perjantaina, maaliskuuta 30, 2007

Hyvää vai menevää?

Huh, kun on kiire. Ei ehdi edes bloggaamaan, mikä on jo aika paljon sanottu.

Jatkan vielä nutinaa siitä, kuinka aineiston hankinta kirjastoon on *niin* vaikeaa. (On se myös *niin* kivaakin, mutta sitä en teille kerro, ettette himoitse liikaa mun työpaikkaani.)
Viimeksi keskityin lähinnä aikuisten mielipiteisiin lastensa kirjallisesta mausta ja siihen, mitä lapsille pitäisi aikuisten mielestä tarjota, mutta nyt tökkään sormeni herhiläispesään: lasten ja nuorten omaan suosikkimaailmaan.

Aikuisena minun on mahdotonta tietää ja usein myös ymmärtää, miksi joku kirjailija tai elokuva tai peli on suosittu. Joskus tuntuu siltä, että mitä oudompi, sen parempi lasten mielestä. Varmasti ajattelevat samaa tästä antitädistä ja sen antitätimäisestä mausta. Kuitenkin minulla on se määräraha taskussani (eh, kuvaannollisesti ainakin), ja minun pitäisi se käyttää lukijoiden hyväksi.

Nyt sanon isoon ääneen sellaisen epämuodikkaan lauselman, josta joudun varmasti vastuuseen jollain pimeällä kirjastontakaisella kujalla puolenyön maissa kuun paistaessa kelmeästi silmiini: Lastenkirjastotyöllä on sivistävä tehtävä. Nih. Oikein sellainen vanha snellmannimainen jakaus päähän ja könkkänokka tanaan ja sitten sivistetään poloista kansaa, joka joko sivistyy tai itkee ja sivistyy. On lastenkirjastotyöllä myös viihdyttävä ja huvittava ja kiinnostuttava ja innostuttavakin tehtävä, mutta minä en sluibaa pakoon vastuutani. Sen minkä tein, tein hyvässä uskossa ja pystypäin.

Siksi minä (ja muut kirjastoimmeiset kanssa) tilaan paljon myös sellaista kirjallisuutta, joka ei ole myyntilistojen kärjessä eikä ole sellaista "kärrystänapattavaa" hittihöttöä. Tilaan kiltisti monikansallisen yrityksen mitä uskomattomimmat 68-osaiset sarjat - tai ainakin jonkun niistä - mutta niiden lisäksi kaivelen kotimaisia esikoisia, lastenrunoja, pienkustantajien julkaisuluetteloja (kun vaan siihenkin olisi enemmän aikaa!!) ja kaikenlaista muutakin.

Ei kaiken kirjallisuuden tarkoitus ole päästää lukijaa helpolla. Kirja voi joskus tehdä "ajasta pitkää", kuten arvostamani äidinkielenopettaja joskus on sanonut. Aikaa on paljon, siinä ei tarvitse kiirehtiä vaan saa vain olla. Levätä. Ehkä vaivata päätänsä asioilla, joita ei ehdi kiireessä ajatella. Joidenkin kirjojen ensisijainen funktio ei ole viihdyttää, vaan pohdituttaa. Tai pakottaa elämään kieltä uudella tavalla; koskettaa jotain sellaista, mitä ei ennen lukukokemusta vielä lapsessa edes ollut.

Aina on lapsia, jotka lukevat mieluummin jotain muuta. Ja aina on kirjoja, joiden toivoisi koskettavan mahdollisimman monen lapsen elämää. Kirjojen kanssa voi saada kaiken: ahmaistavan pikapalan ja sen, jonka kanssa on helpompi lähteä elämää eteenpäin.


Ps. Ainiin. Täällä sain itselleni aika hillittömän akronyymin:
*A.N.T.I.T.Ä.T.I.: Aivovammaisen Nouseva ja Taitavan Isopäinen Taukki joka Ärisee, Törppöilee ja Itkee*

lauantaina, maaliskuuta 24, 2007

Miksi toiset ovat erilaisempia kuin toiset?

