perjantaina, huhtikuuta 13, 2007

Nolous-meemi

Pistetäänpä ihan omalla postauksellaan vielä tämä. Eli koska tämä on kirjasivujarapisuttavan kuiva työblogi, en meemejä juuri harrasta. Nyt kuitenkin kallis Maailmalla Marylandissa-asuja haastoi nolojen tilanteiden tunnustamiseen, ja käytän tilaisuutta hyväkseni esittääkseni virallisen Anteeksipyynnön.

Joitain vuosia sitten olin mukana kirjoittamassa Opetusministeriön rahoituksella yhtä julkaisua, ja siitä tuli ihan hyvä. Sen johdosta minua ja toista kirjoittajaa pyydettiin useampaankin paikkaan puhumaan ja esittelemään teosta. Koska olin silloin(kin ;)) äitiyslomalla, jouduin kieltäytymään lähes kaikista puhumiskeikoista.

Kunnes: olin juuri palannut töihin ja sain puhepyynnön Kouvolasta. Paikalle oli tullut paljon viisasta porukkaa ja muut puhujat olivat huipputasoa. Pääsin kirjastolle vasta aika myöhään, ja jännitin ihan tuhottomasti. Olin nähnyt vaivaa valmistelussa: ottanut selville osallistujien kotikirjastot, etsinyt niistä esimerkkejä Power Point -esitykseeni jne.

Hyppäsin lavalle ja sain kannettavan toimimaan. Huokaisin helpotuksesta ja siitä lähtien kaikki meni pieleen. Messusin sivistyskirjastosta ja sanojen intertekstuaalisista merkityksistä, sekoilin kellon kanssa ja ylitin aikani. Ihana Power Point avasi kaikki linkitetyt nettisivuni ohjelman *alle*, minkä huomasimme vasta lopettaessani esitystäni. Sieltä paljastui paniikkiklikattuja sivuja kymmenittäin. Kun olin lopettanut ja huojunut pois lavalta, tajusin unohtaneeni sen koko rupisen esitykseni ainoan asian, joka olisi pitänyt sanoa: antamamme suosituksen, jonka pohjalta keskustelua olisi voinut jatkaa.

Koskaan en ole niin hävennyt. Silti en ole periksi antanut - jos on kerran mokannut itsensä niin perusteellisesti, ei ole enää mitään hävittävää ammatillisesti. Uskon jopa, että joku samankaltainen tilanne jo odottaa tulevaisuudessa muistuttaakseen minua siitä, että mokata voi ja elämä jatkuu. Kai. Ehkä.

Mutta siis anteeksi teille kaikille, jotka joutuivat todistamaan tapahtumaa!

8 kommenttia:

Kaarina kirjoitti...

Jep... TOSI kuiva työblogi! ;) Mitähän ne vähemmän kuivat sitten on?

OK, mutta kiitos osallistumisesta! Ja ne haastettavat oli...?

Uuh, ja kallis? Ahaa, siksiköhän meillä on tilit aina tyhjillä, kun minä vaan olen niin kallis? Mutta kiitos. :)

Hiipinä kirjoitti...

Mulle jäi omasta penkin alle menneestä esityksestäni pysyvä kammo. Taannoin pomoni kysyi, haluanko mennä puhumaan toimittajan työstä mielenterveyskuntoutujille ja ilmoitin, että en enää koskaan mene puhumaan millekään estradille yhtään mitään.

Sä sentään uskallat yrittää uudestaan;)

Tuima kirjoitti...

Kirjavinkkaus on hyvää ensikoulutusta mokien käsittelyyn, kun kirjat tippuvat tai kirjastoon on unohtunut juuri se tärkein vinkattava ja vinkkaat sen silti, unohdat kirjan henkilöiden nimet kesken lauseen, lunttaat takakannesta asian kaikille kertoen jne.

Ei mitään kuivaa työblogia - kirjastotyö EI ole kuivaa.

antitäti kirjoitti...

Kaaka: :)!

Hiipinä ja Tuima: Seuraava esiintymiseni tuosta taisi olla luento sadalle yliopisto-opiskelijalle... Piti vain hypätä takaisin veteen ja ruveta uimaan. Oikeasti olen aika hämmästynyt, kuinka paljon omia mokiani nykyään siedän. Entisestä perfektionistista on tullut nykyinen kvasikeski-ikäinen "antaa-mennä-vaan" -ihminen!

Marika kirjoitti...

Ihanan terapeuttista lukea tuollaista... itsekin olen joutunut vaikka millaisiin hassuihin esiintymistilanteisiin. Mistä se johtuu, että toiset aina näyttävät esiintyvän niin mallikkaasti?

antitäti kirjoitti...

Marika: Ehkä se vaan näyttää :). Kuitenkin sitä joskus aina itsekin onnistuu, ja silloin ehkä joku katselee ihaillen... Esiintyminen on kyllä jännä juttu - koskaan ei voi tietää, miten menee ja mitä tapahtuu!

TJ kirjoitti...

Törmäsin tässä Oscar Wilden (?) ajatukseen, jonka mukaan mikään ei kasvata niin paljon ihmistä kuin kunnon mokaaminen. Tämä on toisen käden tietoa, joten emme saa nyt nauttia OWn todennäköisesti tyylikkäästä ulospanosta. Ehkä joku tempaisee alkuperäsen ajatuksen tänne.

Toinen törmäämäni (keittiöpsykologinen?) ajatus on se, että ihminen joka pystyy häpeämään on vielä kehítyskelpoinen.

Lohdullista, eikö?

kirjastonsetä J

antitäti kirjoitti...

TJ - lohdullista, juu. Kannattaa siis aina välillä tehdä jotain oikein hävettävää, eiks juu? Kehitysmahdollisuudet vain paranevat :)...