keskiviikko, marraskuu 25, 2009
FinkkuJunkku 2009
Se on tehty! Meillä on uusi Finlandia Junior.
Lyhyt kuvareportaasi bileistä, joissa oli hyvää ruokaa, fiksuja puheita ja julkkiksia. Ja Antitäti, joka ei juorua... "Kasvoiltani ei voi lukea mitään", kuten kaikki uteliaat ystäväni ovat joutuneet toteamaan raatiajoilta lähtien.
Tässä ne kaikki ovat. Niin mielettömän kauniita, omanlaisiaan. Esittelyt kirjoista löytyvät täältä, ja ansiokas varjolista löytyy Rouva Huun Lastenkirjahylly-blogista
Siiri Enoranta, joka oli ehdokkaana teoksellaan Omenmean vallanhaltija. Arvosteluja mm. täällä ja täällä.
Mari Kujanpää ja kuvittaja Aino-Maija Metsola - vielä ehdokkaina.
Antti Halmen Metalliveljet oli myös mukana.
Kirjasäätiön hallituksen puheenvuoron piti Anneli Ketonen, joka muistutti lapsien ja kirjojen ja lastenkirjojen tärkeydestä.
Suomen Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho toivotti meidät tervetulleiksi. Tästä Finlandia-myllerrys vasta alkaa!
Signmark oli vaan niin hyvä. Luonnollinen, hauska, koskettava, suloinen ja fiksu. Puhetta voi kuunnella vaikkapa täällä.
Signmark puhui niiiiin tärkeistä asioista.
Palkinnon julkistaminen! Minä ja Muro on surullinen, tärkeä ja upea kirja. Vinkkarina suositelen sitä luettavaksi aikuisen kanssa yhdessä! Arvisteluja täältä ja täältä.
Yhteisposeeraus: Signmark, Mari Kujanpää ja Aino-Maija Metsola.
Voittaja Mari Kujanpään kiitospuhe: "Muro olisi varmasti kotonaan tässä tilaisuudessa, ja lupaisi heti tulla osallistumaan Uutisvuotoon ja Reikä seinässä - ohjelmaan, vaikka kukaan ei pyytäisikään. Lauha katselisi vähän ujompana kengänkärkiään."
Ja voittaja on kirjastonjohtajana Oripäässä :).
Kuvittaja Aino-Maija Metsola kiitti ennen kaikkea kirjailija Kujanpäätä hyvästä tekstistä!
Kirjailija Raili Mikkanen oli yleisössä. Harmittaa, että unohdin kaiken jännityksen keskellä kehua Myrkkypuun marjoja, joka on kulkenut useassa historiallisessa kirjavinkkauksessa mukana, ja menee aina käsistä.
Kirjailija Tuula Korolainen oli myös mukana, ja hänelle en ehtinyt kehua runokirjaa Mikä onni, 6 B. Hurja, liikuttava ja hauska. Olen valinnut muutaman runon ja pyytänyt oppilaita miettimään, onko heidän koulussaan joku, joka voisi kirjoittaa kyseisellä tavalla. Kiusaamis-runo hätkähdyttää tosissaan!
Vielä viimeinen poseerauskuva vain minulle ja teille.
Jättisuuret onnittelut voittajalle!
Lyhyt kuvareportaasi bileistä, joissa oli hyvää ruokaa, fiksuja puheita ja julkkiksia. Ja Antitäti, joka ei juorua... "Kasvoiltani ei voi lukea mitään", kuten kaikki uteliaat ystäväni ovat joutuneet toteamaan raatiajoilta lähtien.
Tässä ne kaikki ovat. Niin mielettömän kauniita, omanlaisiaan. Esittelyt kirjoista löytyvät täältä, ja ansiokas varjolista löytyy Rouva Huun Lastenkirjahylly-blogista
Siiri Enoranta, joka oli ehdokkaana teoksellaan Omenmean vallanhaltija. Arvosteluja mm. täällä ja täällä.
Mari Kujanpää ja kuvittaja Aino-Maija Metsola - vielä ehdokkaina.
Antti Halmen Metalliveljet oli myös mukana.
Kirjasäätiön hallituksen puheenvuoron piti Anneli Ketonen, joka muistutti lapsien ja kirjojen ja lastenkirjojen tärkeydestä.
Suomen Kustannusyhdistyksen Sakari Laiho toivotti meidät tervetulleiksi. Tästä Finlandia-myllerrys vasta alkaa!
Signmark oli vaan niin hyvä. Luonnollinen, hauska, koskettava, suloinen ja fiksu. Puhetta voi kuunnella vaikkapa täällä.
Signmark puhui niiiiin tärkeistä asioista.
Palkinnon julkistaminen! Minä ja Muro on surullinen, tärkeä ja upea kirja. Vinkkarina suositelen sitä luettavaksi aikuisen kanssa yhdessä! Arvisteluja täältä ja täältä.
Yhteisposeeraus: Signmark, Mari Kujanpää ja Aino-Maija Metsola.
Voittaja Mari Kujanpään kiitospuhe: "Muro olisi varmasti kotonaan tässä tilaisuudessa, ja lupaisi heti tulla osallistumaan Uutisvuotoon ja Reikä seinässä - ohjelmaan, vaikka kukaan ei pyytäisikään. Lauha katselisi vähän ujompana kengänkärkiään."
Ja voittaja on kirjastonjohtajana Oripäässä :).
