seuraavan kuljetuksen mukana meille, ja usein jo viikon sisällä epätoivoisella lainaajaihmisellä on kirja kädessään.
Seutuvaraus ei siis välitä, onko meillä itsellämme kirjaa - jos se on lainassa, voimme tilata sen muualta. Kuljetuspalvelu on toiminut todella hyvin. Läpi tuulen ja tuiskun laatikkomme soljuu sisään kaksi kertaa viikossa, ja taas tuloksena on onnellisia ihmisiä.
Jos siis olet yhteydessä johonkin suomalaiseen kirjastoon, olet yhteydessä kaikkiin. In the library - everyone can hear you scream.
keskiviikkona, helmikuuta 21, 2007
Kädet ylös!
Varausmaksut herättivät sen verran keskustelua, että jatkan vielä kiistellymmällä aiheella: sakoilla.
Sakkojen ideahan on yksinkertainen: jos rikot lakia, sinua sakotetaan.
Mikä ihme siitä sitten tekee niin vaikeaa ja raivostuttavaa monelle asiakkaalle? Kirjastonkäyttö ja lainaaminen on ilmaista, ja koska niin paljon makeaa *nam* saa mahan täydeltä, on vain reilua sakottaa lainkuuroja ihmisiä. Minusta.
PIKI-järjestelmä tekee myös kaikkensa, jotta ihmiset muistaisivat eräpäivänsä. Samoin me järjestelmän käyttäjät. Kun Pekka tulee lainaamaan kirjaa ja videota, me yleensä muistutamme suusanallisesti ja kauniisti hymyillen: "Videolla on vain kahden viikon laina-aika". Johon Pekka poikkeuksetta: "Entäs kirjan?" No, neljä viikkoa. Sitten piipautamme akateemisella koulutuksellamme lainat rekisteriin ja tulostamme Pekalle kuitin, johon on merkitty lainojen nimet ja niiden eräpäivät. Pekka on onnellinen ja lähtee kassi heiluen kohti kotiaan.
Jos Pekka on tietokonelukutaitoinen, hän on ottanut itselleen PIKI-tunnukset, ja pääsee tunnuslukunsa ansiosta tarkistamaan lainojaan tietokoneelta mistä päin maailmaa tahansa. Jos hänelle on laitettu tietokantaan sähköpostiosoite, hän saa muistutuksen lainojensa erääntymisestä sähköpostiinsa. Hän saa vieläpä valita, kuinka monta päivää ennen palautuspäivää muistutus tulee.
Eikö tässä ole jo kunnon holhousmeininkiä, yksilön kunnioitusta ja yritystä auttaa? Kun Pekka kuitenkin tuo lainansa myöhässä pois, on niistä ehtinyt napsahtaa sakkotilille kirjastosta riippuen vaihtelevansuuruinen maksu. 99% asiakkaista toteaa tapahtuneen ja maksaa.
Suuri osa naureskelee omalle lahopäisyydelleen ja iloitsee, että rahalla ostetaan lisää kirjoja kirjastoon. (Ja pääsääntöisesti näin myös tehdään). Joku harmittelee, mutta tietää sääntöjen koskevan häntäkin. Kääpiömäinen osa saa raivarin ja kieltäytyy maksamasta.
Itse asiassa asiakkaan ei tarvitsekaan maksaa. Ei ainakaan ennen kuin hänellä on sakkotilillään 8 euroa maksua, ja silloinkin hän voi vielä valita: maksaa ja lainata tai olla maksamatta ja lainaamatta. Useimmat kuitenkin tahtovat "hoitaa syntinsä pois" (suora lainaus asiakkaalta) kun ne ovat vielä pieniä.
Minusta on oikein, että sääntöjen rikkomisesta rangaistaan. Erikoistapauksiakin on. Pirkkalassa mietiskellään PIKI -kirjastokimpan yhteiseen sakkopolitiikkaan liittymistä, ja jotain tarttis tehdä suhteellisen pian. Muutos olisi todella suuri: tällä hetkellä 6 armopäivän jälkeen tilille kilahtaa 1,50 euron sakko riippumatta lainojen määrästä. Se on halpaa, jos lainoja on monta. Monessa muussa kunnassa on jo käytössä sakotus, jossa heti ensimmäisestä myöhästymispäivästä lähtien peritään 0,15 senttiä per laina. Todella nopeasti kertyy suuri summa, jonka maksaminen varmasti harmittaa jo kirjastonhoitajaakin keskituloisempaa - saati sitten opiskelijoita.
Pirkkalassa emme pysty teknisesti saamaan lasten aineistoa sakottomaksi. Onneksi on keksitty loistava tekninen lisätukiapuväline, jolla se onnistuu: Reetta (tai kuka tahansa muu tiskin takana istuva henkilö). Eli eskareilta ja eka-tokaluokkalaisilta emme peri sakkomaksuja, koska ne ovat vielä pieniä ja syyntakeettomia. Maksut poistetaan käsin klikkailemalla usean ruudun takaa. Isompienkin kanssa tehdään poikkeuksia, jos kyseessä on Ison Pahan Opettajan :) moka: luokkakäynti on unohtunut, ja koko luokan lainat ovat myöhästyneet.
Kirjastojen maksuista saadaan paljon rahaa kirjaston omaan käyttöön. Kunnan mielestä kirjaston pitää tuottaa. Meillä pitää olla tuloja. Miten maksutonta palvelua tuottava laitos voi tuottaa rahaa? Sitä sietää miettiä. Poistokirjat 0,5 euroa - hittituote!! Kopioista 20 senttiä, tule ja törsää kunnolla!! Hukkasitko kirjastokorttisi? Älä välitä, uuden saat vaivaisella kahden euron hinnalla! Eivätkö kirjasi mahdu kassiin? Uusi muot/vikassi käheällä painatuksella uskomattomaan hintaan! Vain 20 senttiä!
Tai ehkä meidän pitäisi poistaa muistutusilmoitukset ja muuttaa palautuspäivät satunnaisiksi. Sitten pimittäisimme ne asiakkailta ja hullunnaurua kihertäen istuisimme rahakasan päällä kun sakot vyöryisivät sisään?
Emme me ole kuitenkaan pahuuden puolella - me vain haluamme pitää huolen kirjoistamme ja asiakkaistamme, pyrkiä kierrättämään kirjoja mahdollisimman tehokkaasti ja huolehtimaan siitä, että kaikki kuntalaiset ovat samassa asemassa. Sakkomaksut eivät saisi olla rahankeruun muoto, vaan aidosti sääntöjen rikkomisesta seuraava murahdus.
Mur. Käypä tarkistamassa eräpäiväsi!
Sakkojen ideahan on yksinkertainen: jos rikot lakia, sinua sakotetaan.
Mikä ihme siitä sitten tekee niin vaikeaa ja raivostuttavaa monelle asiakkaalle? Kirjastonkäyttö ja lainaaminen on ilmaista, ja koska niin paljon makeaa *nam* saa mahan täydeltä, on vain reilua sakottaa lainkuuroja ihmisiä. Minusta.
