Che Bella!

Evil dead

Kun sitä on projektissa, välillä voi tuntua tältä -->

Kuva on Hämeenlinnan kirjaston rannasta, ja sen vieressä on tikapuut. Parinsadan metrin päästä alkaa jääpolku yli Vanajaveden. Järven yli tuijottaa punatiilinen linna torneineen.

Ehkä heikon jään varoitukset on stailattu edelliskerran niitä nähtyäni, tai sitten Hämeenlinnalla on todella makaaberi liikennemerkkisuunnittelija.

Nuo koukistuneet sormet... usch!

Sitten on semmoista mukulakiveä. On sitä Tampereellakin ja paljon, mutta tämä on vanhemman ja aidomman näköistä. Sellaista, johon keskiajalla on valutettu sian suolia ja josta Maijaliisa Dieckmann kirjoittaa romaanin. (Täällä olen päässyt puhumaan kirjastolaisen kanssa Ram-sarjasta, mitä ei ole tapahtunut vielä koskaan.

 Tämä on kuva-arvoitus.

Mikä on semmoinen, jossa on kolme penkkiä ja niin lämmin, että Antitäti voi ottaa talvella takin pois? (Sukkakin on päässyt kyytiin Lammille!!)...

...ja se asuu täällä kaverinsa Pietarin kanssa....











No sehän on tietysti Bella, kaunis ja tukeva, iloinen neitisihminen!

Bellan kyydissä olen treenaillut viime viikolla useampanakin päivänä koulupysäkeillä.

Olen opetellut pois pahoilta A-tavoilta ja siirtynyt O-meininkiin. Origo on itse asiassa hyvinkin järkevä ohjelma. On se silti erilainen kuin A, ja talojen tavat ovat aina erilaiset ja auton tavat vielä erilaistakin erilaisemmat, joten harjoitusta tarvitaan ennen kuin uskallan kömpiä tiukempaan kaksipaikkaiseen Pietariin.

Kirjadiplomikirjat kulkevat kärryssä. Kärryt pitää muistaa lukita, kun ajetaan. Pysäkki pitää muistaa vaihtaa ohjelmaan, kun pysähdytään. Reettan paino vetää jopa kirjastoautoa liikenneympyrässä oikealle. (Viimeisestä huomiosta kiitos nimeltämainitsemattomalle kuskille Hämeenlinnan kirjastossa).  

Vaikka elämä vie eteenpäin, mahtuu sinne vielä yksi kettu.

Ei tämä ainakaan autoihin kohdistuvaa lukkarinrakkauttani helpota.

Awwww.

Bella on siis kaunis ja sisustettu, avara ja valoisa ja vihreä. Siellä on ajateltu laajemmin kirjastoa, ja siksi sinne mahtuu yli 1000 nidettä vähemmän kuin vanhoihin autoihin.

Kunhan kokoelma on kohdennettu oikein, ei minusta suurempaa ongelmaa ole. Telineet vetivät puoleensa lainaajia.

Se on vaan niin kaunis. Eikä tälläkään koululla peruutettu ruokalan kulmasta sisään. Enkä minä huutanut kuskille varoitusta, ehen. Enenenenen.

Käsittämätöntä Al Bundy-hommaa. Kuin survoisi 36 numeron kenkää 40 numeron pulleaan jalkaan. Ja sinne se menee, kauniisti parkkiin huonostiauratuille pihoille olemattomien solien välistä.

Oikeasti seurasin ja tein muistiinpanoja kirjastopysäkkien käytöstä, oppilaiden määrästä, opettajien osallistumisesta ja keräsin fiiliksiä autolaisilta.

Siitä jalostuu vielä hyvää raporttia ja ideointia.

Mutta ihan ihan ihan oikeasti koulun piha näytti tältä, kun me sieltä lähdimme:

Hee hee.

Minä ja Joe Strummer

Lost in the sup library.

