Liikakäyttöä

Minulla on tällä hetkellä 58 lainaa. Pinoksi kerättynä se ulottuu puoleen väliin pianoa.

Occupational hazard.

Kysy Antitädiltä!

Kirjastomaailmassa keksitään usein kaikenlaista hienoa ja hyödyttävää. Se ei suinkaan ole pölyisten antitätien kansoittama hyssyttelymaailma, vaikka upeat mielikuvat tiedon valtateillä surffailuista alkavatkin olla jo hiukan kaluttuja. Kuka nykyään surffaa??

Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu on hyvä esimerkki toimivasta jutusta. Asiakas voi netin kautta lähettää minkä tahansa kysymyksen palveluun, ja siihen vastaa joku/jotkut yli 50 kirjaston ammattilaisesta. Vastaus toimitetaan kysyjän sähköpostiin ja talletetaan arkistoon, josta pääsee kuka tahansa hakemaan jo vastattuja kysymyksiä. Myös kirjastonhoitajat kyselevät toisiltaan apua joskus kinkkisiin kysymyksiin. Chat-mahdollisuus on toivottavasti jo tuloillaan laajastikin - yksittäisissä kirjastoissa mahdollisuus siihenkin jo on.

Sunnuntain kunniaksi julistan Kysy Antitädiltä -palvelun avatuksi. Mitä juuri sinä haluaisit tietää?

Kovin perusteellista ja totuudenmukaista vastausta en lupaa edes yli 50 sivupersoonani kanssa, mutta jotain kuitenkin. Elämäntilanteeni kyselyikäisten persoonien kanssa on nimittäin syössyt minut ammatilliseen alhoon, jossa skeptisyys iskee joka päivä. Miksi? Onko tänään huomenna? Voiko kuollut miettiä, mitä oli ennen toisten syntymää? Janiinedelleen.

Eilen kuulin muuten hämmentäviä lukijakokemuksia, joiden perusteella lähetän terveisiä TIOon ja lupaan julkisesti olla käyttämättä sitä mee... -sanaa.

Kyllä hyssyttää...

Täällä http://kirjastoseura.kaapeli.fi/etusivu/lehti/sisallys (valitettavasti arkistoon pääsevät vain kirjastoihmiset) ja ensi viikolla Kalvolassa yläkoululla vinkkaamassa.

Mikähän siinä on, että keväällä aina jaksaa vaikka mitä. Ja tekee mieli kokeilla uusia asioita, revitellä vähän omien rajojensa ulkopuolelle. Keväällä ei myös haittaa niin paljon, jos mokaa. Kesä on kuitenkin tulossa, ja loman aikana kaikki ehtivät unohtaa niiiiiiiiin paljon...

Kevään tulo näkyy kirjastossa muutamana varmana nakkina.
a) puutarhakirjoja ei hyllyssä näy
b) rakennuskirjat katoavat silmistä jo palautuskärryissä
c) Popedan Pitkä kuuma kesä on koko ajan lainassa
d) lasten keskittymiskyky on miinus yksi
e) nuorien keskittymiskyky on miinus kaksi ja hormo... äh, siitä kirjastoluokastahan puhuttiin jo viimeksi
f) mokkiläiset palaavat vähitellen perjantai-iltoihin ja on mukava nähdä pitkän talven jälkeen

Useilla ihmisillä on vähintään kaksi kotikirjastoa: kotikotikirjasto ja mökkipaikkakunnan kirjasto. Vertailu on hauskaa, ja henkilökunnasta on mukava kuunnella kokemuksia eri puolilta Suomea.

Kohta alkaa räntäsade ja liukastelen laina-autolla kotiin töistä - kuitenkin pää täynnä kevättä!

Nolous-meemi

Pistetäänpä ihan omalla postauksellaan vielä tämä. Eli koska tämä on kirjasivujarapisuttavan kuiva työblogi, en meemejä juuri harrasta. Nyt kuitenkin kallis Maailmalla Marylandissa-asuja haastoi nolojen tilanteiden tunnustamiseen, ja käytän tilaisuutta hyväkseni esittääkseni virallisen Anteeksipyynnön.

Joitain vuosia sitten olin mukana kirjoittamassa Opetusministeriön rahoituksella yhtä julkaisua, ja siitä tuli ihan hyvä. Sen johdosta minua ja toista kirjoittajaa pyydettiin useampaankin paikkaan puhumaan ja esittelemään teosta. Koska olin silloin(kin ;)) äitiyslomalla, jouduin kieltäytymään lähes kaikista puhumiskeikoista.