PIKI-järjestelmä tekee myös kaikkensa, jotta ihmiset muistaisivat eräpäivänsä. Samoin me järjestelmän käyttäjät. Kun Pekka tulee lainaamaan kirjaa ja videota, me yleensä muistutamme suusanallisesti ja kauniisti hymyillen: "Videolla on vain kahden viikon laina-aika". Johon Pekka poikkeuksetta: "Entäs kirjan?" No, neljä viikkoa. Sitten piipautamme akateemisella koulutuksellamme lainat rekisteriin ja tulostamme Pekalle kuitin, johon on merkitty lainojen nimet ja niiden eräpäivät. Pekka on onnellinen ja lähtee kassi heiluen kohti kotiaan.
Jos Pekka on tietokonelukutaitoinen, hän on ottanut itselleen PIKI-tunnukset, ja pääsee tunnuslukunsa ansiosta tarkistamaan lainojaan tietokoneelta mistä päin maailmaa tahansa. Jos hänelle on laitettu tietokantaan sähköpostiosoite, hän saa muistutuksen lainojensa erääntymisestä sähköpostiinsa. Hän saa vieläpä valita, kuinka monta päivää ennen palautuspäivää muistutus tulee.
Eikö tässä ole jo kunnon holhousmeininkiä, yksilön kunnioitusta ja yritystä auttaa? Kun Pekka kuitenkin tuo lainansa myöhässä pois, on niistä ehtinyt napsahtaa sakkotilille kirjastosta riippuen vaihtelevansuuruinen maksu. 99% asiakkaista toteaa tapahtuneen ja maksaa.
Suuri osa naureskelee omalle lahopäisyydelleen ja iloitsee, että rahalla ostetaan lisää kirjoja kirjastoon. (Ja pääsääntöisesti näin myös tehdään). Joku harmittelee, mutta tietää sääntöjen koskevan häntäkin. Kääpiömäinen osa saa raivarin ja kieltäytyy maksamasta.
Itse asiassa asiakkaan ei tarvitsekaan maksaa. Ei ainakaan ennen kuin hänellä on sakkotilillään 8 euroa maksua, ja silloinkin hän voi vielä valita: maksaa ja lainata tai olla maksamatta ja lainaamatta. Useimmat kuitenkin tahtovat "hoitaa syntinsä pois" (suora lainaus asiakkaalta) kun ne ovat vielä pieniä.
Minusta on oikein, että sääntöjen rikkomisesta rangaistaan. Erikoistapauksiakin on. Pirkkalassa mietiskellään PIKI -kirjastokimpan yhteiseen sakkopolitiikkaan liittymistä, ja jotain tarttis tehdä suhteellisen pian. Muutos olisi todella suuri: tällä hetkellä 6 armopäivän jälkeen tilille kilahtaa 1,50 euron sakko riippumatta lainojen määrästä. Se on halpaa, jos lainoja on monta. Monessa muussa kunnassa on jo käytössä sakotus, jossa heti ensimmäisestä myöhästymispäivästä lähtien peritään 0,15 senttiä per laina. Todella nopeasti kertyy suuri summa, jonka maksaminen varmasti harmittaa jo kirjastonhoitajaakin keskituloisempaa - saati sitten opiskelijoita.
Pirkkalassa emme pysty teknisesti saamaan lasten aineistoa sakottomaksi. Onneksi on keksitty loistava tekninen lisätukiapuväline, jolla se onnistuu: Reetta (tai kuka tahansa muu tiskin takana istuva henkilö). Eli eskareilta ja eka-tokaluokkalaisilta emme peri sakkomaksuja, koska ne ovat vielä pieniä ja syyntakeettomia. Maksut poistetaan käsin klikkailemalla usean ruudun takaa. Isompienkin kanssa tehdään poikkeuksia, jos kyseessä on Ison Pahan Opettajan :) moka: luokkakäynti on unohtunut, ja koko luokan lainat ovat myöhästyneet.
Kirjastojen maksuista saadaan paljon rahaa kirjaston omaan käyttöön. Kunnan mielestä kirjaston pitää tuottaa. Meillä pitää olla tuloja. Miten maksutonta palvelua tuottava laitos voi tuottaa rahaa? Sitä sietää miettiä. Poistokirjat 0,5 euroa - hittituote!! Kopioista 20 senttiä, tule ja törsää kunnolla!! Hukkasitko kirjastokorttisi? Älä välitä, uuden saat vaivaisella kahden euron hinnalla! Eivätkö kirjasi mahdu kassiin? Uusi muot/vikassi käheällä painatuksella uskomattomaan hintaan! Vain 20 senttiä!
Tai ehkä meidän pitäisi poistaa muistutusilmoitukset ja muuttaa palautuspäivät satunnaisiksi. Sitten pimittäisimme ne asiakkailta ja hullunnaurua kihertäen istuisimme rahakasan päällä kun sakot vyöryisivät sisään?
Emme me ole kuitenkaan pahuuden puolella - me vain haluamme pitää huolen kirjoistamme ja asiakkaistamme, pyrkiä kierrättämään kirjoja mahdollisimman tehokkaasti ja huolehtimaan siitä, että kaikki kuntalaiset ovat samassa asemassa. Sakkomaksut eivät saisi olla rahankeruun muoto, vaan aidosti sääntöjen rikkomisesta seuraava murahdus.
Mur. Käypä tarkistamassa eräpäiväsi!
keskiviikkona, helmikuuta 14, 2007
Varaa ja varmista
Kirjastoporukoissa (niissä hämärissä hyllyjen välissä kokoontuvissa ja sähköpostiversioissakin) on keskusteltu kiivaasti varausmaksuista.
PIKIssä varausmaksu on tällä hetkellä 80 senttiä ja sillä saa kirjan varattua sekä viestin kotiin joko postitse, sähköpostitse tai tekstiviestillä. Jos meillä ei ole haluttua kirjaa tai se on lainassa, kannattaa käyttää seutuvarausta - kahdella eurolla kirja kuljetetaan meille melkein mistä tahansa Pirkanmaan kirjastosta. (Ja tähän väliin kätten taputusta ja hurjaa hurrausta mielettömän hyvin toimivalle kuljetuspalvelulle ja kirjastojen yhteistyölle) * klap klap* Kaksi viikkoa taitaa olla "taattu" toimitusaika, mutta useimmiten selviää muutamalla päivällä - viikolla. Varauksia saa olla niin paljon kuin ihmisen sielu ja kukkaro sietävät.
Varausmaksuista ei valiteta juuri koskaan. Verrattuna siihen, mistä kaikesta voidaan kirjastoonkin valittaa aina säästä ja eläkkeen suuruudesta alkaen, se on minusta hämmästyttävää.
Kuitenkin mm. Heikki Poroila tokaisee osuvasti: "ei se asiakkaan syytä ole, että hänen täytyy tehdä varaus. Kirjasto/kunta itse synnyttää varaamisen tarpeen, kun aineistoa hankitaan riittämättömästi. Jokaisen asiakkaan ihanne on lähikirjaston hyllyssä odottava nide, jota ei tarvitse varata ja odottaa."
Tietysti kyse on ihanteesta. Kaikkea ei voida hankkia niin paljon, että kukaan ei koskaan joutuisi odottamaan. Kuitenkin nykysuuntaus on sellainen, että juuri mitään uutuuksia ei asiakas saa käsiinsä ilman varaamista. On sekin väärin.