Kun menee uuteen paikkaan töihin, sitä on tiettyjä juttuja ja sosiaalisia kuvioita ja yleisiä tapoja. Minä en tiedä niistä yhtäkään, koska minä en ole mennyt kymmeneen vuoteen uuteen paikkaan töihin.

Keittiössä on vieraita ihmisiä, joille ei voi puhua hävyttömiä vielä ainakaan muutamaan viikkoon. Minulle hymyillään ystävällisesti eikä katsota ensimmäiseksi, kenen eväät olen varastanut. Asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani, kirjat lainaan automaatilta enkä tiskin alta.

Minä joudun kysymään kaikkea ja koko ajan aina kahvinkeittimen sijainnista fleksisysteemiin asti. Kirjastoautojen aikatauluista yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kaikkien nimiin. Ennestäänkin huono kasvo- ja nimimuistini on joutunut pysyvään shokkitilaan, ja kieltäytyy ottamasta vastaan enää yhtään informaatiota. Onneksi joku aina ohjaa minut kädestä pitäen oikean ihmisen luokse, kun näkevät paniikin laajentamat silmämunani. Kun katson itseäni ulkoapäin, tajuan näyttäväni idiootilta. Toivottavasti muut työntekijät ovat menneet jossain välissä uuteen paikkaan töihin ja muistavat tunteen.

Vähän auttaa, että yhden kanssa olen hurjistellut opiskeluaikana, yhden kasvamista katsonut harjoittelijana ja naapurikunnan johtajan kanssa seurannut nyrkkeilyä kolmelta yöllä. Suomalainen hävisi.

Aika paljon auttaa, että minulla on työhuone (tutkijankoppi), jonka ikkuna ehkä on katonrajassa, mutta siitä näkyy puu. Puu on aina hyvä asia. Älypuhelin auttaa myös tuoden älyä älyttömään olemukseeni. Laillinen parkkipaikka ensimmäisen päivän sakkojen jälkeen auttaa. Oma kannettava myös, ja siihen ripustaudun. Siellä on minun projektini ensimmäinen pikkupikku aloitus. Ideoita, kopypeistiä ja muutama hienolta kalskahtava lause, josta kaikki virallinen tulee lähtemään liikkeelle.

Viikossa minä olen tehnyt itselleni aikataulua, puhunut projektinvetäjän kanssa ja alan saada tuntumaa siihen mitä minun ehkä pitäisi puolessa vuodessa tehdä. Olen lukenut satoja sivuja, rämpyttänyt nettiä ja kirjoittanut pari luonnos-sähköpostia, jotka lähtenevät maailmalle, kunhan älypuhelimeni on saanut sim-kortin ja voin käyttää sitä oikeasti puhelimena.

Vanhasta minästä muistuttaa työhuoneen ovessa oleva Edgar Allan Poe, kissamuki ja se onnentunne, joka häilähtää lävitse joka päivä kävellessäni kirjastosalin poikki ja nähdessäni nuorisoa. Hämeenlinnassa nuorten osastolla on pari sohvaa, mutta ei tietokoneita. Sohvilla istuu aina muutama nuori, jotka *lukevat*. Ne vaan istuvat ja lukevat, ja minulle tulee onnellinen olo.

Vuodet ei ole veljeksiä

Olen kohtuullisen varma, että edellinen uuden vuoden-päivitys oli otsikoltaan jotain suunnilleen samankaltaista. Se osoittanee, että jonkinlaista verisukulaisuutta tässä piru vie esiintyy.

Tämä vuosi on ollut rankka pitkine sairauslomineen (viimeksi mononukleoosi) (kuka itseään kunnioittava aikuinen sairastuu pusuta mononukleoosiin, kun muut sairastavat sen alle viisivuotiaina?) (Lastenkirjastonhoitaja). Liian monille ihmisille on taas sanottu hyvästi ja näkemiinkejäkin on ollut turhan paljon. Erityisesti nostan kuksan rotava-fanille, joka oli mukana isojen tunteiden ja Yyterin hiekan keskellä.