Kunnes: olin juuri palannut töihin ja sain puhepyynnön Kouvolasta. Paikalle oli tullut paljon viisasta porukkaa ja muut puhujat olivat huipputasoa. Pääsin kirjastolle vasta aika myöhään, ja jännitin ihan tuhottomasti. Olin nähnyt vaivaa valmistelussa: ottanut selville osallistujien kotikirjastot, etsinyt niistä esimerkkejä Power Point -esitykseeni jne.

Hyppäsin lavalle ja sain kannettavan toimimaan. Huokaisin helpotuksesta ja siitä lähtien kaikki meni pieleen. Messusin sivistyskirjastosta ja sanojen intertekstuaalisista merkityksistä, sekoilin kellon kanssa ja ylitin aikani. Ihana Power Point avasi kaikki linkitetyt nettisivuni ohjelman *alle*, minkä huomasimme vasta lopettaessani esitystäni. Sieltä paljastui paniikkiklikattuja sivuja kymmenittäin. Kun olin lopettanut ja huojunut pois lavalta, tajusin unohtaneeni sen koko rupisen esitykseni ainoan asian, joka olisi pitänyt sanoa: antamamme suosituksen, jonka pohjalta keskustelua olisi voinut jatkaa.

Koskaan en ole niin hävennyt. Silti en ole periksi antanut - jos on kerran mokannut itsensä niin perusteellisesti, ei ole enää mitään hävittävää ammatillisesti. Uskon jopa, että joku samankaltainen tilanne jo odottaa tulevaisuudessa muistuttaakseen minua siitä, että mokata voi ja elämä jatkuu. Kai. Ehkä.

Mutta siis anteeksi teille kaikille, jotka joutuivat todistamaan tapahtumaa!

Muistinmenetys kirjastossa

Kuulun niihin ihmisiin, joiden pitäisi kirjoittaa kaikki muistettavat asiat ylös, oli sitten kyse luokkakäynnistä, puhelinnumerosta, syntymäpäivistä, maitolitrasta tai haluamastani kirjasta. Poden muistihybristä, jonka vuoksi pitkään kieltäydyin lappuselämästä, ja seisoin sitten marketin sisääntulon tukkona silmät lasittuneina ja huohottaen: Miksi olen täällä?

Miten voikin olla, että muisti tyhjenee tismalleen silloin, kun on juuri astunut sisälle johonkin?

Joskus asiakkaillekin käy niin. Tämä onkin verkkotutoriaali heille, jotka potevat tyhjänpäänsyndroomaa. Teillekin löytyy apua. Lähimmän kirjastotiskin takaa vieläpä.

1. Älä panikoidu. Muuten unohdat loputkin olennaiset asiat ja hukkaat kaiken päälle kirjastokorttisi. Kirjastossa ei saa juosta eikä huutaa.

2. Älä masennu. Pienilläkin tiedonjyvillä voi nokkia itsensä kultamunan äärelle. Ja jos et löydä juuri haluamaasi kirjaa, voit löytää jotain muuta mielenkiintoista. (Laiha lohtu, tiedän, mutta tämä tutoriaali perustuukin positiivisiin mielleyhtymiin ja niiden kautta oppimiseen! Ei siis mutista siellä vastaan.)

3. Suunnita neuvontatiskille ja kiinnitä kohteliaasti (anti)tädin tai sedän huomio. Todennäköistä on, että kirjastoihminen on ystävällinen luonteeltaan, ja nauttii saadessaan tehdä kanssasi etsiväntyötä!

4. Kuvaile kirjaa.

ÄLÄ TEE NÄIN: "Se oli sellainen aika iso ja vihreä. Aika paksu. Hauska ja siinä oli jotain juttua siitä yhdestä tyypistä, jonka nimeä mä en muista."

Luonnollisesti kirjastoihminen, joka tuntee kokoelmansa hyvin, löytää tarvitsemasi opuksen näilläkin tiedoilla. Siihen vaaditaan kyllä aika hyvä tuntemus, sillä vaatimattomammankin kokoisessa kirjastossa on helposti vähintään 7-8 000 nidettä. Lastenkirjoissa koko ja väri auttavat kyllä enemmän.

