Che Bella!

Evil dead

Kun sitä on projektissa, välillä voi tuntua tältä -->

Kuva on Hämeenlinnan kirjaston rannasta, ja sen vieressä on tikapuut. Parinsadan metrin päästä alkaa jääpolku yli Vanajaveden. Järven yli tuijottaa punatiilinen linna torneineen.

Ehkä heikon jään varoitukset on stailattu edelliskerran niitä nähtyäni, tai sitten Hämeenlinnalla on todella makaaberi liikennemerkkisuunnittelija.

Nuo koukistuneet sormet... usch!

Sitten on semmoista mukulakiveä. On sitä Tampereellakin ja paljon, mutta tämä on vanhemman ja aidomman näköistä. Sellaista, johon keskiajalla on valutettu sian suolia ja josta Maijaliisa Dieckmann kirjoittaa romaanin. (Täällä olen päässyt puhumaan kirjastolaisen kanssa Ram-sarjasta, mitä ei ole tapahtunut vielä koskaan.

 Tämä on kuva-arvoitus.

Mikä on semmoinen, jossa on kolme penkkiä ja niin lämmin, että Antitäti voi ottaa talvella takin pois? (Sukkakin on päässyt kyytiin Lammille!!)...

...ja se asuu täällä kaverinsa Pietarin kanssa....











No sehän on tietysti Bella, kaunis ja tukeva, iloinen neitisihminen!

Bellan kyydissä olen treenaillut viime viikolla useampanakin päivänä koulupysäkeillä.

Olen opetellut pois pahoilta A-tavoilta ja siirtynyt O-meininkiin. Origo on itse asiassa hyvinkin järkevä ohjelma. On se silti erilainen kuin A, ja talojen tavat ovat aina erilaiset ja auton tavat vielä erilaistakin erilaisemmat, joten harjoitusta tarvitaan ennen kuin uskallan kömpiä tiukempaan kaksipaikkaiseen Pietariin.

Kirjadiplomikirjat kulkevat kärryssä. Kärryt pitää muistaa lukita, kun ajetaan. Pysäkki pitää muistaa vaihtaa ohjelmaan, kun pysähdytään. Reettan paino vetää jopa kirjastoautoa liikenneympyrässä oikealle. (Viimeisestä huomiosta kiitos nimeltämainitsemattomalle kuskille Hämeenlinnan kirjastossa).  

Vaikka elämä vie eteenpäin, mahtuu sinne vielä yksi kettu.

Ei tämä ainakaan autoihin kohdistuvaa lukkarinrakkauttani helpota.

Awwww.

Bella on siis kaunis ja sisustettu, avara ja valoisa ja vihreä. Siellä on ajateltu laajemmin kirjastoa, ja siksi sinne mahtuu yli 1000 nidettä vähemmän kuin vanhoihin autoihin.

Kunhan kokoelma on kohdennettu oikein, ei minusta suurempaa ongelmaa ole. Telineet vetivät puoleensa lainaajia.

Se on vaan niin kaunis. Eikä tälläkään koululla peruutettu ruokalan kulmasta sisään. Enkä minä huutanut kuskille varoitusta, ehen. Enenenenen.

Käsittämätöntä Al Bundy-hommaa. Kuin survoisi 36 numeron kenkää 40 numeron pulleaan jalkaan. Ja sinne se menee, kauniisti parkkiin huonostiauratuille pihoille olemattomien solien välistä.

Oikeasti seurasin ja tein muistiinpanoja kirjastopysäkkien käytöstä, oppilaiden määrästä, opettajien osallistumisesta ja keräsin fiiliksiä autolaisilta.

Siitä jalostuu vielä hyvää raporttia ja ideointia.

Mutta ihan ihan ihan oikeasti koulun piha näytti tältä, kun me sieltä lähdimme:

Hee hee.

Minä ja Joe Strummer

Lost in the sup library.

Kun menee uuteen paikkaan töihin, sitä on tiettyjä juttuja ja sosiaalisia kuvioita ja yleisiä tapoja. Minä en tiedä niistä yhtäkään, koska minä en ole mennyt kymmeneen vuoteen uuteen paikkaan töihin.

Keittiössä on vieraita ihmisiä, joille ei voi puhua hävyttömiä vielä ainakaan muutamaan viikkoon. Minulle hymyillään ystävällisesti eikä katsota ensimmäiseksi, kenen eväät olen varastanut. Asiakkaat eivät ole minun asiakkaitani, kirjat lainaan automaatilta enkä tiskin alta.

Minä joudun kysymään kaikkea ja koko ajan aina kahvinkeittimen sijainnista fleksisysteemiin asti. Kirjastoautojen aikatauluista yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen kaikkien nimiin. Ennestäänkin huono kasvo- ja nimimuistini on joutunut pysyvään shokkitilaan, ja kieltäytyy ottamasta vastaan enää yhtään informaatiota. Onneksi joku aina ohjaa minut kädestä pitäen oikean ihmisen luokse, kun näkevät paniikin laajentamat silmämunani. Kun katson itseäni ulkoapäin, tajuan näyttäväni idiootilta. Toivottavasti muut työntekijät ovat menneet jossain välissä uuteen paikkaan töihin ja muistavat tunteen.

Vähän auttaa, että yhden kanssa olen hurjistellut opiskeluaikana, yhden kasvamista katsonut harjoittelijana ja naapurikunnan johtajan kanssa seurannut nyrkkeilyä kolmelta yöllä. Suomalainen hävisi.

Aika paljon auttaa, että minulla on työhuone (tutkijankoppi), jonka ikkuna ehkä on katonrajassa, mutta siitä näkyy puu. Puu on aina hyvä asia. Älypuhelin auttaa myös tuoden älyä älyttömään olemukseeni. Laillinen parkkipaikka ensimmäisen päivän sakkojen jälkeen auttaa. Oma kannettava myös, ja siihen ripustaudun. Siellä on minun projektini ensimmäinen pikkupikku aloitus. Ideoita, kopypeistiä ja muutama hienolta kalskahtava lause, josta kaikki virallinen tulee lähtemään liikkeelle.

Viikossa minä olen tehnyt itselleni aikataulua, puhunut projektinvetäjän kanssa ja alan saada tuntumaa siihen mitä minun ehkä pitäisi puolessa vuodessa tehdä. Olen lukenut satoja sivuja, rämpyttänyt nettiä ja kirjoittanut pari luonnos-sähköpostia, jotka lähtenevät maailmalle, kunhan älypuhelimeni on saanut sim-kortin ja voin käyttää sitä oikeasti puhelimena.

Vanhasta minästä muistuttaa työhuoneen ovessa oleva Edgar Allan Poe, kissamuki ja se onnentunne, joka häilähtää lävitse joka päivä kävellessäni kirjastosalin poikki ja nähdessäni nuorisoa. Hämeenlinnassa nuorten osastolla on pari sohvaa, mutta ei tietokoneita. Sohvilla istuu aina muutama nuori, jotka *lukevat*. Ne vaan istuvat ja lukevat, ja minulle tulee onnellinen olo.