Minulle on aina ollut helpompi lähteä kuin jäädä, vaikka Tove Janssonin mukaan tärkeää on vain se, että päättää ajoissa. Niinpä tänään siivottiin työpöytä niin, että työkaverit pelästyivät (ja löysin mm. suklaata ja kivan edellisvuoden joulukortin). Jätin Kultakutrille läjän tekemättömiä töitä, jotka laputin osoittaen enemmän ahkeruutta kuin järkeä. Mitä hemmettiä tarkoittaa N-->NA??? tai viisi lähetettyä sähköpostia, joissa kerrotaan miten paikallislehteä pitää uhkailla, jotta se tulee paikalle lukujuhlallisuksiin.

Vaikea paikka oli, kun työteini tuli ja halasi tositositosi lujaa ja kertoi itkeneensä kotona, ettei kirjastossa tarvitsisi. Jopa sähköposti opettajille sai sormet hikoilemaan. Tärkeä ihminen kutsui synttärikahveille perjantaina, enkä minä tiedä, voinko tulla. Pakkasin omat must-tavarani työhuoneesta ja ne veivät yhden jättimäisen pahvilaatikon ja kaksi kassia. Elämääni tullut Vahva ihminen saa kantaa ne huomenna Mrs Opeliin, kun kaasutan kohti keskiviikkoista auringonnousua Hämeenlinnassa.

Minun ei tarvitse lukea yhtään kirjaa seuraavaan puoleen vuoteen työni puolesta. Minulla ei ole yhtään omassa kunnassa olevaa vinkkausta. Minä en opeta ketään. Minä en asiakaspalvele. Kuka hitto se semmoinen ihminen on? Haluanko minä olla semmoisen kanssa? Se vaan tutkii ja intoilee jostain oudosta.

Kyllä minä silti luen ja muistan ja kirjoitan ja kolmen laihahkon vuoden jälkeen aion lihottaa tämän raamatullisen lehmän viettämään bileitä muiden kantturoiden kanssa.

Hyvää vuotta 2013. Syökää paljon sipsejä sängyssä ja olkaa vapaita.

Et Ole Liian Villi Oppimaan

Joskus on vaikea pysyä paikallaan. Kaikki on hyvin, mutta "hyvä" ei enää riitä - se tekee levottomaksi ja kihisyttää mieltä. Ajatukset karkailevat vääriin suuntiin, ideat liittyvät muihin kuin omiin asioihin.
Kun pelottaa jäädä ja pelottaa lähteä, pitää odottaa. Sietää sietämätöntä välitilaa ja venyttää hermoja, aikaa. Vähitellen alkaa haaveilla ja se on polku. (Oikeastaan se on asfaltoitu pikkutie, koska luonto ja minä emme toimi hyvin yhteen).

Kun sähköpostiin kilahtaa ilmoitus työpaikasta, se on juuri parahultainen. Ei liian pitkä, ei liian kaukana, ei liian lähellä omia töitäni muttei ihan vieraskaan. Eikä se ole syönyt puurokulhostani, viereen se kyllä tuppasi nukkumaan.

Parasta siinä oli se, että se ei ollut ihan varma ja helppo. Otetaan yksi projekti, sekoitetaan ja ravistellaan, muokataan sopimaan näihin spekseihin. Sitten minä menen Hämeenlinnaan ja tutkistelen sydämessäni koulukirjastoa. Koti-työssä kaikki on suunniteltu valmiiksi, ja Kultakutri tulee hoitamaan minun työni tosi hyvin. On turvallista lähteä.

Sen jälkeen minä valvon yöt ja revin hiuksia ja juon litroittain kahvia ja olen *dramaattinen* ja luen ja näpytän ja olen ihan helevatun onnellinen, koska juuri sitä minä haluan nyt tehdä. Upota ajattelemaan, piipahtaa käytännössä ja miettiä, mikä minun kirjastoni olikaan ja miksi minä olen. Minä menen kouluun.