TEE NÄIN: Mistä kirja kertoo? Romaani vai tietokirja? Mistä olet saanut tietää kirjasta (arvostelu lehdessä xx, televisio-ohjelma yy...)? Koska kirja suunnilleen on ilmestynyt? Tiedätkö kirjailijan nimestä mitään - luontoon liittyvä, alkukirjain, mitä muuta on kirjoittanut? Kirjan päähenkilön nimi? Mihin kirja sijoittuu ajallisesti ja paikallisesti?

Jos näistä tiedoista saat irti edes jotain, on onnistumisesi aika todennäköistä. Hakukoneita käyttämällä pääsee nyhjäisemään lähes tyhjästä ja kirjastojärjestelmä auttaa esim. päähenkilön nimen avulla löytämään oikean kirjan. Kaikki assosiaatiot auttavat keksimään asiasanoja, joilla kirjaa on tietokannassa kuvailtu.

Kaikilla kirjastossa työskentelevillä on satoja kokemuksia tällaisista onnistumisista. Vuosia sitten olin vielä noviisi, enkä löytänyt millään kirjaa Masi Pallopäästä. (Nyt se tuntuu yhtä mahdottomalta kuin se, etten olisi tiennyt, kuka on Mika Waltari) (yhteneväisyydet ovat lukijan mielessä) Tämä auttoi. Joskus löysin hapankaalisäilykkeen ohjeen tutkailemalla netistä radio-ohjelmien mennyttä viikkoa.

Olen aika mestari löytämään jo "sen etsiväkirjan" (Mäkipään Etsiväkerho Hurrikaani TAI Lassemaijan etsivätoimisto), "sen koirasarjan" (Jalon Jesse-sarja tai Kurvisen Susikoira Roi) tai "sen jääkiekkosarjan" (Nordströmin Kiekkotähti-sarja tai Crasin Lätkäjengi-sarja). "Sen kauhusarjan" etsijän vien Stinen luokse, mutta koukkaan välillä suosittelemassa Mustan myllyn mestaria, joka on pakko lukea taas kerran uudelleen. Hrr.... Se on sellainen oranssi kirja, jossa on kaikkia kamaluuksia ja lintuja.

59.35

Kymmenen pistettä ja undulaattimerkki sille, joka tietää otsikon perusteella, mistä tämä juttu kertoo...

No tietenkin *siitä*. 59.35 on siis Yleisten Kirjastojen Luokitusjärjestelmän seksologian numero. Lääketieteen alaluokkana siinä keskitytään sukupuolielämän fysiologiseen puoleen, mutta sosiologiallekin jätetään osa. Nuorten puolella erilaiset sukupuolivalistusoppaat kiinnostavine kuvineen ja mielenkiintoisine juttuineen löytyvät täältä.

Mutta miksi, oi miksi, sen pitää olla niin salamyhkäinen ja vaikea asia????? Jokainen kirjastoihminen voi kertoa, kuinka vain harva teini uskaltautuu itse lainaamaan viisysi-kirjoja räväköistä puheista ja messevästä käytöksestä huolimatta. Ja vaikka tarvitsisikin tietoa ja nopeasti! Kirjoja kyllä käytetään ahkerasti: niitä hamuillaan hämillisesti, selataan hätäisesti, kuljetellaan kassissa/takin sisällä ympäri kirjastoa mahdollisimman salaiseen paikkaan ja tutkaillaan siellä. Ne törkätään paniikissa takaisin hyllyyn, kun jonkun askeleet kuuluvat. Ne viskataan mahdollisimman kauas hyllyn taakse ja kiskaistaan esiin "Jalkapallo - tie huipulle" tai vaikka Manillaköysi paremman puutteessa.

Antitäti heittää yltään hetkeksi antikaapunsa, ja tunnustaa tädillisen luonteensa. Minusta on tärkeää, että kirjastossa on mahdollisimman paljon mahdollisimman monenlaisesta seksuaalisuudesta kertovaa kirjallisuutta - noin niin kuin järjen rajoissa ja valistus- sekä taiteellisessa mielessä. Toivoisin, että nuoriso uskaltaisi etsiä niitä kirjoja ja niitä tietoja, joita he tarvitsevat. Sitä varten kirjoja meille hankitaan. Emme me kysele tai kyttää lainauksia, emme punastu tai hihitä, jos joku lainaa viisysistä jotain. Me tiedämme, mistä siinä on kyse ja toivomme mahdollisimman monen nuoren saavan sen myös selville pätevän tiedon kautta.