Lastenkirjastotyö on hankinnan osalta minusta vaikeampaa kuin aikuisten puolen vastaava homma. Aikuisten kohdalla voi ajatella, että... noh, ne on *aikuisia*. Jokainen saa valita luettavansa itse ja kantaa siitä vastuunsa.

Lasten puolella ihan pienet lapset valitsevat harvoin kirjansa täysin itse. Vanhemmat harrastavat rankkaakin sensuuria omien mieltymyksiensä mukaan, ja söpöt puput pääsevät helpommin kirjastokassiin kuin vaikkapa ihan uskomattoman hieno Riitta Uusitalon Armi -sarja. (En koskaan unohda legendaarista aukeamaa Armi on kaksi vuotta -kirjasta: "Armi on hieman uhmainen. Armin äiti on punainen.")

Vanhemmilla on vastuu lapsistaan, ja monet tahtovat seurata lastensa lukemista. Se on upeaa! Jokaisella perheellä on kuitenkin omat arvonsa: joku ei tahdo noitajuttuja lapselleen, toinen taas kavahtaa kristillistä kirjallisuutta. Yhden mielestä tiukka kontrolli ikärajoissa ja sopivaisuudessa on tärkeää, toisen mukaan "ihan sama, mitä se lukee, kunhan lukee".

Kun koululaiset vielä käyvät opettajien kanssa kirjastossa, ilman vanhempien valvontaa ja ehkä jopa tietoa siitä, millaisia kirjoja pulpetissa säilytellään, astutaan vaarallisille vesille. Meillä kirjastossa on opettajien kanssa myös vastuu lasten lukemisesta, ja välillä sitä myös käytämme. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kieltäydyn lainaamaan jollekin lapsoselle jotain tiettyä kirjaa. Usein se on hyvin pieni lapsi ja tietynmaalainen sarjakuvakirja, jota jo takakannessa suositellaan yli 12-vuotiaalle. Kerron, että kirjan voi tulla hakemaan vanhempien kanssa, mutta yksinään kouluun luettavaksi en sitä lainaa. Näin siitä huolimatta, että joskus päädyn leikkimään paha kirjastontäti - hyvä kirjastontäti -draamaa, "kun se yksi kyllä joskus jossain lainasi mulle..." Olen todennäköisesti siis tuhonnut jonkun lupaavan väärinpäinluettavankirjailijan alku-uran.

Yritän hankkia kirjastoon mahdollisimman monipuolista materiaalia, mutta oma yleissivistys asettaa rajat. Toisaalta vaikkapa nuorille suunnattua kertomakirjallisuutta eri uskonnoista on vielä aika vähän.

Konkreettiseksi esimerkiksi voisin vetäistä homoseksuaalisuuden, joka ei ole enää rikos, tauti eikä tabukaan. Ainakaan tieteellisten määritelmien mukaan. Varoitus herkille lukijoille: todellisuus on toinen. Lasten kuvakirjoista olen löytänyt tähän mennessä yhden käännetyn teoksen, jossa mainitaan, että perheessä voi olla samaa sukupuolta olevat vanhemmat. Kirja on Todd Parrin Perhekirja. Tulkintoja tietysti voi tehdä Mikko Mallikkaan isästä tai enonsa kanssa elävistä Miinasta ja Manusta, mutta jätettäköön ne sikseen...

Nuorten aikuisten puolella aihepiiri on jo tutumpi, mutta myös Ongelmakeskeisempi - ehkä yleisen identiteentintutkistelun myötä.

Kaipaisin kuitenkin vaikeistakin aiheista sellaista peruskamaa kirjallisuuteen. Semmoista "no biggie" -asennetta. Eri uskontoja, erilaisia sukupuolisuuksia, erilaisia persoonia ilman kiintiöfriikin leimaa. Henkilöitä, joiden persoona ja maailmankatsomus olisi niin selkeä, ettei sitä tarvitsisi alleviivata tai jatkuvasti korostaa. Sellaisia ihmisiä on oikea maailma täynnä.