Kuvittaja Aino-Maija Metsola kiitti ennen kaikkea kirjailija Kujanpäätä hyvästä tekstistä!
Kirjailija Raili Mikkanen oli yleisössä. Harmittaa, että unohdin kaiken jännityksen keskellä kehua Myrkkypuun marjoja, joka on kulkenut useassa historiallisessa kirjavinkkauksessa mukana, ja menee aina käsistä.
Kirjailija Tuula Korolainen oli myös mukana, ja hänelle en ehtinyt kehua runokirjaa Mikä onni, 6 B. Hurja, liikuttava ja hauska. Olen valinnut muutaman runon ja pyytänyt oppilaita miettimään, onko heidän koulussaan joku, joka voisi kirjoittaa kyseisellä tavalla. Kiusaamis-runo hätkähdyttää tosissaan!
Vielä viimeinen poseerauskuva vain minulle ja teille.
Jättisuuret onnittelut voittajalle!
lauantai, marraskuu 21, 2009
Brothers in arms
Sinä vietät todennäköisesti enemmän päivittäistä hereilläoloaikaa työkaverisi kuin puolisosi kanssa. Jos et satu katsomaan kaikkia öitä Buffy, vampyyrintappajia hänen kanssaan neuloen samalla sukkia.
Minusta puhe siitä, että naisvaltaiset työpaikat ovat riitaisia, on täyttä potaskaa. En jaksa kuunnella yhtään "kanala"-vertauksia tai sitä, kuinka "muutama mies tekee työpaikalle hyvää" :O. Minusta työpaikalla on persoonia, jotka tulevat vaihtelevasti keskenään toimeen - sukupuolesta riippumatta.
Itse asiassa minusta on hämmästyttävää, kuinka hyvin ne persoonat keskimäärin tulevat toimeen. Ajatelkaa, monta kymmentäkin totaali-randomilla valittua ihmistä isketään samaan suljettuun paikkaan toteuttamaan omilla avuillaan yhteistä päämäärää. Kuulostaa ihan tunnetulta formaattiohjelmalta, jonka persoonat eivät pärjää yhtään niin hyvin...
Olen huomannut, että omaan monia erilaisia työyhteisöjä siitä jokapäiväisestä aina virtuaaliseen saakka. Niistä koostuu minun paikkani, tukiverkkoni, ideamyllyni, velvollisuuteni ja työnkuvani.
Jokapäiväinen työpaikka on vähän kuin koti, vaikka se pelottavalta kuulostaakin. Siellä minun ei tarvitse olla mitään, jos en halua. Ei tarvitse aina jaksaa. Toisaalta siellä saa pyörremyrskyillä ja vouhottaa niin paljon, kuin sielu sietää. Saa puhua vaikeistakin asioista ja saa aina tukea. Halin. Vapautta ja vastuuta, mahdollisuus kokeilla ja epäonnistua - sekä aina ihminen, joka puolustaisi, jos tulisi tarvis.
Koska olen ainoa lastenkirjastoihminen työpaikallani, tarvitsen siihen välillä tiedollista tai henkistä erikoistukea. Onneksi lähikuntien kirjastoista ja netistä löytyy instant-apua oikeastaan tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja verkostoituminen lisääntyy selvästi koko ajan. On mukavaa päästä vaikuttamaan isoihinkin asioihin.
Hirmuisen tärkeä työkanava on nykyisin Facebook sähköpostin ohella. Siellä kaveripiiriini kuuluu paljonpaljon kirjastolaisia ympäri maata, ja yhteydenpito on helppoa. Moniin pikkukysymyksiin saa vastauksen minuuteissa, ja suuriakin projekteja pystyy suunnittelemaan vähällä vaivalla.
Erityisesti vinkkarityössä olisin hukassa ilman toisia vinkkareita. Ideoita, kirjasuosituksia ja vertaistukea yhdistettynä huonoon huumoriin ja ystävyyteen. On vaikea kuvitella elämää - saatika työtä - ilman tätä porukkaa!
Otsikko on pyörinyt biisinä päässäni jo pitkään.
Tiedän, että on toisenlaisiakin työpaikkoja ja ihmisiä. Kaikilla ei ole yhtä hyvä. Siitäkin saa puhua.
Minusta puhe siitä, että naisvaltaiset työpaikat ovat riitaisia, on täyttä potaskaa. En jaksa kuunnella yhtään "kanala"-vertauksia tai sitä, kuinka "muutama mies tekee työpaikalle hyvää" :O. Minusta työpaikalla on persoonia, jotka tulevat vaihtelevasti keskenään toimeen - sukupuolesta riippumatta.
Itse asiassa minusta on hämmästyttävää, kuinka hyvin ne persoonat keskimäärin tulevat toimeen. Ajatelkaa, monta kymmentäkin totaali-randomilla valittua ihmistä isketään samaan suljettuun paikkaan toteuttamaan omilla avuillaan yhteistä päämäärää. Kuulostaa ihan tunnetulta formaattiohjelmalta, jonka persoonat eivät pärjää yhtään niin hyvin...
Olen huomannut, että omaan monia erilaisia työyhteisöjä siitä jokapäiväisestä aina virtuaaliseen saakka. Niistä koostuu minun paikkani, tukiverkkoni, ideamyllyni, velvollisuuteni ja työnkuvani.
