lauantaina, marraskuuta 21, 2009

Brothers in arms

Sinä vietät todennäköisesti enemmän päivittäistä hereilläoloaikaa työkaverisi kuin puolisosi kanssa. Jos et satu katsomaan kaikkia öitä Buffy, vampyyrintappajia hänen kanssaan neuloen samalla sukkia.

Minusta puhe siitä, että naisvaltaiset työpaikat ovat riitaisia, on täyttä potaskaa. En jaksa kuunnella yhtään "kanala"-vertauksia tai sitä, kuinka "muutama mies tekee työpaikalle hyvää" :O. Minusta työpaikalla on persoonia, jotka tulevat vaihtelevasti keskenään toimeen - sukupuolesta riippumatta.

Itse asiassa minusta on hämmästyttävää, kuinka hyvin ne persoonat keskimäärin tulevat toimeen. Ajatelkaa, monta kymmentäkin totaali-randomilla valittua ihmistä isketään samaan suljettuun paikkaan toteuttamaan omilla avuillaan yhteistä päämäärää. Kuulostaa ihan tunnetulta formaattiohjelmalta, jonka persoonat eivät pärjää yhtään niin hyvin...

Olen huomannut, että omaan monia erilaisia työyhteisöjä siitä jokapäiväisestä aina virtuaaliseen saakka. Niistä koostuu minun paikkani, tukiverkkoni, ideamyllyni, velvollisuuteni ja työnkuvani.

Jokapäiväinen työpaikka on vähän kuin koti, vaikka se pelottavalta kuulostaakin. Siellä minun ei tarvitse olla mitään, jos en halua. Ei tarvitse aina jaksaa. Toisaalta siellä saa pyörremyrskyillä ja vouhottaa niin paljon, kuin sielu sietää. Saa puhua vaikeistakin asioista ja saa aina tukea. Halin. Vapautta ja vastuuta, mahdollisuus kokeilla ja epäonnistua - sekä aina ihminen, joka puolustaisi, jos tulisi tarvis.

Koska olen ainoa lastenkirjastoihminen työpaikallani, tarvitsen siihen välillä tiedollista tai henkistä erikoistukea. Onneksi lähikuntien kirjastoista ja netistä löytyy instant-apua oikeastaan tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja verkostoituminen lisääntyy selvästi koko ajan. On mukavaa päästä vaikuttamaan isoihinkin asioihin.

Hirmuisen tärkeä työkanava on nykyisin Facebook sähköpostin ohella. Siellä kaveripiiriini kuuluu paljonpaljon kirjastolaisia ympäri maata, ja yhteydenpito on helppoa. Moniin pikkukysymyksiin saa vastauksen minuuteissa, ja suuriakin projekteja pystyy suunnittelemaan vähällä vaivalla.

Erityisesti vinkkarityössä olisin hukassa ilman toisia vinkkareita. Ideoita, kirjasuosituksia ja vertaistukea yhdistettynä huonoon huumoriin ja ystävyyteen. On vaikea kuvitella elämää - saatika työtä - ilman tätä porukkaa!

Otsikko on pyörinyt biisinä päässäni jo pitkään.

Tiedän, että on toisenlaisiakin työpaikkoja ja ihmisiä. Kaikilla ei ole yhtä hyvä. Siitäkin saa puhua.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

>En jaksa kuunnella yhtään...>
Helppo onkin uskoa, että työpaikkasi on kiva.
>Saa puhua vaikeistakin asioista ja saa aina tukea.>
Uskottavan pulskeaa.

antitäti kirjoitti...

Anonyymi: Do I detect a touch of sarcasm here?

Luin juuri jälleen yhden vuodatuksen naisvaltaisten työpaikkojen kamaluudesta, mikä aiheutti tämän postauksen. Minun työpaikkani ei ole sellainen, minun kokemukseni mukaan. Toivottavasti ei muidenkaan.

Toinen postaukseen johtanut huomio oli se, että tosiaankin "kerään" itselleni työyhteisöä hyvin laajalta alueelta. Ammatillisuus ja ystävyys, työ ja vapaa-aika sekoittuvat keskenään nautinnollisella tavalla.

Arja-täti kirjoitti...

Kiitos Reetta myös sinulle!

Naamakirjan avulla olen myös löytänyt tukiverkkoni, sillä talon ainoana vinkkarina sitä kaipaa millon isoa, millon pientä tuuppimista ja tukea. Tai ihan vain sitä, että joku ymmärtää, kun jaksaa hehkuttaa sitä aamupäivästä vinkkausta vielä huomennakin.

Muutama vuosi sitten kehityskeskusteluni tärkeimmäksi noussut teema oli se, että tunnen olevani niin yksin tämän työni kanssa. Enää en tunne. Ihanaa.

Jouni Lehtinen kirjoitti...

>...olen ainoa lastenkirjastoihminen työpaikallani...>
Muut,joiden toimenkuvassa ei ole lastenkirjastotyötä, mutta jotka sitä käytännössä tekevät esim. kirjavinkkarin vinkkauskiertueella pyöriessä, eivät ole, eivätkä voi olla lastenkirjastoihmisiä? Edes sydämeltään. Kunnissa toimenkuvat ovat toki tiukat, mutta...

antitäti kirjoitti...

T-J: Auts, osui ja upposi. Moneltakin kannalta. Totta on, että kirjaston lastenpuoli pyörii ilman minuakin. Työkaverit hyllyttää, lainaa ja neuvoo - tekevät ylimääräistä työtä mm. luokkakäyntien vuoksi, jotka minä olen järjestänyt olematta kuitenkaan itse aina hoitamassa käytännön toteutusta. Sivupisteissä hoidetaan kaikki itsenäisesti, ilman minua.

Poissaolo "perustyöstä" työpaikalta on asia, joka kaihertaa minua usein, vaikka opetus ja vinkkaus siihen perustyöhön minusta kuuluukin.

Oikeastaan kyse taitaa olla omasta näkökulmastani. Päivittäistyössä monet asiat hoituvat rutiinilla, ja olen harjoitellut niitä monta vuotta. Ne jutut kaikki työntekijät hoitavat itsenäisesti, vaikka poikkeuksia ja outouksia ja vaikeita asioita viikottain eteen tuleekin. Silloin niistä puhutaan/sähköposteillaan talon sisällä.

Joissain asioissa tarvitsen sitten enemmän tukea.

Tätä tarkoitin myös sillä, että työpaikka on kuin koti. Jokaisesta pienestä mukavasta työstä ei tule kiitettyä. Hyvyyden ottaa itsestäänselvyytenä.

http://www.youtube.com/watch?v=uQYDvQ1HH-E