Houkutusta kansalle!

Palasin juuri kahden päivän kauhukeikalta Vesilahdesta, ja muistin taas, miltä luksus tuntuu!

Vierailevana vinkkarina on niin helppoa olla, sillä kaikki vaativa ja aikaavievä kaatuu paikallisten niskaan. Minua oltiin vastassa bussipysäkillä, kirjat oli varattu, seutukuljetettu ja kannettiin puolestani koululle. Sain ruokaa, kahvia, hyvää seuraa ja esittelykierroksen kirjastossa ja vielä kyydin kotiovelle. Iiiso kiitos!

Vesilahden kirjasto on kaunis, valoisa ja viihtyisä. Luulin sen olevan yksi niistä harvoista Pirkanmaan kirjastoista, jotka on todella tarkoitettu kirjastoksi. Lähempi tutustuminen osoitti paikan olleen taas jotain ihan muuta, ja hyllyjen tilalta oli purettu mm. sauna! Siinä on jo pioneerihenkeä. Kyseessä on siis ah, niin tuttu henkilökunnan hyvä silmä, käytännöllinen sijoittelu ja osuva sisustustaito.

Koululla näin kaksi omasta nuoruudestani tuttua opettajaa. Toinen vei minut aikanaan muiden seiskaluokkalaisten kanssa AC/DC:n konserttiin. Toinen toi biologian tunnille kuolleen jäniksen ja pakotti työntämään sormen sen kurkkutorveen. Ihmetelkää sitten vielä, miksi minusta tuli kauhuvinkkari.

Vinkkaus oli hauskaa, ja toivottavasti tuloksekasta. Löysin lopulta muutaman luokan, jossa vähemmistö oli lukenut Houkutuksen ja sain vinkata sitä hekumoiden. Useat kävivät kyllä sanomassa, etteivät uskalla lukea jotain esittelemistäni kirjoista - muutama kertoi vaativansa lopputalven vanhemmiltaan kuljetuksia kaverikylään. Kauhukirjojen hirviöt nimittäin elävät päässäsi koko kirjan lukemisen ajan. Kirjan loputtua ne painuvat piiloon.

Sitten kerran, sinä pimeänä iltana, kun kävelet yksin hiljaista metsätietä, se hirviö takaraivossasi hätkähtää hereille, hiipii mieleesi ja kysyy pehmeällä äänellä: "Ihanko yksin sä täällä kuljet?"

Oppilaat olivat kommentoineet, että olen pelottavan näköinen. Opettajat selittivät kauniisti sen johtuvan roolipuvustani ja kohtalokkaasta äänenkäytöstäni. Niinpä...

Arvatkaapa, minkä leffan kävin katsomassa :). (biisi on eri soundtrackilla ja leffassa --> kuinka tehdä teinifanin vanhemmat hulluksi levykaupassa...)

Just sopiva

Kirjoitus sisältää materiaalia, joka kompromettoi vakavasti mahdolliset tulevat työpaikkani kirjastoalalla.

Olin viime viikon lopulla Pasilassa esittelemässä kauhukirjoja koulutustilaisuudessa, ja toisen päivän kokoustamassa Kirjastolehden asioissa. Poikkesimme Kirjasto 10:ssäkin. Terveisiä kaikille vanhoille ja uusille tutuille. Nautin jälleen kerran hävyttömästi ihmisten kohtaamisesta, toisten ihmisten älykkäiden puheenvuorojen kuuntelemisesta ja eräiden kirjastolaisten rusketuksesta ;).

Eksyin pääkaupungissamme 3 kertaa. Osaisin kulkea sujuvammin Roomassakin, mutta näin tutustuin myös erilaisista kirjainyhdistelmistä koostuvien yritysten portsareihin. Äärimmäisen kohteliaita henkilöitä, jotka kaivovat kartat esiin ja neuvoivat vampyyripukuista, hurjameikkistä reppukirjastolaista.

Matkalla kulminoitui Suomen kirjastomaailma. Jossain on kaikkea: koulutusta, väkeä, valinnanvaraa, kuljetuksia, tukea, innovatiivisuutta, mahdollisuus kokeilla, rahaa ja resursseja. Kokouksessa puhuttiin myös niistä kirjastoista, joilla on vähän. Liian vähän henkilökuntaa, liian pieni budjetti, ei vertaistukea, ei mahdollisuutta irtautua koulutuspäiviin tai kehittää omaa työtään mihinkään suuntaan.

Suomi on jakautunut - paitsi asiakkaiden näkökulmasta, myös kirjastoammattilaisten suhteen.

On vaikea keskittyä työhön, kun joutuu olemaan talonmies, johtaja, putkimies, opettaja, taloushallinto, kurinpitäjä ja vahtimestari kirjastolaisuuden lisäksi. Miten löytää mielekkyyttä arkeen, kun pää on täynnä uusia ideoita, joiden toteuttamiselle ei ole mitään mahdollisuutta ajan ja/tai rahan puitteissa? Kuinka jaksaa yli vaikeiden työtilanteiden, kun ei ole ketään, kenen kanssa ongelmia jakaa?