Sitten minä tulen takaisin ja hymyilen, koska se oli juuri sitä, mitä minä tarvitsin. Ei ole mitään hätää.

Yksin kotona

Kaaaaikki muut olivat Turun kirjamessuilla. Kaaaaaaaaaaaaikki muut ovat Helsingin kirjamessuilla.

Taitaa olla ensimmäinen vuosi, kun en päässyt paikalle kumpaankaan. Vaikka tiedän, että on messutungos ja ahdistaa eikä ehdi kuuntelemaan juttuja ja menee kauheasti rahaa ja metrilakusta tulee paha olo, on minulla silti ikävä.

Mietin erilaisia kohtaamisia, jotka tapahtuvat kuin vahingossa - hipaisu tungoksessa, hymy ihmiseltä jonka tunnistat vaikka itse olet nobody, jo kaukaa erottuva lava ja ystävät, väittely siitä, tuoksuvatko uudet vai vanhat kirjat paremmilta. Parhaita messuja ovat ne, joissa ei ehdi tehdä kaikkea.

Kerran Helsingissä olin urani alkuvaiheessa ja päätin olla Kirjastonhoitaja. Metsästin kirjailijoita, jotka voisin kutsua vierailulle Pirkkalaan, kuuntelin paneeleita ja haastatteluja, esitin (typerähköjä) kysymyksiä ja punastelin vastauksille, neuloin sukat, sain tuttavia. Toisen kerran myöhemmin Turussa päädyin heittämään päälle sosiaalisuus-vaihteen. Puhuin kummallisten ja ihanien kanssa, join kahvia ja vähän punaviiniä, väittelin röökipaikalla Finlandia Juniorista, söin sämpylää kirjailijoiden kanssa.

Minä inhoan latteata fraasia "Kaikkea ei voi saada". Minä tiedän, että kyllä voi. Voivoivoivoi. Juju on siinä, että haluaa ne peräkkäin, vuorotellen. Sitten vain ottaa ja nauttii.

Asiasana

Asiasana on juuri sen ylenmääräisesti parjatun Tampereen informaatiotutkimuksen laitoksen (josta me lähes kaikki olemme tulleet) fiksujen opiskelijoiden hienon ainejärjestön, UDK:n kiinnostava lehti, ja sen vastaava (pää)toimittaja on Greta Hansén-Haug.

Noin vuosi sitten sain juttupyynnön ohjeistuksella: Jotain työhön liittyvää. Kirjoitin yllättäen kirjastosta. Ja minusta. Paljon paljon paljon minusta.

Minä kirjoitin näin:

Yleisestä kirjastosta, päivää!

Olen malliesimerkki ihmisestä, joka pitäisi pyytää varoittavaksi esimerkiksi kiertämään lukioita ammatinvalinnanohjauksen tunneille. 

Olen haahuillut, pitänyt välivuoden jo ennen lukiota, vaihtanut paikkakuntaa ja asettanut kaverit kaiken edelle, rakastunut, käynyt hämykeikoilla ja valinnut kummallisen graduaiheen, itkenyt puolitoista vuotta turkulaisessa kapakassa tuntemattomillekin, kuinka en koskaan valmistu - olihan aineyhdistelmäni supertyöllistävä yleinen kirjallisuutiede-kulttuurihistoria-naistutkimus-italian kieli ja kulttuuri. Informaatiotutkimuksen lisäsin joukkoon vasta, kun tajusin, ettei opiskelijana kannata jäädä eläkkeelle.

Harvassa ammatissa – kirjastonhoitajuuden lisäksi – noista olisi todellisessa elämässä ollut hyötyä muuten kuin pubivisoissa. Ihminen, joka ei koskaan ole pitänyt lapsista sai paikan lastenkirjastohoitajana.