Ideoitu on myös sitä, että varaaminen tehtäisiin maksuttomaksi, mutta noutamattomista varauksista perittäisiin sakkomaksu, jotta kuvio ei paisuisi ihan hallitsemattomaksi.
Tärkein asia minusta on se, että lasten- ja nuortenkirjoista ei varausmaksua peritä. Se on kirjastopoliittinen ja kansansivistyksellinen ja ihmisoikeudellinen ja inhimillinen ja kiva ja hyvä ja mukava ja innostava ja vallankumouksellinen päätös.
Lainaamisen ja kokoelmien käytön tulee olla lain mukaan ilmaista. Aika hurjaa, minusta. Suomenmaassa määrätään lain uhalla meidät lainaamaan kirjoja ihmisille ilmaiseksi. Siis hurjaa hyvässä mielessä. Rajojen veto on kuitenkin vaikeaa.
Missä on se asiakas, joka vetää ensimmäiseksi kuntansa oikeuteen, koska joutuu varaamaan uusimman Sidney Brown-Hirvisaaren?
Ai niin, hyvää ystävänpäivää!
PIKIssä varausmaksu on tällä hetkellä 80 senttiä ja sillä saa kirjan varattua sekä viestin kotiin joko postitse, sähköpostitse tai tekstiviestillä. Jos meillä ei ole haluttua kirjaa tai se on lainassa, kannattaa käyttää seutuvarausta - kahdella eurolla kirja kuljetetaan meille melkein mistä tahansa Pirkanmaan kirjastosta. (Ja tähän väliin kätten taputusta ja hurjaa hurrausta mielettömän hyvin toimivalle kuljetuspalvelulle ja kirjastojen yhteistyölle) * klap klap* Kaksi viikkoa taitaa olla "taattu" toimitusaika, mutta useimmiten selviää muutamalla päivällä - viikolla. Varauksia saa olla niin paljon kuin ihmisen sielu ja kukkaro sietävät.
Varausmaksuista ei valiteta juuri koskaan. Verrattuna siihen, mistä kaikesta voidaan kirjastoonkin valittaa aina säästä ja eläkkeen suuruudesta alkaen, se on minusta hämmästyttävää.
Kuitenkin mm. Heikki Poroila tokaisee osuvasti: "ei se asiakkaan syytä ole, että hänen täytyy tehdä varaus. Kirjasto/kunta itse synnyttää varaamisen tarpeen, kun aineistoa hankitaan riittämättömästi. Jokaisen asiakkaan ihanne on lähikirjaston hyllyssä odottava nide, jota ei tarvitse varata ja odottaa."
Tietysti kyse on ihanteesta. Kaikkea ei voida hankkia niin paljon, että kukaan ei koskaan joutuisi odottamaan. Kuitenkin nykysuuntaus on sellainen, että juuri mitään uutuuksia ei asiakas saa käsiinsä ilman varaamista. On sekin väärin.
Ideoitu on myös sitä, että varaaminen tehtäisiin maksuttomaksi, mutta noutamattomista varauksista perittäisiin sakkomaksu, jotta kuvio ei paisuisi ihan hallitsemattomaksi.
Tärkein asia minusta on se, että lasten- ja nuortenkirjoista ei varausmaksua peritä. Se on kirjastopoliittinen ja kansansivistyksellinen ja ihmisoikeudellinen ja inhimillinen ja kiva ja hyvä ja mukava ja innostava ja vallankumouksellinen päätös.
Lainaamisen ja kokoelmien käytön tulee olla lain mukaan ilmaista. Aika hurjaa, minusta. Suomenmaassa määrätään lain uhalla meidät lainaamaan kirjoja ihmisille ilmaiseksi. Siis hurjaa hyvässä mielessä. Rajojen veto on kuitenkin vaikeaa.
Missä on se asiakas, joka vetää ensimmäiseksi kuntansa oikeuteen, koska joutuu varaamaan uusimman Sidney Brown-Hirvisaaren?
Ai niin, hyvää ystävänpäivää!
torstaina, helmikuuta 08, 2007
Ottakaa varas kiinni!
Yksi asia, jota en koskaan ole voinut ymmärtää, on kirjastosta varastaminen.
Itse asiassa minun on vaikea ymmärtää varastamista sinänsä, mutta kategorisen imperatiivin ja postmodernin relativismin ristipaineessa ymmärrän kyllä köyhiä vanhempia, jotka varastavat lapselleen lääkettä. Ymmärrän myös ihmisiä, jotka varastavat ruokaa nälkäkuoleman partaalla. Voin tiukassa paikassa ymmärtää myös henkisesti köyhää, joka nappaa kirjakaupasta itselleen hengenravintoa. Valitettavasti vain esim. meillä katoaa kauppakorkean tai oikeustieteellisen pääsykoekirjoja, mikä ei lupaa hyvää tulevalle Suomelle...
Mutta miksi ihmeessä varastaa kirjastosta, josta kaikki saavat lainata ilmaiseksi???
Lainoja saa uusia 5 kertaa ja sitten taas 5 kertaa ja sitten taas 5 kertaa jne., kunhan niitä käy näyttämässä välissä. Niitä saa pitää kuin omiaan. Onko ajatus siitä, että se joskus kuitenkin pitää palauttaa, todella niin ahdistava? Onko helpompi kestää syyllisyyttä? Tai pelkoa siitä, että jossain vaiheessa deittailee kirjastonhoitajaa (niin, sellaisiakin ihmisiä on...), joka luonnollisesti ensimmäiseksi käy läpi kirja- ja levyhyllysi ja tarkistaa, onko kirjaston materiaalissa "poistettu" -leima. (Okei, niitä neuroo... tarkkoja kirjastonhoitajia on vähemmän).
Antikvariaatit eivät yleensä osta kirjaston materiaalia - oli se poistettu tai varastettu. Rahaakaan ei ole tiedossa, siis.
Eniten varastetaan elämäkertoja ja levyjä. Näppituntumalla Hitlerin Mein Kampf, Doors ja Jimi Hendrix tarttuvat mukaan helpoimmin. Samoin käsityölehtien kaavat.
Vilauta siis korttiasi, vai tahdotko todella samastua kuolleeseen nahkapäiseen virkkaavaan kitaristiin?
Uusia arvosteluja tällä viikolla:
Colfer, Eoin: Etsivätoimisto Puolikuu
Cottrell Boyce, Frank: Taulukeikka
Veirto, Kalle: Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi
Itse asiassa minun on vaikea ymmärtää varastamista sinänsä, mutta kategorisen imperatiivin ja postmodernin relativismin ristipaineessa ymmärrän kyllä köyhiä vanhempia, jotka varastavat lapselleen lääkettä. Ymmärrän myös ihmisiä, jotka varastavat ruokaa nälkäkuoleman partaalla. Voin tiukassa paikassa ymmärtää myös henkisesti köyhää, joka nappaa kirjakaupasta itselleen hengenravintoa. Valitettavasti vain esim. meillä katoaa kauppakorkean tai oikeustieteellisen pääsykoekirjoja, mikä ei lupaa hyvää tulevalle Suomelle...
Mutta miksi ihmeessä varastaa kirjastosta, josta kaikki saavat lainata ilmaiseksi???