Jokapäiväinen työpaikka on vähän kuin koti, vaikka se pelottavalta kuulostaakin. Siellä minun ei tarvitse olla mitään, jos en halua. Ei tarvitse aina jaksaa. Toisaalta siellä saa pyörremyrskyillä ja vouhottaa niin paljon, kuin sielu sietää. Saa puhua vaikeistakin asioista ja saa aina tukea. Halin. Vapautta ja vastuuta, mahdollisuus kokeilla ja epäonnistua - sekä aina ihminen, joka puolustaisi, jos tulisi tarvis.
Koska olen ainoa lastenkirjastoihminen työpaikallani, tarvitsen siihen välillä tiedollista tai henkistä erikoistukea. Onneksi lähikuntien kirjastoista ja netistä löytyy instant-apua oikeastaan tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja verkostoituminen lisääntyy selvästi koko ajan. On mukavaa päästä vaikuttamaan isoihinkin asioihin.
Hirmuisen tärkeä työkanava on nykyisin Facebook sähköpostin ohella. Siellä kaveripiiriini kuuluu paljonpaljon kirjastolaisia ympäri maata, ja yhteydenpito on helppoa. Moniin pikkukysymyksiin saa vastauksen minuuteissa, ja suuriakin projekteja pystyy suunnittelemaan vähällä vaivalla.
Erityisesti vinkkarityössä olisin hukassa ilman toisia vinkkareita. Ideoita, kirjasuosituksia ja vertaistukea yhdistettynä huonoon huumoriin ja ystävyyteen. On vaikea kuvitella elämää - saatika työtä - ilman tätä porukkaa!
Otsikko on pyörinyt biisinä päässäni jo pitkään.
Tiedän, että on toisenlaisiakin työpaikkoja ja ihmisiä. Kaikilla ei ole yhtä hyvä. Siitäkin saa puhua.
keskiviikko, marraskuu 18, 2009
Kirjallisuutta - WTF?
Pirkkalan yläkouluviikon suunnittelu alkoi lääninhallituksen teinikielentaitojen ja sopivaisuusrajojen testaamisella. Kirjallisuutta - WTF? sisältö oli helppo ideoida, mutta nimien keksiminen on aina yhtä tuskaista.
Yksi varsinainen kokous äidinkielenopettajien kanssa, parikymmentä sähköpostia ja aika paljon näkymätöntä työtä kulissien takana. Yllätyn aina yhtä paljon, kuinka yksinkertaista isonkin tapahtuman järjestäminen on, kun kemiat kohtaavat ja homma toimii. Opettajat olivat tehneet mielettömän hyvät järjestelyt - luokkavaihdoksia, ryhmien kokoamista, aikataulumuutoksia jne. Yllättävän tärkeää on myös infon vaihtaminen ja sen kommentoiminen ajoissa. Tämä vain toimi niin, että melkein itketti ilosta :).
Sikainfluenssa oli odottamaton vieras kirjallisuusviikolla, mutta sekin hoideltiin siinä sivussa.
Tässä kuvarapo yläkoulun kirjallisuusviikosta:
Maanantai ja tiistai:
Vinkkausta, vinkkausta ja vinkkausta. Mats Wahlin Näkymätön, Stefan Nymanin Anna online ja Collinsin Nälkäpeli herättivät ansaittua huomiota Parkkolan Usvan ja Rannelan Terhin kirjojen ohella. Luokka oli koristeltu söpöisesti:
Tiistaina vinkattiin pääkirjaston kässärissä, mikä oli epämukavaa, ahdasta, hapetonta, innostavaa ja käytännöllistä. Paljon meni lainaan suoraan käsistä, ja muita käytiin kyselemässä jälkeenpäin. Apuna vinkkauksessa Karjalaisen Matti, jonka Silta-vinkkaus jäi pyörimään päähän.
Keskiviikkona nähtiin julkkiksia!
Nopsat aamukahvit Mike Pohjolan ja Rannelan Terhin kanssa, nuotit selviksi ja menoks.
Julkaisuja kertyi aikamoinen määrä, mikä aiheutti tiukan keskustelun siitä, kumman kirjat näkyy paremmin :). Muutenkin parivaljakon huumori toimi moitteetta raskaan päivän loppuun asti.
Poseerausta koululehdelle ja Antitädille. Olimme juuri kuulleet Muumimaailman synnystä, kustannustoimittajien mielipiteistä, kulttuuripolitiikasta, mielenterveysongelmista ja tietysti kirjoista monta mielenkiintoista juttua. Yleisöstä epäiltiinkin, että Mike ja Terhi ovat treenanneet yhteisesiintymistä jo etukäteen - niin leppoisalla jutustelulla päivä meni.
Potrettikuva :).
Torstai toi mukanaan improvisatiopajan, jota vetämään buukattiin näyttelijä Pasi Sarikoski...
...joka näytteli aamulla jännittynyttä aika vakuuttavasti. Palkkaisin!
Vähän tuntumaa työtiloihin, ryhmä sisään ja siitä alkoi vauhti! "Me ollaan Tehotytöt!" oli ekan ryhmän motto. Välillä oltiin ihan bussipysäkillä, mutta siitäkin selvittiin...
Autiolta saarelta pelastuttiin rakentamalla vessan kahvasta lentokone, ja kiukkuinen mummo osoittautui jättiläisen nuijaksi. Draamaharjoituksessa naapurin lapsen isä olikin päähenkilön oikean vauvan teininaapurin... eiku... öh??
Perjantaina koulussa oli väripäivä - kaikille kunnon piristystä!