Minä olen mielestäni työssä täydellisessä paikassa. Meitä on tarpeeksi, jotta voimme osallistua täydennyskoulutuksiin, käsitellä hankalia asioita ja erikoistua omien kykyjemme ja kiinnostuksenkohteidemme mukaan.

Meitä on samalla tarpeeksi vähän, jotta tiedotus hoituu yhdellä kokouksella ja varmentavalla sähköpostiviestillä. Kaikki tuntevat toisensa hyvin, eivätkä astu toistensa varpaille. Byrokratia on minimissä, asiat järjestyvät yhdellä keskustelulla ja jokainen saa vapautta järjestää työnsä itselle hyvällä tavalla. Vapaus on minulle yksi työpaikan tärkeimmistä asioista. Sen mukana tulee tietysti vastuu.

Jollekin muulle täydellinen paikka on varmasti jotain muuta, mutta
Pirkkalan Kultakutri toteaa: "Ei liian iso, ei liian pieni, vaan just sopiva!"

Muista lepuuttaa pyhäpäivä?

Kaurapussi on paras ystäväni tietokoneen lisäksi, ja niillä on suora korrelaatiosuhde tällä hetkellä. Mitä enemmän konetta, sen enemmän särkylääkettä ja Parasta Kaveria. Pakko silti päästä sanomaan sananen aiheesta, joka kiihdyttää kirjastomaailmaa.

Sunnuntaiaukiolot. Juu, ei ja millä ehdoilla? Keskustelua voi käydä lukemassa mm. täältä.

Olen kahtalainen: ihminen ja kirjastolainen.

Kirjastolaisena olen ehdottomasti sitä mieltä, että kirjastojen tulisi pitää ovensa auki myös sunnuntaisin. Perheet viettävät viikonloppuisin aikaa yhdessä, lauantaisiivous ja -sauna on suoritettu ja kirjastoon olisi mukava poiketa. Eräs tuttava kommentoi, että kirjastot voisivat kapinoida ruohonjuuritasolla markkinataloutta vastaan tarjoamalla epäkaupallista tekemistä sunnuntaiksi, toimia suurten kauppakeskusten kilpailijoina ajankäytön suhteen. Tai se ei tuttava ihan noin sanonut, radikalisoin hiukan :).

Monessa paikassa, joissa sunnuntaita on kokeiltu, se on havaittu vilkkaaksi ja toimivaksi kirjastopäiväksi. Rentous, lapset ja vapaa-aika leimaavat kirjastojen viikonloppuja - siis mukavia työpäiviä.

Ihminen minussa: Niin, *työ*päiviä. Kaupat käyttävät paljon tuuraajia ja opiskelijoita sunnuntaisin, mitä on ehdotettu myös kirjastoihin. Tällöin palvelun taso ainakin huojuu, jopa suoranaisesti kärsii. Onko mikä tahansa aukiolo parempi kuin suljetut ovet silloin tällöin ja hyvä palvelu muuten?

Pitäisikö sunnuntaityöskentelyn olla pakollista vai vapaaehtoista? Viikkovapaat eivät ainakaan perheellisillä korvaa yhteisiä viikonloppuja, eikä sinkkuus taida olla hyväksyttävä syy pakottaa niitä lapsettomiakaan töihin. Olen kuullut juttuja, joiden mukaan joissain kunnissa sunnuntaityöt on korvattava vapailla - rahallista korvausta ei ole mahdollista saada. Työehtosopimuksen lukemiseen pitänee varata aikaa...

Asiakkaana minä menisin mielelläni sunnuntaisin kirjastoon. Oikein tosi mielelläni. Menen minä kauppaankin, vaikka tunnen usein hiukan huonoa omaatuntoa.

Todellisuudessa minussa asuu pieni punainen tamperelainen, joka kysyy aina uudelleen: Onko aina pakko saada kaikkea heti? Etkö osaa suunnitella elämääsi niin, että varaudut edes joihinkin asioihin etukäteen tai elät hetken ilman niitä. Onko yhteiskunnan pakko olla 24/7 -muotoinen instant-palvelupaikka?

Taitaa olla niin, että olen periaatetta vastaan, mutta käytännön puolella. Kun kirjastomme viimeistään muutaman vuoden sisällä ryhtyy aukaisemaan ovensa sunnuntaisinkin, tulen tekemään töitä ihan tyytyväisenä.

Lopuksi kerron vielä, että olen tänään kokenut yhden elämäni huippuhetken. N. kymppivuotias asiakas oli kuvannut Antitätiä sanoen: "Se, joka olisi Indican laulajan näköinen, jos sillä olisi pitkä tukka"!!!

Anteeksi, Jonsu. Tiedän, ettei hiusten pituus ole ainoa ero, mutta anna mun nauttia edes hetki :)!