Lainoja saa uusia 5 kertaa ja sitten taas 5 kertaa ja sitten taas 5 kertaa jne., kunhan niitä käy näyttämässä välissä. Niitä saa pitää kuin omiaan. Onko ajatus siitä, että se joskus kuitenkin pitää palauttaa, todella niin ahdistava? Onko helpompi kestää syyllisyyttä? Tai pelkoa siitä, että jossain vaiheessa deittailee kirjastonhoitajaa (niin, sellaisiakin ihmisiä on...), joka luonnollisesti ensimmäiseksi käy läpi kirja- ja levyhyllysi ja tarkistaa, onko kirjaston materiaalissa "poistettu" -leima. (Okei, niitä neuroo... tarkkoja kirjastonhoitajia on vähemmän).
Antikvariaatit eivät yleensä osta kirjaston materiaalia - oli se poistettu tai varastettu. Rahaakaan ei ole tiedossa, siis.
Eniten varastetaan elämäkertoja ja levyjä. Näppituntumalla Hitlerin Mein Kampf, Doors ja Jimi Hendrix tarttuvat mukaan helpoimmin. Samoin käsityölehtien kaavat.
Vilauta siis korttiasi, vai tahdotko todella samastua kuolleeseen nahkapäiseen virkkaavaan kitaristiin?
Uusia arvosteluja tällä viikolla:
Colfer, Eoin: Etsivätoimisto Puolikuu
Cottrell Boyce, Frank: Taulukeikka
Veirto, Kalle: Pelastakaa jalkapalloilija Lumperi
sunnuntaina, helmikuuta 04, 2007
Katse tulevaisuuteen
Vastoin kaikkia pessimistisiä odotuksia, selvisin hengissä leikkauksesta. Kiitos vaan Hatanpään sairaalalle! "Työkirjoista" on luettu nyt seitsemän, dekkareista muutama.
Iloa ja onnea tursuaa sairasvuoteellekin, sillä Pirkkalan kunnan uusi pääkirjasto taitaa ihan oikeasti olla tuloillaan! Käykääpä kurkkaamassa kuvaa täältä - sivu 3. Upea! Mahtava! Kaunis! Hieno! Kirjastollinen! Lukematon!
Kirjastohan Pirkkalassa on ollut jo 1800-luvun puolivälistä, mutta paikka on siirtynyt - toivottavasti palveluissa ja kokoelmassakin on tapahtunut jotain vuosien varrella. Kuten olen varmaan jo ennenkin maininnut, asumme kirjoinemme tällä hetkellä vanhassa kaupassa. Huonoja puolia on mm. huono ilmastointi, tilan yleinen sopimattomuus kirjastoksi (jonka kanssa on kyllä sinnitelty oikein hyvinkin), äärimmäinen tilanahtaus ja äänieristeiden puute. Yläkerrassa nimittäin on kulttuuritila, jossa harrastetaan upean aktiivisesti kaikenlaista tuuban soitosta petankkiin asti.
Hyvä puoli on se, että opetustilana toimiva ahdas käsikirjastollinen oppilaita hiljenee, kun kerron kauppiaan lahdanneen sikoja ennen samassa huoneessa. Historia velvoittaa siis minuakin...
Voisin nurista valtion päätöksistä ajaa alas kirjastorakentamisen avustusmäärärahat tai muista pikkujutuista, mutta keskityn nyt vain katselemaan kaunista perhosta ja visioimaan lasten- ja nuortenpuolta. Miten yhdistää koherentisti Maisa ja vampyyrit? Teinien löhötuolit ja kakankestävä (myös väritykseltään) lastenvessa? Kotoisuus ja avaruus? Imetystila ja tisuvapaa-tietokone filttereillä tai ilman?
Uusia arvosteluja tällä viikolla:
Pullman, Philip: Uudenkujan sakin urotyöt
Iloa ja onnea tursuaa sairasvuoteellekin, sillä Pirkkalan kunnan uusi pääkirjasto taitaa ihan oikeasti olla tuloillaan! Käykääpä kurkkaamassa kuvaa täältä - sivu 3. Upea! Mahtava! Kaunis! Hieno! Kirjastollinen! Lukematon!
Kirjastohan Pirkkalassa on ollut jo 1800-luvun puolivälistä, mutta paikka on siirtynyt - toivottavasti palveluissa ja kokoelmassakin on tapahtunut jotain vuosien varrella. Kuten olen varmaan jo ennenkin maininnut, asumme kirjoinemme tällä hetkellä vanhassa kaupassa. Huonoja puolia on mm. huono ilmastointi, tilan yleinen sopimattomuus kirjastoksi (jonka kanssa on kyllä sinnitelty oikein hyvinkin), äärimmäinen tilanahtaus ja äänieristeiden puute. Yläkerrassa nimittäin on kulttuuritila, jossa harrastetaan upean aktiivisesti kaikenlaista tuuban soitosta petankkiin asti.
Hyvä puoli on se, että opetustilana toimiva ahdas käsikirjastollinen oppilaita hiljenee, kun kerron kauppiaan lahdanneen sikoja ennen samassa huoneessa. Historia velvoittaa siis minuakin...
Voisin nurista valtion päätöksistä ajaa alas kirjastorakentamisen avustusmäärärahat tai muista pikkujutuista, mutta keskityn nyt vain katselemaan kaunista perhosta ja visioimaan lasten- ja nuortenpuolta. Miten yhdistää koherentisti Maisa ja vampyyrit? Teinien löhötuolit ja kakankestävä (myös väritykseltään) lastenvessa? Kotoisuus ja avaruus? Imetystila ja tisuvapaa-tietokone filttereillä tai ilman?
Uusia arvosteluja tällä viikolla:
Pullman, Philip: Uudenkujan sakin urotyöt
maanantaina, tammikuuta 29, 2007
Lomailua
(Uuteen Bloggeriin siirryin minäkin, toivottavasti ilman lastentauteja)
Minua on aina kiinnostanut, mitä ihmiset tekevät sairaslomillaan. Virallinen versio tietysti on se, että taudista riippumatta kiskotaan troppia ja juodaan lämmintä ja maataan kuin lahnanraadot. Lorahtaako kuitenkin jollain terästystä mehun joukkoon? Lasketaanko istuminen lepäämiseksi? Saako käydä kaupassa, kun hoitaa sairasta lasta? Onko laillista pistäytyä kokouksessa, vaikka lomaa on lääkäri määrännyt?
Minä olen siitä onnekas ihminen, että nautin lukemisesta. Olen jäämässä hetkeksi sairaslomailemaan pienen leikkauksen vuoksi, ja työpaikalta sattui tarttumaan mukaan muutama juttu...
Tuskien täyttämiksi öiksi varalla on neljä äänikirjaa. Kun ei jaksa lukea eikä silmät pysy auki, korvat toimii. Tällöin joudun tosin pakenemaan peräkammariin evakkoon, sillä muu perhe ei ehkä nauti kuuntelusta yhtä paljon kuin minä. Lisäksi valitsin mahdollisimman veristä räiskettä, jotta pysyisin tunnelmassa mukana tikkeineni.
Dekkareita lähti myös aikamoinen läjä. Niitä en edes kommentoi, sillä ilmaa on hengitettävä, ruokaa syötävä ja naisdekkareita luettava.
Lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen voidaan katsoa minulle työksi. Rikonko jotain pyhää lakia, jos luen rästihommia viikon ajan kotona saikulla? Toivottavasti en - ja toivottavasti en kärähdä. Sakon suuruus lienee suoraan verrannollinen rikkomusten lukumäärään, ja pinossa odottaa 14 rikokseen houkuttelevaa seireeniä.
Lukion lakitiedon tunnilta muistan vanhan fraasin, johon mahdollisesti joudun vetoamaan oikeudessa. En voinut mieltäni malttaa...
Minua on aina kiinnostanut, mitä ihmiset tekevät sairaslomillaan. Virallinen versio tietysti on se, että taudista riippumatta kiskotaan troppia ja juodaan lämmintä ja maataan kuin lahnanraadot. Lorahtaako kuitenkin jollain terästystä mehun joukkoon? Lasketaanko istuminen lepäämiseksi? Saako käydä kaupassa, kun hoitaa sairasta lasta? Onko laillista pistäytyä kokouksessa, vaikka lomaa on lääkäri määrännyt?
Minä olen siitä onnekas ihminen, että nautin lukemisesta. Olen jäämässä hetkeksi sairaslomailemaan pienen leikkauksen vuoksi, ja työpaikalta sattui tarttumaan mukaan muutama juttu...
Tuskien täyttämiksi öiksi varalla on neljä äänikirjaa. Kun ei jaksa lukea eikä silmät pysy auki, korvat toimii. Tällöin joudun tosin pakenemaan peräkammariin evakkoon, sillä muu perhe ei ehkä nauti kuuntelusta yhtä paljon kuin minä. Lisäksi valitsin mahdollisimman veristä räiskettä, jotta pysyisin tunnelmassa mukana tikkeineni.
Dekkareita lähti myös aikamoinen läjä. Niitä en edes kommentoi, sillä ilmaa on hengitettävä, ruokaa syötävä ja naisdekkareita luettava.
Lasten- ja nuortenkirjojen lukeminen voidaan katsoa minulle työksi. Rikonko jotain pyhää lakia, jos luen rästihommia viikon ajan kotona saikulla? Toivottavasti en - ja toivottavasti en kärähdä. Sakon suuruus lienee suoraan verrannollinen rikkomusten lukumäärään, ja pinossa odottaa 14 rikokseen houkuttelevaa seireeniä.
Lukion lakitiedon tunnilta muistan vanhan fraasin, johon mahdollisesti joudun vetoamaan oikeudessa. En voinut mieltäni malttaa...
torstaina, tammikuuta 25, 2007
Mutta missä on lähimmmäisenrakkaus???
Jos näitte tänään Pirkkalan syrjäkylillä liftaamassa karhumaiseen takkiin pukeutuneen sinisen naisen, se olin minä.
Jos näitte naisen epätoivoisesti ojentelevan peukaloaan hytisevin käsin ja polvien lyövän loukkua 17 asteen pakkasessa, se nainen olin minä.
Olin vinkkaamassa Kirkonkylän kakkosluokkalaisia, ja minulla oli tosi hauskaa! Luokka oli suurehko mutta mukava, vauhdikas ja innostunut. Suosikkeja olivat jälleen Dahlin Jali ja suklaatehdas ja Mäkipään Etsiväkerho Hurrikaanit. Lisäksi Widmarkin kirjoittamat Lassemaijan etsivätoimistot saivat suuren suosion. Lainoja meni ja varauksia tuli. Kiitti vielä koko luokalle!
Mutta sitten kolahti. Koululle olin päässyt kirja-Marjan kyydillä, mutta takaisintuloa en ollut edes ennättänyt miettiä. Paha virhe... Busseja ei syrjäkylillä nykyisin enää paljon kulje, eikä kirjastoa voinut pistää kiinni minun vaatimattoman persoonani vuoksi.
Päättelin nerokkaasti, että jos kunnan ihmisistä 80% käyttää kirjastoa, tapaisin varmasti nopeasti jonkun asiakkaan, joka pelastaisi minut hangesta. Siis oikeasti, kuka ei ottaisi kyytiin lastenkirjastonhoitajaa melkein kahdenkymmenen asteen pakkasesta???
Aika moni. En tiedä, olenko todella rupsahtanut niin pahasti nuoruuden liftireissujen jälkeen vai luulivatko ihmiset minun pilailevan. Joka tapauksessa auto toisensa jälkeen suhahti ohi (osa kuskeista kyllä iloisesti hymyillen), ja lopulta soitin jäätynein sormin taksin.
Uskomatonta. Ehkä kirjaston(anti)täti ei ole hyvä valeasu tuleville sarjamurhaajille. Ainakaan tänään olemus ei herättänyt luottamusta eikä myötätuntoa.
Jos näitte naisen epätoivoisesti ojentelevan peukaloaan hytisevin käsin ja polvien lyövän loukkua 17 asteen pakkasessa, se nainen olin minä.
Olin vinkkaamassa Kirkonkylän kakkosluokkalaisia, ja minulla oli tosi hauskaa! Luokka oli suurehko mutta mukava, vauhdikas ja innostunut. Suosikkeja olivat jälleen Dahlin Jali ja suklaatehdas ja Mäkipään Etsiväkerho Hurrikaanit. Lisäksi Widmarkin kirjoittamat Lassemaijan etsivätoimistot saivat suuren suosion. Lainoja meni ja varauksia tuli. Kiitti vielä koko luokalle!
Mutta sitten kolahti. Koululle olin päässyt kirja-Marjan kyydillä, mutta takaisintuloa en ollut edes ennättänyt miettiä. Paha virhe... Busseja ei syrjäkylillä nykyisin enää paljon kulje, eikä kirjastoa voinut pistää kiinni minun vaatimattoman persoonani vuoksi.
Päättelin nerokkaasti, että jos kunnan ihmisistä 80% käyttää kirjastoa, tapaisin varmasti nopeasti jonkun asiakkaan, joka pelastaisi minut hangesta. Siis oikeasti, kuka ei ottaisi kyytiin lastenkirjastonhoitajaa melkein kahdenkymmenen asteen pakkasesta???
Aika moni. En tiedä, olenko todella rupsahtanut niin pahasti nuoruuden liftireissujen jälkeen vai luulivatko ihmiset minun pilailevan. Joka tapauksessa auto toisensa jälkeen suhahti ohi (osa kuskeista kyllä iloisesti hymyillen), ja lopulta soitin jäätynein sormin taksin.
Uskomatonta. Ehkä kirjaston(anti)täti ei ole hyvä valeasu tuleville sarjamurhaajille. Ainakaan tänään olemus ei herättänyt luottamusta eikä myötätuntoa.
lauantaina, tammikuuta 20, 2007
Kiertotauti
Tehdäänpäs pieni arvuutustehtävä lauantain iloksi:
Kun ihminen...
a) saa flunssan ja lähtee kesken päivän kotiin sairastamaan, missä hän poikkeaa kotimatkalla?
b) on viettänyt kaksi päivää oksennustautisten lasten kanssa ja kun omaakin vatsaa alkaa kiertää, minne hän lähtee hakemaan videoita ajankuluksi?
c) sairastuu sukunsa kanssa lavantautiin ja kun puolet heistä on selvinnyt hengissä, minne palautetaan ei-selvinneiden rästilainat?
d) ei voi mennä vesirokkoisten kanssa mihinkään sosiaaliseen tilaisuuteen, mistä hän hakee vertaistukea?