Opettaja-sankareiden sukat menivät somasti sävy sävyyn!
Lukumaraton kiinnosti - niin Harry Potter kuin Muumitkin
Vielä kolme tuntia vinkkausta ja pikku-Mörkö äikänluokan seinällä hankki itselleen apua:
Rankka ja antoisa viikko. Tätä ennen olen epäillyt, että aineenopettajien on vaikea järjestää mitään suurempaa isossa yläkoulussa, kurssien puitteissa. Kukkua kanssa!
Tämä tehdään uudestaan :).
Kun palasin maanantaina kentältä sisätöihin, oli vähän haikea olo. Kirjastotarkkuus ei ole vinkkauseläytymisten jälkeen parhaimmillaan, ja etenkin pikkuasiat unohtuvat helposti. "Rintamalla" mennään sillä, mikä toimii - ei jokaisen muotokiemuran mukaan.
Nyt, keskiviikkona olen jo vaihtanut henkiset armyhousut sitäkin henkisempään jakkupukuun ja kesyyntynyt. Huomenna ehkä joku uskaltaa jo silittää?
Yksi varsinainen kokous äidinkielenopettajien kanssa, parikymmentä sähköpostia ja aika paljon näkymätöntä työtä kulissien takana. Yllätyn aina yhtä paljon, kuinka yksinkertaista isonkin tapahtuman järjestäminen on, kun kemiat kohtaavat ja homma toimii. Opettajat olivat tehneet mielettömän hyvät järjestelyt - luokkavaihdoksia, ryhmien kokoamista, aikataulumuutoksia jne. Yllättävän tärkeää on myös infon vaihtaminen ja sen kommentoiminen ajoissa. Tämä vain toimi niin, että melkein itketti ilosta :).
Sikainfluenssa oli odottamaton vieras kirjallisuusviikolla, mutta sekin hoideltiin siinä sivussa.
Tässä kuvarapo yläkoulun kirjallisuusviikosta:
Maanantai ja tiistai:
Vinkkausta, vinkkausta ja vinkkausta. Mats Wahlin Näkymätön, Stefan Nymanin Anna online ja Collinsin Nälkäpeli herättivät ansaittua huomiota Parkkolan Usvan ja Rannelan Terhin kirjojen ohella. Luokka oli koristeltu söpöisesti:
Tiistaina vinkattiin pääkirjaston kässärissä, mikä oli epämukavaa, ahdasta, hapetonta, innostavaa ja käytännöllistä. Paljon meni lainaan suoraan käsistä, ja muita käytiin kyselemässä jälkeenpäin. Apuna vinkkauksessa Karjalaisen Matti, jonka Silta-vinkkaus jäi pyörimään päähän.
Keskiviikkona nähtiin julkkiksia!
Nopsat aamukahvit Mike Pohjolan ja Rannelan Terhin kanssa, nuotit selviksi ja menoks.
Julkaisuja kertyi aikamoinen määrä, mikä aiheutti tiukan keskustelun siitä, kumman kirjat näkyy paremmin :). Muutenkin parivaljakon huumori toimi moitteetta raskaan päivän loppuun asti.
Poseerausta koululehdelle ja Antitädille. Olimme juuri kuulleet Muumimaailman synnystä, kustannustoimittajien mielipiteistä, kulttuuripolitiikasta, mielenterveysongelmista ja tietysti kirjoista monta mielenkiintoista juttua. Yleisöstä epäiltiinkin, että Mike ja Terhi ovat treenanneet yhteisesiintymistä jo etukäteen - niin leppoisalla jutustelulla päivä meni.
Potrettikuva :).
Torstai toi mukanaan improvisatiopajan, jota vetämään buukattiin näyttelijä Pasi Sarikoski...
...joka näytteli aamulla jännittynyttä aika vakuuttavasti. Palkkaisin!
Vähän tuntumaa työtiloihin, ryhmä sisään ja siitä alkoi vauhti! "Me ollaan Tehotytöt!" oli ekan ryhmän motto. Välillä oltiin ihan bussipysäkillä, mutta siitäkin selvittiin...
Autiolta saarelta pelastuttiin rakentamalla vessan kahvasta lentokone, ja kiukkuinen mummo osoittautui jättiläisen nuijaksi. Draamaharjoituksessa naapurin lapsen isä olikin päähenkilön oikean vauvan teininaapurin... eiku... öh??
Perjantaina koulussa oli väripäivä - kaikille kunnon piristystä!
Opettaja-sankareiden sukat menivät somasti sävy sävyyn!
Lukumaraton kiinnosti - niin Harry Potter kuin Muumitkin
Vielä kolme tuntia vinkkausta ja pikku-Mörkö äikänluokan seinällä hankki itselleen apua:
Rankka ja antoisa viikko. Tätä ennen olen epäillyt, että aineenopettajien on vaikea järjestää mitään suurempaa isossa yläkoulussa, kurssien puitteissa. Kukkua kanssa!
Tämä tehdään uudestaan :).
Kun palasin maanantaina kentältä sisätöihin, oli vähän haikea olo. Kirjastotarkkuus ei ole vinkkauseläytymisten jälkeen parhaimmillaan, ja etenkin pikkuasiat unohtuvat helposti. "Rintamalla" mennään sillä, mikä toimii - ei jokaisen muotokiemuran mukaan.