Minä olen kirjastonhoitaja, ja ylpeä siitä. Alalla työskentelevät voidaan jakaa karkeasti ottaen kahtia: ne, jotka pitävät asiakkaista (ja voisivat vaikka myydä makkaraa, jos eivät olisi kirjastossa) ja ne, jotka pitävät kirjoista (ja voisivat vaikka olla lainaamatta kirjoja, jos eivät luota asiakkaan kykyyn rakastaa ja huolehtia niistä). Suurin ammatillinen haasteeni lienee ollut näiden kahden yhdistäminen.

Inhoan sanomalehtiuutisointia, joka huutomerkittää itsestäänselvyyksiä: ”Kirjastoala on muutoksessa!” Ainahan se on. Kaikki on. Kuitenkin kirjastoissa muhii nyt jotain suurempaa, ja jokaisen sille mielivän on hyvä pohtia jo valmiiksi ammatti-identiteettiään ja ideologiaansa. Parasta myös varautua perustelemaan ja muuttamaan käsityksiään, joustamaan tarvittaessa ja seisomaan tärkeimpien aatteidensa takana tiukassakin paikassa.

Kansansivistys on alentavaa, demokratia itsestäänselvyys ja vapaa tieto piratoitavissa erilaisilta vuotosivuilta. Kaikilla on tietokone, kaikki warettaa, sivistymättömyys on oma valinta, jolla voi nykyään ylpeillä?

Kirjaston rooli nyky-yhteiskunnassa on kahtalainen. Toisaalta olemme osa julkista sektoria, hyvinvointia, vapaa-aikaa ja virkistystä – toisaalta taas muistiorganisaatiota säilyttäen, keräten ja vaalien. Meille tarjoillaan mielikuvia kirjastoista, joissa kokoelmat on supistettu menevään ja uuteen, hyllyt vievät vain kolmanneksen kirjastotilasta ja loppu on kohtaamispaikkaa ja esitystilaa. Minusta se ei ole kirjasto – jonkinlainen (kirjallisuuden) harrastustila paremminkin. Suuriin kaupunkeihin mahtuu hengailutilojakin, pienempien lähiöiden ja kuntien asukkaat kutsuvat toisensa kodeissansa oleviin olohuoneisiin ja käyttävät kirjastoa lainatakseen kirjoja.

Minun kirjastoni kunnioittaa asiakasta nimenomaan kirjaston asiakkaana. Hän ehkä tarvitsee tietoa jostain asiasta, haluaa viihdykettä, syventyä johonkin tai on tullut käännytetyksi pois muualta ”ei-oo”n kanssa. Kirjakauppojen pitkä häntä on kotimaisen aineiston suhteen hyvin typistetty sellainen. Tiedonhaku on tärkeä taito, mutta yhtä tärkeää on tuntea kokoelma ja asiakkaat. ”Mitä suosittelisit mulle?”-kysymyksiin ei ole kurssia. Meidän ammattitaitoomme kuuluu tuntea sisältöjä laidasta laitaan, olla kiinnostuneita kaikesta ja osata mainostaa niitä tilaisuuden tullen.

Tällä viikolla kahden tunnin tiskivuorooni mahtui yhden pikkukoulun palautukset neljässä isossa kassissa, digitointiaseman työpöydän alla konttaaminen ja johtojen hakeminen, terveyskeskuksen puhelinnumeroiden etsiminen ja tulostus vanhukselle, järjestelmästä pudonneen kirjan takaisinhoukuttelu asiakkaan odottaessa ja kirjaston esittely sveitsiläisille opettajille – englannin tai saksan kielellä. Työhuoneessa tehdään kiivaasti syksyn ennakkohankintaa (ostetaan kirjoja käyttämättä omaa rahaa), näpytetään sisältöä PIKI-verkkokirjaston kirjallisuussivuille, suunnitellaan lukudiplomia ja parin viikon päästä olevaa päivähoitajien koulutuspäivän ohjelmaa. Illalla luen nuortenkirjaa, joka pääsee mukaan seuraavaan kauhukirjavinkkaukseen – joko Pirkkalassa tai jollain muulla keikkailupaikkakunnalla.