Ilostuin Lassemaijan etsivätoimiston Kahvilan arvoituksesta, jossa yksi henkilöistä oli ihastunut erääseen kahvilan työtekijään. Sekä ihastunut että kohde olivat miehiä - ja se siitä.

Liberaalia höpinää, mutta kirjaston - etenkin lastensellaisen - tehtävänä on tukea suvaitsevaisuutta ja monimuotoisuutta kaikilla elämän aloilla.

Ugh, olen puhunut :).

Uusia arvosteluja:

Hearn, Julie: The Merrybegot

tiistaina, maaliskuuta 20, 2007

Millainen kirjastonhoitaja olisit?

Seurattuani kirjastoalaa useamman vuoden ulkoa- ja nyt muutaman vuoden sisältäpäin, olen tullut seuraavanlaiseen johtopäätökseen:

Kirjastoihmisiä on kahta laatua. Niitä, jotka pitävät enemmän kirjoista kuin ihmisistä ja niitä, jotka pitävät asiakkaista enemmän kuin kirjoista. MOT.

Jälkimmäinen ryhmä voisi olla miellään töissä myös kaupan kassalla, huoltoasemalla tai vaikkapa Kelassa - missä tahansa, jossa saa tavata ihmisiä ja jutella heidän kanssaan mukavia työn lomassa. Lisäbonus kirjastossa tulee siitä, että rahaa ei juurikaan käytetä, mikä on sekä ideologisesti että matemaattisesti mukavampaa. Ihmiset ovat pääsääntöisesti iloisempia lainatessaan kuin ostaessaan, eikä pelkoa ahdistavista tinkaustilanteista ole. Papereita ei tarvitse kysyä, sillä kone hälyyttää automaattisesti, jos liian nuori asiakas yrittää lainata ikärajallisen leffan. Bonuskortteja ei tarvitse vinguttaa, vaan yhdellä kortilla pärjää. On mukava auttaa ihmisiä ja jokainen päivä on erilainen. Ja saa tykätä lapsistakin. Kirjojen hyllytys on samanlaista kuin metvurstipakettien logistiikka - kärrystä hyllyyn ja siitä asiakkaalle. Tiedonhakukysymyksiin, niihin haastaviinkin, on ilo vastata, sillä silloin tietää tekevänsä jonkun ihmisen onnelliseksi.

Ensimmäinen ryhmä taas ei voi kuvitella olevansa töissä missään muualla kuin kirjastossa. Tai ehkä kirjakaupassa, mutta tiukkaa tekisi - toisaalta joku arkisto tai museo voisi kyllä käydä. He suhtautuvat kirjoihin sekä esineinä, teoksina, sisältöinä että ideologiana fanaattisesti: jokainen kirja on Kirja. Asiakkaat ovat välttämätön paha kirjastolaitoksen sisuksissa. Heitä on siedettävä, jotta yhteiskunta antaisi kirjastoihmiselle rahaa ostaa lisää kirjoja. Salaa he pitävät kaikkia kirjoja ominaan, ja jokainen repeytynyt sivu tai kastunut kansipaperi aiheuttaa primaarisen raivokohtauksen. Järjestelmällisesti asiakkaalle välittyvä hymy ja vakuuttelu siitä "ettei se mitään haittaa" tulevat kiristettyjen hampaiden välistä pakotetulla äänellä. Kaikki kirjastonkäyttäjät ovat potentiaalisia uhkia, jotka voivat tuhota täydellisen aakkosjärjestyksen tai sekoittaa osastojen rajoja. Parhaimmissa tapauksissa tämän tyypin kirjastonhoitajat todella *hoitavat* kirjastoaan ja nauttivat saadessaan työskennellä vuosituhansien aikana konsentroituneen sivistyksen keskellä. Joskus he myös tahtovat tarjota siitä palan muille.

Ei ole mitään juhlallisempaa paikkaa kuin kirjasto, kun valot on sammutettu.

perjantaina, maaliskuuta 16, 2007

Kirjastamassa

Tänään sain elähdytystä sielulleni SNI:n järjestämässä Kirjakorissa, jossa esiteltiin vuoden 2006 lasten- ja nuortenkirjasatoa. Eri kirjallisuudenlajeista ja -genreistä puhuivat Niklas Bengtsson, Leena Kirstinä, Anne Leinonen, Marja-Leena Mäkelä, Kaisu Rättyä ja Markku Töllinen.