Nyt, keskiviikkona olen jo vaihtanut henkiset armyhousut sitäkin henkisempään jakkupukuun ja kesyyntynyt. Huomenna ehkä joku uskaltaa jo silittää?
lauantai, marraskuu 07, 2009
Reppu ja reissunainen
Elämä on välillä tuplanopeudella kulkeva seikkailu. Noin viikon aikana olen vinkannut Keravalla ja Siilinjärvellä, viimeistellyt Pirkkalan yläkoulun kirjallisuusviikon, valinnut lastenkalusteita Uuteen Kirjastoon ja ollut julkistamassa FinkkuJunkku-listaa.
Tässä kooste kaikesta:
Yhytin Keravalla Dynaamisen Duon, joka saapui rankalta, mutta ilmeisen riemukkaalta pohjoisenkiertueeltaan.
Kirjastossa oltiin varustauduttu hyvin: oma kauhunurkkani oli kovin kutsuva.
Sitten vain vinkkarit kuntoon ja show pyörimään:
Ihastuin kovasti "lukumatotuoliin". En pysty kulkemaan missään kirjastossa ilman kameraa ja merkkailematta henkisesti "tykkään"-lappuja kaikkiin juttuihin, joita Uudessa Kirjastossamme voitaisiin käyttää.
Tähän rakastuin ensisilmäyksellä:
Örkin sisällä on tietokoneen keskusyksikkö, ja *minä tulen löytämään* jonkun tuunarin, joka meidän lastenkoneemme noin örkittää! (Yhteydenotot minulle)
Päivä oli mukavan menevä, toimittajakin kävi paikalla ja mainitsi jutussaan ystävällisesti myös Markun ja Matin ;)...
Seuraavana aamuna hyppäsin junaan Aamunkoi mukanani, ja matkasin Siilinjärvelle. Orivedellä Bella laajensi elämäänsä, Pieksämäellä vaatteet eivät enää mahtuneet päälle ja Kuopiossa otettiin hampaat avuksi. Häkellyttävää.
Siilinjärven kirjasto oli kaunis ja selkeä, fiksusti uudistettu - ja taas kuvasin.
Lastenosaston "Laikku" kaksosvauvoineen oli aikas söpö.
Varsinainen vinkkaus tapahtui nuorisotalolla, jonne henkilökunta ja vapaa-ehtoiset olivat tulleet jo aamulla lavastamaan kauhujen taloa. Ja sen huomasi. Aivan mielettömän hirvittävä paikka - täydellisen hyvällä tavalla!! Valitettavasti kameran salama tahtoi pilata kaikki synkät kuvat, joten tässä vain muutama esimerkki karmeudesta:
Kirjastonjohtaja ja lastenkirjastonhoitaja :).
Vinkkaus oli "nuokkutyylinen" - paljon menoa, puhelimia, hässäkkää. Toivottavasti kirjanäyttely ja -listat saivat lopulta lainaajatkin liikkeelle.
Minä lopetin iltani herkulliseen kauhuleivokseen:
Finlandia Junior - ehdokkaat olivat kuulemma yllättäviä. Hmmmm... Koska ne eivät sitä olisi? Keskustelua asiasta on käyty, ja varjolista löytyy ainakin Rouva Huulta.
Nautin tilaisuudesta, kirjailijoiden jännityksestä ja ilosta, toimittajien kiinnostuksesta ja juhlista. Minnan puhe oli rohkea ja kantaaottava.
Kiitos kaikille, jotka ovat pitäneet minusta huolta tänä aikana - toivottavasti minusta on ollut iloa teille.
Tässä kooste kaikesta:
Yhytin Keravalla Dynaamisen Duon, joka saapui rankalta, mutta ilmeisen riemukkaalta pohjoisenkiertueeltaan.
Kirjastossa oltiin varustauduttu hyvin: oma kauhunurkkani oli kovin kutsuva.
Sitten vain vinkkarit kuntoon ja show pyörimään:
Ihastuin kovasti "lukumatotuoliin". En pysty kulkemaan missään kirjastossa ilman kameraa ja merkkailematta henkisesti "tykkään"-lappuja kaikkiin juttuihin, joita Uudessa Kirjastossamme voitaisiin käyttää.
Tähän rakastuin ensisilmäyksellä:
Örkin sisällä on tietokoneen keskusyksikkö, ja *minä tulen löytämään* jonkun tuunarin, joka meidän lastenkoneemme noin örkittää! (Yhteydenotot minulle)
Päivä oli mukavan menevä, toimittajakin kävi paikalla ja mainitsi jutussaan ystävällisesti myös Markun ja Matin ;)...
Seuraavana aamuna hyppäsin junaan Aamunkoi mukanani, ja matkasin Siilinjärvelle. Orivedellä Bella laajensi elämäänsä, Pieksämäellä vaatteet eivät enää mahtuneet päälle ja Kuopiossa otettiin hampaat avuksi. Häkellyttävää.
Siilinjärven kirjasto oli kaunis ja selkeä, fiksusti uudistettu - ja taas kuvasin.
Lastenosaston "Laikku" kaksosvauvoineen oli aikas söpö.
Varsinainen vinkkaus tapahtui nuorisotalolla, jonne henkilökunta ja vapaa-ehtoiset olivat tulleet jo aamulla lavastamaan kauhujen taloa. Ja sen huomasi. Aivan mielettömän hirvittävä paikka - täydellisen hyvällä tavalla!! Valitettavasti kameran salama tahtoi pilata kaikki synkät kuvat, joten tässä vain muutama esimerkki karmeudesta:
Kirjastonjohtaja ja lastenkirjastonhoitaja :).