Sisältöjen ja kokoelmien avaaminen onkin kirjastotyön ydin. Kirjavarastoista halveksivasti puhuvat eivät näe pintaa syvemmälle, eivät jaksa avata kansia ja syyllistyvät sivistykselliseen laiskuuteen. Hyllyllinen kirjoja ei ole logistinen ongelma vaan ammatillinen nautinto. Osa tiedosta vanhenee ja muuttuu jopa haitalliseksi, osan suosio on sen iättömyydessä ja osan arvo vain kasvaa ajan kuluessa. Meidän pitää tietää menneisyydestä, olla nykyisyydessä ja ennustaa hiukan tulevaisuuttakin osataksemme hoitaa kokoelmaa oikein. Tarina ei vanhene, tiedonhalu ei katoa. 

-Ilmestynyt aiemmin varmaan jossain Asiasanassa 2011-

Kesähtävä

Lomat ovat mielenkiintoisia.

Aikanaan en ollut niistä kovin kiinnostunut, enkä pystynyt pitämään niitä kuin korkeintaan viikon pätkissä. Kotiaika oli liian tuoreessa muistissa, kahvikupin sai juotua rauhassa vain töissä. Loma keskeytti ikävästi jonkun niistä kymmenestä suunnitelmasta, jotka pyörivät mielessä jatkuvasti.

Lomaa ei koskaan "oteta", se "anotaan". Se on yhteisöllinen riitti, parisuhteen mittari, koko suvun ponnistus. Ensin työyhteisössä on soviteltava yhteen ulkomaanmatkat, kesämökkivaraukset, häät, rippijuhlat, yksinäiset pikkulapset kotona. Suku on mobilisoitava ympäri Suomen ajelemaan autolla turvaistuimet takapenkillä, keksittävä puuhaa ja annettava tasapuolisesti kaikille mahdollisuus viettää aikaa kaikkien kanssa. Jo helmikuussa lähetetään kymmeniä sähköpostiviestejä ja todetaan parisuhteellisen kanssa, ettei tänä vuonna ainakaan samanaikaisia lomapäiviä ole näkyvissä. Laskettava rahat ja otettava riskejä - ennakkolippu vesipuistoon voi tarkoittaa hytisemistä jääpuikkojen keskellä.

Sitten tapahtuu jotain, paljonkin. Niillä, jotka ennen olivat siirreltäviä paketteja, on omat menonsa. Nyt loma-anomuksen teko vaatii jo lähes kymmenen kalenteria (joista suurin osa on kännyköissä ja netissä). Leirejä, kavereiden mökkejä (joissa hemmetti vieköön istutaan kahluuammeessa nuijapäiden kanssa ja annetaan niiden "kuoria ihoa") (Yööö... Luovaa kosmetiikkaa.) Pitää vaihtaa asuntoa, yrittää ottaa entistä useampi huomioon ja kärsiä syyllisyydestä, kun aina joku jää ilman.

Välillä tuntuu, että lomattomuus olisi vähemmän stressaava vaihtoehto. Kirjasto on täynnä aurinkovoiteen tuoksuisia, hyvämielisiä ihmisiä valmiina lainaamaan lomakirjoja. Ensimmäisinä päivinä koulun loppumisen jälkeen nuortenosastolla oli useita onnellisen näköisiä teinejä, jotka valitsivat kymmenen kirjan pinoja ja huokaisivat, kuinka viimeinkin on aikaa lukea.

Mutta ei sittenkään. Huomenna töihin, mutta tänään keski-ikäinen Antitäti pakkaa Tulen ja jään laulun kassiin, pistää biksut päälle ja lähtee tursuamaan* biitsille.

* Verbi läheisen kritisoivassa iässä olevan ihmisen suusta.