Olen niin kyllästetty viisaudella ja puhkuttu täyteen tietoa, etten jaksa kommentoida upeita esityksiä sen enempää kuin: jotka olivat paikalla, tietävät tietävänsä enemmän ja jotka eivät olleet, tietävät, että kantsis tulla ens vuonna.

Sen verran kuitenkin jaksan, että kehun erityisesti Anne Leinosen esitystä, josta kirjastoimmeisten kanssa keskustelimme jälkeen päin. Kustannusalan ammattilaisuuden ja faniuden yhdistäminen sujui mainiosti esittely/arvosteluissa! Lisäksi kehun sitä, että Anne tuli moikkaamaan - itse en olisi uskaltanut lähestyä Kirjailijaa :). Oikeasti, olen kirjastossa kehittänyt matomataluuskompleksin, josta ei pääse eroon kuin kirjoittamalla itse kirjan (as if...).
Ehkä siinä on jotain samaa kuin vaikka lääkäreillä, jotka oppivat arvostamaan ihmisruumista tehdessään työtä sen parissa. Tai kokit arvostamaan ruokaa oppiessaan laittamaan sitä. Ja kirjastonhoitajat kirjailijoita, joiden ruumiista revittyä hengenravintoa me imemme - noin yhdistääkseni kaksi ontuvaa vertausta lähes rammaksi kielikuvaksi.

Jotta postaus kaikkoaisi vielä kauemmaksi aiheestani, kerronpa vielä parhaan vinkkaukseni.

Vinkkasin lähipiirini 7-vuotiaalle hänet itsensä.

"Juttu kertoo äidistä ja isästä, jotka toivoivat kovasti itselleen lasta. Kun äiti sai tietää odottavansa vauvaa, he ilostuivat - ja pelästyivät samalla kovasti. Miten vauvoja hoidetaan? Mitä niille tehdään? Mitä ne tekevät? Kun vauva syntyi, he yrittivät parhaansa. Laittoivat pinnasänkyyn nukkumaan, antoivat tutin suuhun ja lauloivat hassuja lauluja." --- Tähän väliin paljon henkilökohtaisia sattumuksia ja tuskaisia vaiheita riemunkiljahdusten saattelemana --- "Ja sitten lapsi aloitti koulun... Mitä sitten tapahtui, sen saat tietää huomenna. Ja ylihuomisesta eteenpäin."

Ei se olisi jaksanut odottaa. Mutta jatkoa ei oltu vielä kirjoitettu. Pahin - tai paras - vinkkaus kaikista.

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2007

Ransu ja Riesa rulez!

Tiedättekö, mitä varten on olemassa lääninhallituksia? No siksi, että ne antavat kerran vuodessa rahaa kirjastoille, jotta ne voivat järjestää innovatiiviseninnostavia lukuharrastukseninnostuksenpinnostus-tapahtumia.

Juuri sellaisen me järjestimme Pirkkalassa vuoden 2006 aikana. Ja sen nimi oli Pilkunviilausta, koska juuri siihen asti antitädin siviilirohkeus riitti.

Sarjakuvapiirtäjä Timo Kokkila (juu, just se Peräsmiehen ja Peräsmiehen pojan piirtäjä) kävi kertomassa ajautumisesta sarjakuvataiteilijaksi sekä piirrättämässä oppilaita. Kirjailija Kirsti Kuronen (juu, se Vili Voipion luoja ja Pirkkalan kirjaston varatuimpien teosten paikasta kilpaileva kirjailija) vieraili parilla koululla puhumassa kirjailijan ammatista.