...jännitys tiivistyy...
Kirjastossa, kirjastoon, kirjastoon ja kirjastosta.
Olen huomannut kaupan kassojen käyttävän nykyisin usein hansikkaita kassalla. Ei olisi huonompi ajatus kirjastolaisillekaan!
Kaikki kunnassa olevat taudit voidaan johtaa kahden linkin kautta kirjastonhoitajaan. Ihan päälle ei ole oksennettu, mutta aivastukset, paiseet ja rokot ovat ihan arkipäivää. Ei ihminen voi sairastaa kotona päiväkausia ilman kirjoja, ymmärrän sen kyllä. Silti aina joskus toivon hengityssuojainta tai edes kumihanskoja. Flunssakaudella voi oikein kuulla, kuinka pienet basillit (ja Potterin basiliskit) kuhisevat sivujen välissä - eikä tilannetta paranna se, että näihin aikoihin kuljen koulusta kouluun kirjavinkkaamassa.
Ja mitä minä teen? "Ei se ole kuin pieni flunssa/vähän huono olo/irtonainen raaja - kyllä sitä voi mennä ainakin koittamaan, jaksaisiko töissä..." Ja sitten olen tartuttanut sata asiakasta lisää.
Anteeksi kaikille, joiden kurkkua kiristää ja lämpökäyrä heittelehtii tänä viikonloppuna! Nähdään sitten maanantaina kirjastossa...
Kun ihminen...
a) saa flunssan ja lähtee kesken päivän kotiin sairastamaan, missä hän poikkeaa kotimatkalla?
b) on viettänyt kaksi päivää oksennustautisten lasten kanssa ja kun omaakin vatsaa alkaa kiertää, minne hän lähtee hakemaan videoita ajankuluksi?
c) sairastuu sukunsa kanssa lavantautiin ja kun puolet heistä on selvinnyt hengissä, minne palautetaan ei-selvinneiden rästilainat?
d) ei voi mennä vesirokkoisten kanssa mihinkään sosiaaliseen tilaisuuteen, mistä hän hakee vertaistukea?
...jännitys tiivistyy...
Kirjastossa, kirjastoon, kirjastoon ja kirjastosta.
Olen huomannut kaupan kassojen käyttävän nykyisin usein hansikkaita kassalla. Ei olisi huonompi ajatus kirjastolaisillekaan!
Kaikki kunnassa olevat taudit voidaan johtaa kahden linkin kautta kirjastonhoitajaan. Ihan päälle ei ole oksennettu, mutta aivastukset, paiseet ja rokot ovat ihan arkipäivää. Ei ihminen voi sairastaa kotona päiväkausia ilman kirjoja, ymmärrän sen kyllä. Silti aina joskus toivon hengityssuojainta tai edes kumihanskoja. Flunssakaudella voi oikein kuulla, kuinka pienet basillit (ja Potterin basiliskit) kuhisevat sivujen välissä - eikä tilannetta paranna se, että näihin aikoihin kuljen koulusta kouluun kirjavinkkaamassa.
Ja mitä minä teen? "Ei se ole kuin pieni flunssa/vähän huono olo/irtonainen raaja - kyllä sitä voi mennä ainakin koittamaan, jaksaisiko töissä..." Ja sitten olen tartuttanut sata asiakasta lisää.
Anteeksi kaikille, joiden kurkkua kiristää ja lämpökäyrä heittelehtii tänä viikonloppuna! Nähdään sitten maanantaina kirjastossa...
torstaina, tammikuuta 18, 2007
Tällä viikolla hyllyyn päässeita:
Jones, Jasmine: Nyt juhlitaan! (Lizzie McGuire -sarjaa)
Higson, Charlie: Hopeaevä
Uusia arvosteluja:
Holmberg, Annina: Tarukuninkaat : Kuningas Lear, Macbeth.
Puskala, Sirpa: Kingi
Jones, Jasmine: Nyt juhlitaan! (Lizzie McGuire -sarjaa)
Higson, Charlie: Hopeaevä
Uusia arvosteluja:
Holmberg, Annina: Tarukuninkaat : Kuningas Lear, Macbeth.
Puskala, Sirpa: Kingi
tiistaina, tammikuuta 16, 2007
Maailmanloppu
Eilen klo 15 tuli Pirkkalassa kirjastolainen maailmanloppu. Kaikki yhteydet katkesivat kaikilla henkilökunnan koneilla aina kirjasto-ohjelmasta nettiin asti. Mikään ei toiminut. Ja tietysti maanantai-iltapäivänä, jolloin odotettavissa on viikon vilkkain ilta.
Aluksi tunnelma oli kiukkuisen alistunut - onhan näitä ollut ennenkin. On ollut sähkökatkojakin, kun supermuuttovoittoinen Pirkkala oli osunut yli-innokkaan kaivurikuskin alle ja maan lisäksi pinnalle nousi muutama strateginen johtometrikin. Asiakkaita ei voitu palvella mitenkään ja hämärääkin oli, mutta sitkeästi ihmiset purkautuivat kirjastoon pankeista ja kaupoista, jotka sulkivat välittömästi ovensa. Meille sentään pääsi sisään kokemaan yhteistä katastrofitunnelmaa. Osa kantoi lehtensä isojen ikkunoiden eteen ja jatkoi lukemista (mitä voisi jo pitää sitkeyden huipentumana). Tämän insidentin jälkeen hankittiin muutama kunnollinen taskulamppu, joiden valossa voimme etsiä tunnelmakynttilöitä.
Kun katko kuitenkin oli kestänyt yli tunnin, alkoi paniikki hiipiä. Aina välillä yksi, joskus jopa kaksikin lainaustiskin koneista sai yhteyden ja loi hullun toivoa henkilökuntaan vain romahtaakseen jälleen. Miten nykyajan kirjastossa lainataan ilman ohjelmaa?
Parin vuoden takainen sivarimme sai aikoinaan neronleimauksen, joka on pelastanut meidät jo useasti. Word ymmärtää lukija-piippariamme. Piipitimme siis kortteja ja nidenumeroita kirjoista Wordiin sivu toisensa jälkeen. Nostelimme palautettuja kirjoja ensin pöydille, sitten lopulta lattialle. Tallensimme neuroottisesti, emme voineet tehdä uusia kortteja, emme voineet uusia lainoja, emme voineet ottaa maksuja pois... Soittelimme hysteerisesti tukeen, josta soiteltiin innolla takaisin. Piti käynnistää uudelleen ja kokeilla, toivoa ja uskoa.
Lopulta kolmen tunnin katkon jälkeen pahoitellen jouduimme rajoittamaan asiakkaiden lainamäärän kahteen ja pyysimme kaikkia, joilla vain olisi mahdollisuus, tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Suurin osa asiakkaista ymmärsi - kiitos teille siitä! Hyllytimme kaikki mahdolliset kirjat pois ja kirjoitimme käsin palautuspäivälappuja. Se oli muuten 12.2, jos joku unohtaa.
Kahdeksalta kirjasto suljettiin, ja kaikki jäi kaaokseen. Aamulla mikään ei toiminut vieläkään.
