Sparkissa kipinöi

 Olipas mukava (työ)päivä ja ihan luokattoman huonoja kännykkävalokuvia! (Molemmat trademarkkejani, huomaan ma.)

Tampereella järjestettiin tänään lasten ja nuorten kulttuurifestari Spark, josta on sanottavana pelkkää hyvää paitsi nimestä. Minusta Kipinä olisi ollut ihan ok, koska nyt häpäisin itseni puhumalla ihmisille välillä Spinistä, välillä Spunkista ja myönnetään - kerran Skunkista.

Koska yksin kaikki on tylsempää, Metson lastenosaston Tuija Mäki oli urhoollisesti lupautunut kantamaan useita kiloja kirjoja ja parivinkkaamaan kanssani kahteen kertaan päivän aikana.

Emme oikein tienneet, millaista yleisöä odottaa niin määrän kuin ikäjakaumankin puolesta, joten vanha kunnon jokaiselle jotakin -periaatteella mentiin...

Helppolukuisia lemmikeistä, lohikäärmeistä ja tietysti jalkapallosta, lastendekkareita, vähän minikauhua ja paljon tietokirjoja erilaisista kesään (tai sitten ei) liittyvistä aiheista. Käsistä vietiin niin Konsta kesälaitumilla, Unskin jalkapallokommellukset, hehkuvat merenelävät kuin virkatut leivonnaisetkin. Tuijalla oli vinkattavana nuortenkirjoja, jotka tekivät hyvin kauppansa - hittinä Soturikissat. Lienee turha sanoakaan, että molemmat mukana olleet Mimut napattiin ensimmäisinä.

Puitteet olivat arvolliset. Upeiden näyttelyiden keskellä meille oli annettu käyttöön lava, jossa oli mahtavia tinttamareskeja. (Joo, opin tuon sanan viime viikolla ja siitä tuli uusi lemppikseni. Sitä voi vain upottaa merkityksellisiin lauseisiin harmillisen harvoin.) (Tinttamareski, tinttamareski).

Tällainen hakeutuva kirjastojutskuus on minulle outoa. Teen lähes aina työni yksin ja jonkun selkeästi rajatun yhteisön sisällä. (Nyt kuulostan katoliselta nunnalta, mutta joo.) En ole tottunut hakeutumaan yhtään mihinkään, roikkumaan nurkissa, olemaan osa jotain isompaa ja vielä jakamaan työtä ja huvia kollegan kanssa. Siksi päätettiinkin hoitaa homma niin se kuin meistä oli kivaa.

Ihan ensiksi päätimme lainata kirjoja, vaikka niin pitänyt tehtämän. Siis käyttöön vanha kunnon kynä- ja paperi - tyyli: kirjastokorttien numerot paperilapulle ja nidenumerot viereen. Tämä tekniikka ei petä. Maanantaina minun täytyy keksiä hyvä juoni, jolla saan kirjauduttua väärän kirjaston väärälle osastolle ja naputtaa lainat tietokantaan. Se on pieni ongelma verrattuna iloisiin kasvoihin: "Ai tästä saa heti lainata, wau!"

Kahden puolen tunnin vinkkauksen väliin jäi puolitoista tuntia aikaa, ja kun kirjat oli kerran saatu näyttämölle asetelluksi, emme keränneet niitä kasaan vaan jäimme istuskelemaan niiden keskelle. Näyttelyitä kiertävät ihmiset katselivat ja selailivat kirjoja, jäivät jutustelemaan ja antamaan kommentteja niin kirjoista, lukemisesta, kirjastoista kuin PIKIstäkin - ja lainasivat kirjoja. Tuija teki välillä urotyön ja haki meille kahvit ja keksejä, jotta saimme pitää kirjojen keskellä Viisikko-henkisen piknikin.

Hyvää oli heti ensimmäisellä kerralla läsnäolo, höpötys, (keksit), lainaaminen, vinkkauksetkin meni ihan mukavasti, henkilökemiat niin vinkkareiden kuin yleisönkin välillä :).