Ja sitten istuin taas kerran pahamaineisessa bussissa numero 23, ja sain idean. Taas. *Pim* Näin on käynyt ennenkin, ja se yleensä ajaa minut hiukan överiksi innostuksesta. Ilmeisesti bussissa 23 on jotain innoittavaa. Tai sitten hervantalaisille annostellaan ilokaasua, että me kestämme elää lähiössä. Joka kyllä on tosi viihtyisä, vaikka siellä onkin Suolijärvi, josta naarattiin kolme kesää sitten jotain samaan aikaan, kun uimakoululaiset polskivat laiturin toisella puolella. "Äiiitiiii!! Mun jalka osui johonkin pehmeään...." *heh heh* Eikä mitään siis löytynyt. Ehkä se oli Jason. Eikä tämä Jason.

Niin siis.

Idea oli seuraava: Mitä tapahtuisi, jos Pirkkalan lastenkulttuurikuuluisuudet Ransu (tähän fanitusta 30 vuoden ajalta) ja Riesa-Pelle (tähän fanitusta 8 vuoden ajalta) kirjoittaisivat pätkän kertomuksen alkua mustaan kierrevihkoon, joka sitten kiertäisi myös kaikki Pirkkalan ala-asteiden 1. - 2. luokat ja jokainen niistä jatkaisi tarinaa? No siinähän voisi tapahtua jotain vallan hauskaa! Kiertokirja pistettiin alulle Ransun toimesta, ja kierros alkoi. Puoli vuotta myöhemmin - JÄTTIMÄINEN KIITOS oppilaiden ja opettajien - minulla oli pöydälläni monta sivua tekstiä ja suuri määrä kuvitusta kirjaa varten. Tekniset yksityiskohdat (kiitos, Teija!) ja taittotaistelut (kiitos, Merja!) ja kaiken muun tuskan jätän hämärän peittoon ja totean vain, että siitä tuli:

KIRJA!! "Ransu Karvakuono Reipin arvoituksen jäljillä". Kirjastotiedot täällä. 31 sivua täynnä huimaa seikkailua, villejä juonenkäänteitä, fantasiaa suoraan sadun maailmasta, loogisia hyppäyksiä ja painovoimaa haastavia temmellyksiä. Suloisia, pelottavia ja naurattavia kuvia kaikesta ja vähän päälle. Pirkkalan paikallistuntemusta noin metrin korkeudelta kuvattuna. Koiranmakkaraa, kiukkuisia opettajia, noitia, kirjastonhoitajia, papparainen. Mitä sitä enää voisi ihminen kirjalta enempää toivoakaan??

Kirjan virallinen julkaisutilaisuus oli siis tänään, ja ensi viikosta alkaen sitä saa lainaksi hyvin varustetusta kirjastosta :). Tai kaukolainaan, kunhan otatte yhteyttä omaan kirjastoonne ja pyydätte sieltä apua!

Kiitos vielä kerran kaikille osallistuneille. Oli kiva tehdä jotain uutta kanssanne!

keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007

Samaan aikaan toisaalla...

Olenko koskaan kertonut teille, että omaan ennustajan kykyjä? Kirjastopalloon kurkistamalla selviää, että....

...toissapäivänä hypoteettinen kirjastonhoitaja, jota voimme kutsua vaikka Kertuksi, tajusi menevänsä ylihuomisen huomenna vinkkaamaan Naistenmatkan koulun kakkosluokkalaisille. Vinkkaus oli tietysti ollut tiedossa jo pitkään, sillä opettaja oli ottanut yhteyttä hyvissä ajoin kirjastoon. Yhdessä Kertun kanssa he olivat puhuneet luokan koosta, sukupuoli- ja temperamenttijaosta (jaksaako lukea sivun vai kirjan kerrallaan?) sekä erityisesti lukutaidosta. Ei raakoja vihreitä banaaneja tälle porukalle. Kerttu vain sattui olemaan sellainen harvinaislaatuinen kirjastonhoitaja, jolle asiat tuppasivat jäämään viime tinkaan...

Kaksikymmentä kirjaa olisi helppo haalia kirjaston hyllystä, jos ne eivät olisi niin tyhjät. Pirkkalan oppilaat olivat innostuneet lukemaan maanisesti - kiitos opettajien lisäksi juuri alkaneen Lukevin luokka -kilpailun. Onneksi lähikirjastot auttoivat, ja mukavia kirjoja alkoi kopsahdella Kertun pöydälle. Ne kerääntyivät pinoksi, joka varjosti Kertun muuten aurinkoista työpäivää. Niille oli tehtävä jotain.