Kello 10 tänä aamuna kaikki naksahti kohdalleen ja kaaoksen purkaminen voi alkaa. Kahdeksisen sivua lainoja Wordia käsin näpyteltynä ja copy-pastettuna Pallakseen, palautetut kirjavuoret alenivat, varaukset nappasivat kiinni ja kuljetukset pääsivät laatikkoon.
Kyllä on ihana tehdä töitä ihan normaalisti, tavallisesti. Ylpeä olo siitä, että selvittiin. Vanhan ajan malliin, talvisodan hengessä. Onneksi oli kyse vain kirjoista. Ja onneksi melkein kaikki asiakkaat ja henkilökuntakin sen muisti.
Ai niin, vielä hyvä uutinen: Tämän vuoden alusta videoiden, dvd-levyjen ja tietsikkapelien laina-aika tuplaantui. Nyt se on Pirkkalassakin 2 viikkoa!
Aluksi tunnelma oli kiukkuisen alistunut - onhan näitä ollut ennenkin. On ollut sähkökatkojakin, kun supermuuttovoittoinen Pirkkala oli osunut yli-innokkaan kaivurikuskin alle ja maan lisäksi pinnalle nousi muutama strateginen johtometrikin. Asiakkaita ei voitu palvella mitenkään ja hämärääkin oli, mutta sitkeästi ihmiset purkautuivat kirjastoon pankeista ja kaupoista, jotka sulkivat välittömästi ovensa. Meille sentään pääsi sisään kokemaan yhteistä katastrofitunnelmaa. Osa kantoi lehtensä isojen ikkunoiden eteen ja jatkoi lukemista (mitä voisi jo pitää sitkeyden huipentumana). Tämän insidentin jälkeen hankittiin muutama kunnollinen taskulamppu, joiden valossa voimme etsiä tunnelmakynttilöitä.
Kun katko kuitenkin oli kestänyt yli tunnin, alkoi paniikki hiipiä. Aina välillä yksi, joskus jopa kaksikin lainaustiskin koneista sai yhteyden ja loi hullun toivoa henkilökuntaan vain romahtaakseen jälleen. Miten nykyajan kirjastossa lainataan ilman ohjelmaa?
Parin vuoden takainen sivarimme sai aikoinaan neronleimauksen, joka on pelastanut meidät jo useasti. Word ymmärtää lukija-piippariamme. Piipitimme siis kortteja ja nidenumeroita kirjoista Wordiin sivu toisensa jälkeen. Nostelimme palautettuja kirjoja ensin pöydille, sitten lopulta lattialle. Tallensimme neuroottisesti, emme voineet tehdä uusia kortteja, emme voineet uusia lainoja, emme voineet ottaa maksuja pois... Soittelimme hysteerisesti tukeen, josta soiteltiin innolla takaisin. Piti käynnistää uudelleen ja kokeilla, toivoa ja uskoa.
Lopulta kolmen tunnin katkon jälkeen pahoitellen jouduimme rajoittamaan asiakkaiden lainamäärän kahteen ja pyysimme kaikkia, joilla vain olisi mahdollisuus, tulemaan seuraavana päivänä uudelleen. Suurin osa asiakkaista ymmärsi - kiitos teille siitä! Hyllytimme kaikki mahdolliset kirjat pois ja kirjoitimme käsin palautuspäivälappuja. Se oli muuten 12.2, jos joku unohtaa.
Kahdeksalta kirjasto suljettiin, ja kaikki jäi kaaokseen. Aamulla mikään ei toiminut vieläkään.
Kello 10 tänä aamuna kaikki naksahti kohdalleen ja kaaoksen purkaminen voi alkaa. Kahdeksisen sivua lainoja Wordia käsin näpyteltynä ja copy-pastettuna Pallakseen, palautetut kirjavuoret alenivat, varaukset nappasivat kiinni ja kuljetukset pääsivät laatikkoon.
Kyllä on ihana tehdä töitä ihan normaalisti, tavallisesti. Ylpeä olo siitä, että selvittiin. Vanhan ajan malliin, talvisodan hengessä. Onneksi oli kyse vain kirjoista. Ja onneksi melkein kaikki asiakkaat ja henkilökuntakin sen muisti.
Ai niin, vielä hyvä uutinen: Tämän vuoden alusta videoiden, dvd-levyjen ja tietsikkapelien laina-aika tuplaantui. Nyt se on Pirkkalassakin 2 viikkoa!
perjantaina, tammikuuta 12, 2007
Haalarit vai univormu?
Asiakaspalvelussa vaikeinta on se, että siinä *palvellaan* *asiakkaita*. Palvelu sinänsä on ihan mukavaa - jopa kaltaiselleni akateemiselle, joka ei ole kouluttautunut koskaan palvelemaan missään ketään. Myös itse asiakkaat ovat pääsäntöisesti mukavia.
Suurin ongelma on se, että asiakaspalvelussa pitää pukeutua tiettyjen vähimmäismääreiden mukaisesti. Vaatteet on oltava päällä, ja mieluiten vielä siistit sellaiset. Ihmisten on pystyttävä kysymään minulta asioita ja vielä kuuntelemaan vastauksianikin ilman fyysisiä vastenmielisyyden ilmauksia. Kenenkään ei pidä joutua pelkäämään sitä, että farkkuni repeävät osasiin tai että hiuksistani hyppää jotain elävää lainaustiskille.
Suihkuun löydän itsekin, mutta pukeutuminen on tuskaa minunlaiselleni shoppailua sen kaikissa muodoissa inhoavalle ihmiselle. Menin kaksi vuotta sitten alennusmyynteihin ja ostin kolmet housut. Kauhistelin asiaa ystävälliselle myyjälle, joka kassalla muistutti minun voivan myös palauttaa jotkut niistä, jos en housuja haluakaan. Kauhistuin: sittenhän joutuisin kaupoille jo seuraavana vuonna uudestaan!
Vasta yksissä farkuissa on reikä.
Ainoat asusteet, joiden vaihtaminen sujuu ilman suurta tuskaa, ovat villasukat. Olen kyllä hankkinut itselleni kunnon työjalkineet, mutta ei raavas ihminen voi käyttää kenkiä koko päivää. Villasukat ovat siis työjalkineeni - siistijän ja monien asiakkaiden kauhistukseksi. Kirjaston lattia on nimittäin usein märkä: sitä pestään, 30 oppilaan koululuokka kävelee sisään kura-aikana tai sadat asiakkaat kantavat jokainen kengänpohjissaan pienen vuoren lunta päivittäin. Siellä keskellä minä tassuttelen villasukissani, äänettömästi hiipien, käännöksissä sutien, uhriani takaapäin lähestyen. Vaviskaa, aikuisviihdesivuilla surffaajat!
Kunpa kirjastonhoitajilla olisi yleinen ja yhtenäinen työvaatetus. Oranssi haalari ja kypärä pahatukkapäiviä varten. Tiukka univormu prenikoineen ja natsoineen voisi tuoda glamouria muuten niin aliarvostettuun työhömme.