Ymmärrän kyllä, että salailu ja ujostelu kuuluu asiaan. Joskus mietin, pitäisikö tehdä joku raflaava vihannes-näyttely (ette tahdo kuulla enempää, uskokaa pois...) - kunnes kuulin onneksi eräältä 1980-luvulla syntyneeltä työntekijältämme, kuinka opettajan vapaat kertomukset olivat aiheuttaneet vain lisäahdistusta ja painajaisia. Täti minussa toivoo, että niin ei tarvitsisi olla. Antitäti puolestaan muistaa, että niin se vaan kuuluu olla. Niillä, jotka jo tietävät, on varaa olla suorapuheisia. Niiden, jotka vielä tutkivat ja miettivät, pitää löytää omat tiensä omiin kokemuksiinsa.

Käykääpä kurkkaamassa seuraavan kerran kirjastossa käydessänne viisysi-hyllyä. Siellä on ihan uskomattoman hauskojakin kirjoja! Monet vanhemmat lainaavat sieltä kirjoja ja "unohtavat" ne sitten kotona näkyviin. Kaikki keinot ovat sallittuja... :)

Menneisyyden kirjastohaamut...

...ovat kolkutelleet mieltäni muutaman päivän. Syynä on TET-harjoittelu (siis TyöElämään Tutustuminen teille, jotka elätte vielä lyhentämättömänkielenaikaa), joka on taas käynnissä. Koska kirjastomme sijaitsee koululaisten poistumisreitillä, saamme paljon kyselyitä harjoittelupaikoista. Tänäkin vuonna onni potkaisi yhtä, joka saa nyt tutustua kirjastomaailman vähemmän glamouriin puoleen, mutta toivottavasti nauttii siitäkin.

Minä nimittän nautin. Yläasteella tein ensin taksvärkkini Lempäälän kunnankirjastossa, ja vietin päivän mm. pyyhkimässä lastenkirjoja. Mikä nerokas nakki koululaiselle! Samaa on siis harrastanut tettiläinen tänään meillä. Todellista näppituntumaa kirjastoon, sen kirjaston*hoidolliseen* puoleen. Yleensä kirjoja pyyhin minä (ja jotkut epäonniset siihen nalkkaamani henkilöt). Ei se oikeasti ole yhtään triviaalia eikä tylsää! Paremmasta päästä on se, että tutustuu kokoelmaan tarkasti pestessään ja selatessaan rikkinäisiä kirjoja korjaukseen tai poistoon. Pahemmasta taas se, että tutustuu kaikkien pienten lainaajien ruokavalioihin turhankin läheltä. Vannon, että Minä syön itse -kirjassa oli jokaisella sivulla makutesti siinä kuvatusta ruuasta! Puuro, leipä, banaani...

Nuorenakin muistan kuitenkin pitäneeni siitä konkreettisesta kirjojen hypistelystä. Nyt vielä enemmän, kun kirjat ovat *minun* kirjastoni *minun* lainaajieni merkitsemiä. Reviiritietous on tärkeä asia ihmiselle vielä kivikauden jälkeenkin.

Vanhempana pääsin jo palvelutiskiinkin sekä rakastamaani kirjastoautoon. Käytössä oli 80-luvulla vielä detroit-lainaus ja tuttavani kanssa väkerrettiin pikkukätösin kortteja kirjan taskusta järjestykseen laatikkoon ja sieltä takaisin taskuun. Hurjaa, että siitä on niin vähän aikaa... Jossain jo mainitsinkin, että kirjastoautossa tuli kierrettyä kaikkien mökinmummojen tuvat ja koulujen pihat. Siellä antitädin sieluun virisi vankka aatteellinen palo: kirjasto kuuluu kaikille ja minä kirjastoon!

Vaikka siinä useampi vuosi meni Lacaneita viikatessa, neljien huulien juttuja kuunnellessa ja kulttuurihistoriaa tehdessä, tänne minä sitten päädyin. Omaan kirjastooni pyyhkimään hellästi omien eritemaakareideni tuotteita ja seuraamaan meidän kaikkien kasvua: lasten, kirjaston ja itseni.

Arvatkaa muuten, missä koulutuksessa olin eilen :):



Uusia arvosteluja:


Kuronen, Kirsti: Vili Voipio zoomaa tähtiin, 2007.

Trenter, Laura: Tuli on irti, 2007.

Horowitz, Anthony: Korpinportti, 2007.

Sage, Angie: Septimus Heap: Magiaa, 2007.