Kerttu etsi vinkkauskansiostaan jokaisesta kirjasta kirjoitetun lyhyen esittelyn, ja laittoi sen valmiiksi sivujen väliin siihen kohtaan, josta löytyi mukava lukupätkä. Tämä piti perinteisesti tehdä keskellä työtilan lattiaa (koska pöytä on niin sotkuinen), ja se esti kaiken muun liikkumisen. Onneksi yksikään Kertun työkavereista ei tarvinnut vessaa juuri silloin. Iltapäivällä saman kohdan kansoitti saniainen, jolle Anja vaihtoi mullat. Tuoretta intoa ja kasvua siis pursusi kirjastossa lattiatasolta saakka. Jokainen kirja sai nimensä käsinnäpyteltyyn listaan, johon merkittiin myös kirjan teosnumero. Oppilaiden kirjastokorttien numerot merkittäisiin vinkkauksen jälkeen myös listaan, ja Kerttu näpyttäisi kirjat ja lainaajat kirjastotietokantaan palattuaan vinkkaamasta.

Lopuksi kirjat sullottiin reppuun, ja onneksi tällä kertaa lisäkasseja ei tarvittu. Reppuun oli lätkitty ilostuttavia pinssejä, joita koomaantuneet lapset voisivat tuijotella, jos Kertun naama ei miellyttäisi.

Kerttu meni iloisena omiin töihinsä, ja keksi asiasanoja Ransu-kirjalle, josta kerrotaan lisää vieläkin kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Kaunokirjallisuuden asiasanasto Kaunokki sai Kertulle päänsäryn, vaikka Kaunokki mullistikin kaunokirjallisuuden arvostuksen tullessaan.

Vinkkauspäivänä Kerttu tuli aamulla töihin, söi banaanin ja sai kollegiaalista apua, kun reppu könyttiin Kertun selkään. Polvet reippaasti notkuen Kerttu marssi tien yli alakoululle, tuttuun viipalerakennukseen. Moikkasi oppilaita, riisui takin ja kengät aulaan, innostui huomatessaan valinneensa kerrankin reiättömät sukat ja astui sisään luokkaan...

Mukaan Kertulle lähtee mm.

-McCall Smith: Akimbo ja leijonat
-Dahlgren: Täti Luun salaisuus
-Aho: Maaginen iguaani
-Nicolaysen:Väinö ja rotta viemärissä
-Mäkipää:Etsiväkerho Hurrikaani ja kammokellari
-Wallace: Kadonneiden korujen tapaus
-Hämäläinen: Samuli heinäladossa
-Colfer: Legenda Pottu-Mäkisestä
-Saarinen: Konstaapeli Pamppu
-Nöstlinger: Mini joutuu sairaalaan
-Widmark: Kullan arvoitus

Pistäkääpä kommentteihin omia vinkkejänne - vanhoistakin kirjoista!

perjantaina, maaliskuuta 02, 2007

*vink vink*

Varoitus: sisältää hyökyjä kirjastoideologiaa-, innostusta ja -saarnaa. Lopussa linkkaus kuvaan, joka voi järkyttää heikkoja katsojia. Mahdollisuus myös massamurhaan.

Toipuilen vieläkin Hämeenlinnan vinkkaustapahtuman jännityksestä ja kivuudesta. Kirjastoalalla upeaa on se, että erilaisia koulutuksia ja kokoontumisia järjestetään paljon. Samalla työnohjaus ja vertaistuki hoituu, samoin vinkkien ja ideoiden vaihto ympäri Suomen.

Melkeinkivintä on tavata tut - tu - ja ja kollegoita. Päivän ideologisen pohjan tömäytti tatamiin kirjastotoimenjohtaja Inkeri Jurvanen, jonka sanoja vääristelen tässä hiukan terävämpään malliin.