Vinkkaus oli "nuokkutyylinen" - paljon menoa, puhelimia, hässäkkää. Toivottavasti kirjanäyttely ja -listat saivat lopulta lainaajatkin liikkeelle.
Minä lopetin iltani herkulliseen kauhuleivokseen:
Finlandia Junior - ehdokkaat olivat kuulemma yllättäviä. Hmmmm... Koska ne eivät sitä olisi? Keskustelua asiasta on käyty, ja varjolista löytyy ainakin Rouva Huulta.
Nautin tilaisuudesta, kirjailijoiden jännityksestä ja ilosta, toimittajien kiinnostuksesta ja juhlista. Minnan puhe oli rohkea ja kantaaottava.
Kiitos kaikille, jotka ovat pitäneet minusta huolta tänä aikana - toivottavasti minusta on ollut iloa teille.
perjantai, lokakuu 30, 2009
Kiss and tell
Julkisuuden henkilöt varjelevat yksityisyyttään neuroottisen tarkasti, kunnes uhka siitä, ettei kukaan ole kiinnostunut heidän yksityisyydestään, kasvaa liian suureksi. Silloin he etsivät läheisen ja luotettavan henkilön, jonka kautta voi helposti vuotaa medialle kohu-uutiset.
Tällä kertaa luvassa siis suuria paljastuksia Antitädin Finlandia Jr -elämästä! Koska omaa napaa läheisempää on vaikea löytää, pussaan sitä ja kirjoitan juttuni itse.
Kun olin ollut Finlandia Junior –raadissa viikon, se sai rakkaan lempinimen. Olen käynyt säännöllisesti FinkkuJunkku –kokouksissa. Olen lukenut puolen vuoden sisällä puolentoista sataa kirjaa. Olen juonut kahvia, edustanut vähän, salaillut paljon, nauttinut, miettinyt, arvioinut ja angstannut.
Yllätyin suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitasoisuudesta ja -puolisuudesta, jonka huomatakseen on luettava oikeasti lähes koko vuoden tuotanto läpi. Joukosta löytyi uskomattomia helmiä, joihin en olisi muuten tarttunut. Nyt tuntuu pahalta laskea käsien läpi yhtään teosta tutustumatta siihen lähemmin. Koska kirjastoon hankitaan useampi tuhat kirjaa vuodessa, tämä aiheuttaa pieniä ajankäytöllisiä ongelmia.
Hämmästyin sitä, kuinka erilainen voi olla ”hyvä kirja” ja ”hyvä vinkkauskirja”. Usein nuo ovat synonyymeja, mutta eivät läheskään aina. Jo aiemmin olen huomannut, että olen huono vinkkaamaan kovin rakkaita kirjoja. Lähden niihin mukaan niin syvästi, että pateettisesti julistava tai itkua tyrskivä vinkkari lähinnä pelottaa yleisöään.
Olen kuullut epäilyksiä siitä, että osa kirjoista jaetaan helmiin ja sikoihin kannen, kirjailijan tai jonkun muun toissijaisen ominaisuuden perusteella. Kuulemma näitä raukkoja ei edes avata alustavan tuomion jälkeen. Se ei ole totta. Kirjat on luettu koko raadin toimesta. Jokainen teos on tämän raadin silmissä tullut arvioiduksi omana itsenään.
Raadista puheenollen, se on ollut hieno. Itse asiassa mainio. Huumorintajuinen, levoton, älykäs ja lopulta yksimielinen. Kenestäkään ei ole tullut verta. Jokainen on joutunut perustelemaan itsensä näännyksiin ja muuttamaan mielipiteitänsä. Kiitos Minnalle ja Katille, jotka ovat tehneet minusta suvaitsevaisemman lukijan. Kiitos Sakarille, joka jaksoi hienosti pitkätkin kokoukset. Ja anteeksi, kun paljastimme iltasatukirjan loppuratkaisun. Kiitos Fiina-Neuleen myyjille, jotka palvelivat hienosti sukkalankaostoksillani joka ikisellä Helsingin matkallani. (Toivottavasti en saa koskaan mitään palkintoa, jossa pääsen pitämään puhetta…)
Eräs asia ravisteli kuitenkin kaikkein syvimmältä. Kirjastolaisena ja kirjallisuudessa elävänä ihmisenä olen tiennyt aina, että jokaiselle kirjalle on lukijansa ja jokaiselle lukijalle kirjansa. Nyt lukumaailmaani järkytti uusi kokemus. Jotkut kirjat koskettavat kaikkia.
En ole vielä osannut jäsentää, mistä se kertoo. Osaselitys löytynee itse kirjallisuudesta: jotkut tekstit ovat niin voimakkaita, että ne vaikuttavat kaikkiin, jotka niiden äärelle pysähtyvät. Suuremman syyn toivon löytyvän ihmisistä itsestään. Toivon, että meissä kaikissa on niin paljon samaa - yhteistä ja jaettua ihmisyyttä - että koskettamalla sitä meissä syntyy jotain hyvää.