Joululomalla sain aikaiseksi itselleni kaksi uutta paria työjalkineita, joista toinen on tässä:
Suurin ongelma on se, että asiakaspalvelussa pitää pukeutua tiettyjen vähimmäismääreiden mukaisesti. Vaatteet on oltava päällä, ja mieluiten vielä siistit sellaiset. Ihmisten on pystyttävä kysymään minulta asioita ja vielä kuuntelemaan vastauksianikin ilman fyysisiä vastenmielisyyden ilmauksia. Kenenkään ei pidä joutua pelkäämään sitä, että farkkuni repeävät osasiin tai että hiuksistani hyppää jotain elävää lainaustiskille.
Suihkuun löydän itsekin, mutta pukeutuminen on tuskaa minunlaiselleni shoppailua sen kaikissa muodoissa inhoavalle ihmiselle. Menin kaksi vuotta sitten alennusmyynteihin ja ostin kolmet housut. Kauhistelin asiaa ystävälliselle myyjälle, joka kassalla muistutti minun voivan myös palauttaa jotkut niistä, jos en housuja haluakaan. Kauhistuin: sittenhän joutuisin kaupoille jo seuraavana vuonna uudestaan!
Vasta yksissä farkuissa on reikä.
Ainoat asusteet, joiden vaihtaminen sujuu ilman suurta tuskaa, ovat villasukat. Olen kyllä hankkinut itselleni kunnon työjalkineet, mutta ei raavas ihminen voi käyttää kenkiä koko päivää. Villasukat ovat siis työjalkineeni - siistijän ja monien asiakkaiden kauhistukseksi. Kirjaston lattia on nimittäin usein märkä: sitä pestään, 30 oppilaan koululuokka kävelee sisään kura-aikana tai sadat asiakkaat kantavat jokainen kengänpohjissaan pienen vuoren lunta päivittäin. Siellä keskellä minä tassuttelen villasukissani, äänettömästi hiipien, käännöksissä sutien, uhriani takaapäin lähestyen. Vaviskaa, aikuisviihdesivuilla surffaajat!
Kunpa kirjastonhoitajilla olisi yleinen ja yhtenäinen työvaatetus. Oranssi haalari ja kypärä pahatukkapäiviä varten. Tiukka univormu prenikoineen ja natsoineen voisi tuoda glamouria muuten niin aliarvostettuun työhömme.
Joululomalla sain aikaiseksi itselleni kaksi uutta paria työjalkineita, joista toinen on tässä:
Kahta Regiaa ja Raspberry Lemonade Sock by Adrienne Fong
Aika rälee. Ja miksei kukaan kertonut, että tähän vuodenaikaan ei voi kuvata missään niin, että olisi tarpeeksi valoa?
keskiviikkona, tammikuuta 03, 2007
Uusi vuosi kaatui päälle...
...ja samoin kävi koneellenikin. Ajatelkaa ihmiset, KOLMEEN päivään en päässyt nettiin, sähköpostille tai bloggamaan. Argh.
Jos joku miettii, miksi en ottanut yhteyttä mikrotukeen, syynä oli yksinkertaisesti se, että olen lomalla ja yskivä koneeni on omassa olohuoneessani. Loma on toistaiseksi ollut niin vauhdikas, että maanantaityöpäivänäkin hikoilen vähemmän.
Sinänsä mielenkiintoista huomata, mitä netittömyyden keskellä jää eniten kaipaamaan. Sähköpostit ahdistivat vähän, tutut blogit jatkoivat päivittymistään ärhentelystäni huolimatta ja lehdet luin paperiversioina. Vaikeinta oli elää ilman instant-tietoa. Jouduin kaivamaan keittokirjan esille saadakseni selville lihamurekkeen paistoajan. Ähelsin tietokirjahyllyni parissa pitkään löytääkseni erään kirjailijan bibliografian (sillä kirjathan pitää aina lukea oikeassa järjestyksessä...) Soitin lääkäripäivystykseen saadakseni varmuuden äiti-ihmisenä tekemääni diagnoosiin.
Vaikka opetuksessa korostan aina oppilaille sitä, että netin on oltava täydentävä tiedonhakukeino, olen itse näemmä hyvin paljon sokean luottamuksen varassa. Toivon kovasti omaavani lähdekriittiset aivot ja maalais(heh)järkeä, mutta silti toimin opetuksiani vastaan. Netistä olisi haettava tietoa vasta sitten, kun on näppituntuma siitä, mikä voi olla mahdollista.
Muuten voi tehdä esitelmän Bonsai-kissoista tai sekoittaa keskenään nämä kaksi klassikkoa: http://www.whitehouse.org/ ja http://www.whitehouse.gov/. Paha juttu.
Vuodenvaihteen jälkeen Pirkko Arhipan Akaaseen sijoittuvat dekkarit muuttuivat jälleen ajankohtaisiksi. Varokaa siis akaalaiset!
EDIT: Heräsin vähän aikaa sitten, ja Aamulehden Valo-liite kysyy tänään: 4.1.2007, Sivu 1) Pärjääkö kirjasto nopeudessa netille?
Aavemaista. Hampaani paikkaa kuunneellaan. Kirjasto sai aika hyvät tulokset mm. makaronilaatikko-tiedossa - tosin äiti oli nopeampi tiedonlähde :).
Jos joku miettii, miksi en ottanut yhteyttä mikrotukeen, syynä oli yksinkertaisesti se, että olen lomalla ja yskivä koneeni on omassa olohuoneessani. Loma on toistaiseksi ollut niin vauhdikas, että maanantaityöpäivänäkin hikoilen vähemmän.
Sinänsä mielenkiintoista huomata, mitä netittömyyden keskellä jää eniten kaipaamaan. Sähköpostit ahdistivat vähän, tutut blogit jatkoivat päivittymistään ärhentelystäni huolimatta ja lehdet luin paperiversioina. Vaikeinta oli elää ilman instant-tietoa. Jouduin kaivamaan keittokirjan esille saadakseni selville lihamurekkeen paistoajan. Ähelsin tietokirjahyllyni parissa pitkään löytääkseni erään kirjailijan bibliografian (sillä kirjathan pitää aina lukea oikeassa järjestyksessä...) Soitin lääkäripäivystykseen saadakseni varmuuden äiti-ihmisenä tekemääni diagnoosiin.
Vaikka opetuksessa korostan aina oppilaille sitä, että netin on oltava täydentävä tiedonhakukeino, olen itse näemmä hyvin paljon sokean luottamuksen varassa. Toivon kovasti omaavani lähdekriittiset aivot ja maalais(heh)järkeä, mutta silti toimin opetuksiani vastaan. Netistä olisi haettava tietoa vasta sitten, kun on näppituntuma siitä, mikä voi olla mahdollista.
Muuten voi tehdä esitelmän Bonsai-kissoista tai sekoittaa keskenään nämä kaksi klassikkoa: http://www.whitehouse.org/ ja http://www.whitehouse.gov/. Paha juttu.
Vuodenvaihteen jälkeen Pirkko Arhipan Akaaseen sijoittuvat dekkarit muuttuivat jälleen ajankohtaisiksi. Varokaa siis akaalaiset!
EDIT: Heräsin vähän aikaa sitten, ja Aamulehden Valo-liite kysyy tänään: 4.1.2007, Sivu 1) Pärjääkö kirjasto nopeudessa netille?
Aavemaista. Hampaani paikkaa kuunneellaan. Kirjasto sai aika hyvät tulokset mm. makaronilaatikko-tiedossa - tosin äiti oli nopeampi tiedonlähde :).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)