Kirjastot murehtivat jatkuvasti oikeutusta elolleen, pelkäävät tulevaisuutta ja eekirjan-eelehden-eeaineiston-öötasoisenmateriaalin-deeveedeemassan murskaavan meidät, hissuttavat setäti-kirjastoimmeiset. Pelko pois, ja kaikki yhtenä rintamana taistoon! Kirjaston perusidea, meidän asiantuntemuksemme ja bravuurimme on sisältöjen tuntemus. Me siis oikeasti tiedämme, mitä kirjoissamme lukee ja mistä sitä tarvittavaa tietoa saa. Ja ilmaiseksi. Meillä pitää olla mahdollisuus ja velvollisuus lukea, sisäistää, sivistää itseämme, jotta voimme palvella muita ja levittää innostusta tai viisautta tai tietoa tai whatever kaikille suomalaisille! Vouh.

Vinkkaus on tapa saada tuota tietoa välitettyä laajemmalle ihmismäärälle. Vinkkauksesta kirjoitan varmaan joskus jotain enemmän, mutta oli hykerryttävää kuunnella paneelikeskustelijoiden omista tavoista vinkata. Kaikilla oli jotain erilaista, erikoista ja opiksiannettavaa. Kari Vaijärven tietokirjavinkkaus nosti tulevaisuudensuunnitelmasfääreihin, ja Kata Ervasti valoi mieleen vahvan palon: aikuisille on päästäVÄ vinkkamaan jotain mielenkiintoista teemakokonaisuutta.

Seuraavana päivänä lainasin n. 10 kirjaa, joita kokouksessa oli vinkattu, joten vinkahdin oikein täysillä!

Itse huomasin taas, että isotätini lähetyssaarnaajageenit elävät minussakin, kunhan vain päästetään puhumaan näin ja näin:).


Välillä tosin rauhoituin ja sukkasin. (Älkää kiinnittäkö huomiota Bad Hair Lifeen...) Vieressäni on Kari Vaijärvi, joka sieti bambupuikkojeni kihinän kiitettävästi.

Niin, se massatuho:
Päästäksemme Hämeenlinnan kirjastoon junalta, joka oli puoli tuntia myöhässä, jouduimme aamulla oikaisemaan Hämeenlinnanjärven - joka lienee Vanajavesi - poikki. Vesi oli onneksi jäässä, sillä geenit eivät kanna loputtomiin. Tiedättehän, kuinka jokaisella ihmisellä pitää olla vähintään yksi hölmö ja irrationaalinen pelko? Minulla se on veteenputoamisenpelko. Osaan uida ihan tarvittavasti, en ole koskaan meinannut hukkua, eivätkä vanhempani ole paiskanneet minua järveen uimaopetuksen traumaattisimman keinon mukaisesti. Silti minua ahistaa ajatuskin astua veneeseen, ja pudota siihen veneen ja laiturin väliin. *hytisee* *kananliha* Juu, tai kävellä mukajäätyneen veden päällä. Huuu!

Meitä oli kymmenisen pirkanmaalaista tallaamassa talvikengillä yli jään. Oli vain ajan kysymys, koska joku tukahtuneen voihkaisun säestämän vajoaisi jään läpi vetäen muut mukanaan. Tai kimeän kirkaisun päästäen leikkautuisi paloiksi jään pirstaloituessa veitsenteräviksi, viiltäviksi levyiksi. Tai kuinka näkisimme veden hitaasti ryömimässä jään päälle, salakavalien railojen auetessa kauempana ja kalman käsien ojentuvan kaipaavasti meitä kohti...

Ainoa, minkä voimalla pääsin perille, oli ajatus: Miksi en lukenut kirjoja luokasta 35.6 (pelastustoimi) tai 59.23 (hengenpelastus). Ja kyllä UDK iloitsisi, jos näin monta kirjastoihmistä poistuisi työmarkkinoilta. Ja kuinka kirjastohistorian luennoilla viitattaisiin Kirjastojen Mustaan Vuoteen 2007.

Selvisin. Ja nyt lukemaan uusia vinkkauskirjoja!