Haluan ajatella, että olemme osanneet valita ehdokkaiksi kirjoja, jotka kasvattavat tätä yhteisyyttä.
ps. Ai että mitkä kirjat ovat ehdolla? Lupaan kertoa 3.11. Siihen asti saatte tyytyä pusuun. *smack*
Tällä kertaa luvassa siis suuria paljastuksia Antitädin Finlandia Jr -elämästä! Koska omaa napaa läheisempää on vaikea löytää, pussaan sitä ja kirjoitan juttuni itse.
Kun olin ollut Finlandia Junior –raadissa viikon, se sai rakkaan lempinimen. Olen käynyt säännöllisesti FinkkuJunkku –kokouksissa. Olen lukenut puolen vuoden sisällä puolentoista sataa kirjaa. Olen juonut kahvia, edustanut vähän, salaillut paljon, nauttinut, miettinyt, arvioinut ja angstannut.
Yllätyin suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitasoisuudesta ja -puolisuudesta, jonka huomatakseen on luettava oikeasti lähes koko vuoden tuotanto läpi. Joukosta löytyi uskomattomia helmiä, joihin en olisi muuten tarttunut. Nyt tuntuu pahalta laskea käsien läpi yhtään teosta tutustumatta siihen lähemmin. Koska kirjastoon hankitaan useampi tuhat kirjaa vuodessa, tämä aiheuttaa pieniä ajankäytöllisiä ongelmia.
Hämmästyin sitä, kuinka erilainen voi olla ”hyvä kirja” ja ”hyvä vinkkauskirja”. Usein nuo ovat synonyymeja, mutta eivät läheskään aina. Jo aiemmin olen huomannut, että olen huono vinkkaamaan kovin rakkaita kirjoja. Lähden niihin mukaan niin syvästi, että pateettisesti julistava tai itkua tyrskivä vinkkari lähinnä pelottaa yleisöään.
Olen kuullut epäilyksiä siitä, että osa kirjoista jaetaan helmiin ja sikoihin kannen, kirjailijan tai jonkun muun toissijaisen ominaisuuden perusteella. Kuulemma näitä raukkoja ei edes avata alustavan tuomion jälkeen. Se ei ole totta. Kirjat on luettu koko raadin toimesta. Jokainen teos on tämän raadin silmissä tullut arvioiduksi omana itsenään.
Raadista puheenollen, se on ollut hieno. Itse asiassa mainio. Huumorintajuinen, levoton, älykäs ja lopulta yksimielinen. Kenestäkään ei ole tullut verta. Jokainen on joutunut perustelemaan itsensä näännyksiin ja muuttamaan mielipiteitänsä. Kiitos Minnalle ja Katille, jotka ovat tehneet minusta suvaitsevaisemman lukijan. Kiitos Sakarille, joka jaksoi hienosti pitkätkin kokoukset. Ja anteeksi, kun paljastimme iltasatukirjan loppuratkaisun. Kiitos Fiina-Neuleen myyjille, jotka palvelivat hienosti sukkalankaostoksillani joka ikisellä Helsingin matkallani. (Toivottavasti en saa koskaan mitään palkintoa, jossa pääsen pitämään puhetta…)
Eräs asia ravisteli kuitenkin kaikkein syvimmältä. Kirjastolaisena ja kirjallisuudessa elävänä ihmisenä olen tiennyt aina, että jokaiselle kirjalle on lukijansa ja jokaiselle lukijalle kirjansa. Nyt lukumaailmaani järkytti uusi kokemus. Jotkut kirjat koskettavat kaikkia.
En ole vielä osannut jäsentää, mistä se kertoo. Osaselitys löytynee itse kirjallisuudesta: jotkut tekstit ovat niin voimakkaita, että ne vaikuttavat kaikkiin, jotka niiden äärelle pysähtyvät. Suuremman syyn toivon löytyvän ihmisistä itsestään. Toivon, että meissä kaikissa on niin paljon samaa - yhteistä ja jaettua ihmisyyttä - että koskettamalla sitä meissä syntyy jotain hyvää.
Haluan ajatella, että olemme osanneet valita ehdokkaiksi kirjoja, jotka kasvattavat tätä yhteisyyttä.
ps. Ai että mitkä kirjat ovat ehdolla? Lupaan kertoa 3.11. Siihen asti saatte tyytyä pusuun. *smack*
tiistai, lokakuu 13, 2009
Kukkahattu päässä
Olen yksisilmäinen nilviö, joka kutsuu itseään lastenkirjastonhoitajaksi ja sanoo nyt monia ajatuksia, joita vapaan maailman vapaan tiedon edustaja ei saisi sanoa.
Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.
Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.
En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.
Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.
Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.
Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.
Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"
Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.
Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.
Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.
Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?
Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.
Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).
Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.
Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.
Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.
En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.
Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.
Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.
Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.
Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"
Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.
Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.
Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.
Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?
Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.
Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).
Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.
keskiviikko, syyskuu 30, 2009
Kuka pelkää kirjastolaista?
Taisin kertoa jo aiemmin, kuinka uravalintani koki kolauksen läheisen kymppivuotiaan tunnustettua, että olin hänestä pelottava.
Eilen kuutosluokan kirjastokäynnillä ahdistuin lisää. Komea kuoro veisasi moniäänisesti, kuinka kirjastokorttia ei kannata hankkia, koska se maksaa kaksi euroa (kadonneen kortin tilalle otettuna) ja yläkoulusta ei kuitenkaan käydä kirjastossa.
Argh. Valistin heitä ääni täristen seiskaluokan opetuksista, kasiluokan genrekirjallisuuskurssista sekä lukuisista esitelmistä, johon tarvitaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta. Kaksi euroa on pieni hinta siitä, että ei tarvitse tulla joka kerta vanhempien kanssa lainaamaan.