Seuraavalla kerralla parannamme: Mahdollisesti mukana se hieno kone, jolla voi lainata virallisesti eikä minun tarvitse lähettää kouluun luokkaretkilappua täynnä mystisiä lukusarjoja. Molemmille jalkaan villasukat, koska ne ovat katu-uskottavat myös niissä paikoissa, joissa ei saa käyttää kenkiä. Mukaan enemmän erilaisia kirjoja - tietokirjojen aiheina vaikkapa kulkuneuvot, merirosvot, enemmän käsitöitä ja ötököitä, urheilua. Kuvakirjoja kyseltiin, mutta niitä ei juuri ollut tarjota :(. Ehkä myös musiikkia mukaan, sarjakuvaa. Tarjolle myös sellaisia just tämän päivän hittejä, joita on vaikea saada käsiinsä. Ennakkotiedotus asiasta.

Minä vähän innostuin, ja se oli kaikkein parasta. Jos minusta tulisi isona huudeillahengaaja?

Neiti Kevät

No onhan se ihan hemmetin pateettinen, mutta niin on kevätkin. Ihan joka kerta, aina uudestaan ja uudestaan.

Tämä kevät on ollut nopea ja hidas, joten se on ansainnut muutaman huippukohdan esittelyn.

Huippua on ollut se, että olen saanut hengata Lounais-Suomessa ja ihan Turussakin useita kertoja, ja vielä ensi viikollekin on säästynyt yksi. Vaikka opiskeluaikana valitin, että sen historia on miesten ja sydän kenkkuilevien mukaparemmuuksien, ei se mennytkään niin.

Haastavaa ja raskasta ja upeita kicksejä antoi Näytä mulle kieltä (sori, puolessa tunnissa keksitty nimi hävetti koko puolentoista viikon ajan), kirjallisuusrähinä yläkoululla. Siellä näki tämmöisiä:

Ja tämmöisiä...

 Ja tämmöisiä.

Ne ei ehkä kammannut tukkaa, mutta puhuivat rocklyriikasta.

Sitten oli Marianna, joka puhui kyllä noista aiheista, mutta myös kirjoituskilpailuista ja siitä, mistä saa palautetta omalle kirjoittamiselleen. Tuntui hyvältä mennä välillä niiden harrastuneiden mukaan, antaa kiinnostuneille jotain omaa.

 Ja sitten minä haastattelin tämmöistä Sallaa, joka on kirjoittanut Jäljellä, jonka minä tulen ostamaan lahjaksi muutamallekin teinille ja suosittelen ihan kaikille. Sen kanssa syötiin myös pususuklaata, mikä ei koskaan ole liian pieni asia mainittavaksi.

Sitten minä kouluttauduin Vinkkareiden kanssa Riksussa, ja sain aikamoisia säväreitä Sylvian aikuisvinkkauksesta ja Ritvan maahanmuuttaja-kirjastokoulutuksesta. Kritiikki pisti aika syvälle.

Vietin yhdenlaista vuosipäivää. Sitten melkein perään toisenlaista vuosipäivää.

Olen tapellut teinien kanssa enemmän kuin koko elämässäni yhteensä ja huomannut, kuinka hermojen menetys on joskus ihan tarpeellista ja sopivaa.

Kirjoitin arvosteluja ja opettelin toisessa paikassa pelkästään lätkimään tähtiä.Olen lukenut ammatillisesti ja harrastelijamaisesti ja ihan diibadaabasti. Kirjallisuudesta on keskusteltu, väitelty, tapeltu ja öyhötetty.

Sluibasin, kun voimat eivät riittäneet. Kaduin. KadUn. Uin meressä ja huusin niin, että se kuului varmaan Suomeen ja matkaseurat häpesi.

Loin alakulttuurisen trendin: "Pakollinen Reetta neuloo sukkaa -kuva". (Kaaka, sun sukat on muuten valmiina ja pitikö niiden toisten olla 43?)

Eilen kävin Porvoossa ja sain taas vähän uskoa maailmaan. Vinkkauskoulutus oli vetänyt paljon porukkaa paikalle, ja ohjelma oli todella mielenkiintoinen. Ensimmäinen kerta tyystin kaksikielisessä koulutuksessa opetti myös sen, että toisten ymmärtäminen on helppoa, kunhan asia on yhteinen.

Kevään aikana olen esiintynyt niin paljon, että olen huomannut eläväni siinä aikataulussa. Jos siis tapaatte minut, olen koherenttia ja hauskaa seuraa 45 minuuttia.

Kohta on kesä, ja se vasta pateettista onkin!