Samalla vierailulla yksi nuorison edustaja kertoi, että kirjastossa on töissä pelottavia ihmisiä, jotka huutavat ja aukovat päätään.
Tuli heti katu-uskottava olo.
Sitten tuli syyllisyys, ja menin uudelleen keskustelemaan "säikähtäneen" teinixin kanssa. Ennemminkin kyse oli informaatiokatkosta ja siitä, että määräily ei ole mukavaa. Ihmiseksi, joka kutsuu itseään aikuiseksi, minä siedän määräilyä hyvin minimaalisen määrän. Ainakin, jollei sille ole älykkäitä perusteluja - tai edes yritystä perustella. Auktoriteetin on tultava jostain muusta kuin kovasta äänestä, korkeammasta iästä, yleisestä nokkimisjärjestyksestä tai suuremmasta koosta.
Tässä on kuitenkin ongelma. Kun lapsia/opossumeja(TM)/kakruja tulee kirjastoon 25 yhtä aikaa ja jokaisella on palautettavaa, lainattavaa, uusittavaa, kysyttävää, kerrottavaa, tiskin takana olevalla ihmisellä on edelleen vain kaksi kättä ja korvaa. Suita on vain yksi. Usein pienempää ääntä pyydetään luokkalliselta lapsia vain äärimmäisen kovalla äänellä. Se voi kuulostaa kurjalta. Sääntöjä on pakko olla ja niitä pitää noudattaa, jotta kaikki selviävät yhtenä kappaleena kirjastosta ulos.
Vaikka koulujen luokkakäynnit ovat ihania ja mahdollistavat kaikkien oppilaiden tutustumisen kirjastoon, kutsun erikoispalvelua tarvitsevat mieluummin paikalle yksin - tai jos pelottaa, kaverin kanssa. Silloin saa lainata devareita ja levyjä, joita opettajat eivät välttämättä tahdo kouluun pyörimään, eikä ylärajaa lainausmäärille ole. Ehdin panostaa enemmän, enkä huuda vaikka mikä olisi.
Kuinkahan monta pientä olen traumatisoinut "kantavalla äänelläni"? BTJ kerännee suomalaisten kirjastokokemuksia jälleen muutaman kymmenen vuoden päästä. Toivon, ettei hakemistossa ole Pirkkalalle omaa mustaa pistettään...
Kuva täältä.
Eilen kuutosluokan kirjastokäynnillä ahdistuin lisää. Komea kuoro veisasi moniäänisesti, kuinka kirjastokorttia ei kannata hankkia, koska se maksaa kaksi euroa (kadonneen kortin tilalle otettuna) ja yläkoulusta ei kuitenkaan käydä kirjastossa.
Argh. Valistin heitä ääni täristen seiskaluokan opetuksista, kasiluokan genrekirjallisuuskurssista sekä lukuisista esitelmistä, johon tarvitaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta. Kaksi euroa on pieni hinta siitä, että ei tarvitse tulla joka kerta vanhempien kanssa lainaamaan.
Samalla vierailulla yksi nuorison edustaja kertoi, että kirjastossa on töissä pelottavia ihmisiä, jotka huutavat ja aukovat päätään.
Tuli heti katu-uskottava olo.
Sitten tuli syyllisyys, ja menin uudelleen keskustelemaan "säikähtäneen" teinixin kanssa. Ennemminkin kyse oli informaatiokatkosta ja siitä, että määräily ei ole mukavaa. Ihmiseksi, joka kutsuu itseään aikuiseksi, minä siedän määräilyä hyvin minimaalisen määrän. Ainakin, jollei sille ole älykkäitä perusteluja - tai edes yritystä perustella. Auktoriteetin on tultava jostain muusta kuin kovasta äänestä, korkeammasta iästä, yleisestä nokkimisjärjestyksestä tai suuremmasta koosta.
Tässä on kuitenkin ongelma. Kun lapsia/opossumeja(TM)/kakruja tulee kirjastoon 25 yhtä aikaa ja jokaisella on palautettavaa, lainattavaa, uusittavaa, kysyttävää, kerrottavaa, tiskin takana olevalla ihmisellä on edelleen vain kaksi kättä ja korvaa. Suita on vain yksi. Usein pienempää ääntä pyydetään luokkalliselta lapsia vain äärimmäisen kovalla äänellä. Se voi kuulostaa kurjalta. Sääntöjä on pakko olla ja niitä pitää noudattaa, jotta kaikki selviävät yhtenä kappaleena kirjastosta ulos.
Vaikka koulujen luokkakäynnit ovat ihania ja mahdollistavat kaikkien oppilaiden tutustumisen kirjastoon, kutsun erikoispalvelua tarvitsevat mieluummin paikalle yksin - tai jos pelottaa, kaverin kanssa. Silloin saa lainata devareita ja levyjä, joita opettajat eivät välttämättä tahdo kouluun pyörimään, eikä ylärajaa lainausmäärille ole. Ehdin panostaa enemmän, enkä huuda vaikka mikä olisi.
Kuinkahan monta pientä olen traumatisoinut "kantavalla äänelläni"? BTJ kerännee suomalaisten kirjastokokemuksia jälleen muutaman kymmenen vuoden päästä. Toivon, ettei hakemistossa ole Pirkkalalle omaa mustaa pistettään...
Kuva täältä.
