Kauhua ja horroria Pirkkalassa

Koko syksyn verenpaine on noussut vähitellen, kun 50 % alakoulun oppilaista kysyy kirjastokäynneillään "kauhua". Paineet ei nouse siksi, että lapset kysyvät eivätkä edes siksi, että kysyvät kauhua. Oikeasti vaan siksi, että niitä hornetin kauhukirjoja on niin vaikea löytää!

Eivät hypi vampyyrit silmille eivätkä ihmissudet ulise kuuluvasti. Ei kirjastonhoitajan verenkarvaiset silmät osu oikealle riville sitten millään. Kaikki tietävät Stinen kirjat, mutta kun niskavilloissa karmii inhottava muisto: niitä on lisää, ken vain tietäisi missä...
Minä sentään plärään nuortenkirjoja päivittäin työkseni, mutta epäonnisemmat kollegat joutuvat basiliskien suihin ihan lämmittämättä.

Eilen tuli asiaan muutos. Asiasanahaulla tutkailin kauhukirjoja, tongin vampyyreja kokoelmalluetteloista ja selasin kummituksia keskustelupalstojen lukuvinkeistä. Yllättävä huomio: suuri osa kauhusta on samalla humoristista. Lasten jännittävät kirjat ovat usein vitsikirjatyyppisiä, ja siitä saisi setä Freud ja epäonninen kirjallisuudentutkijagraduilija jotain mietittävää.
Toinen huomio: kauhukirjoista melkein kaikki olivat lainassa. Jotain sentään löytyi hyllystä, myös ihan uusia tuttavuuksia ja kauan sitten unhottuneita syysiltojen kammotuksia.

Sitten seurasi ongelma: mitä niille sitten tehdään?

Kirjastojen ikuinen ongelma on kaunokirjallisuuden luokitus. Joidenkin mielestä on must juttu vetää kirjat aakkosiin ja siinä se. Asiakas harjoittakoon analfabeettia minuuttaan ja selailkoon hyllyjä - voi vaikka samalla vahingossa lainata jotain Tasokasta etsiessään romanttistaroskaa.

Joidenkin kirjastolaisten mielestä taas asiakkaan omaan makuun ja kykyyn voinee luottaa, ja sellaisten hoitamissa kirjastoissa kaunokirjallisuuskin on jaettu jonkinlaisiin luokkiin - yleensä kirjan genren, eli lajityypin mukaan. On sotakirjat yhdessä kohdassa ja dekkarihyllyt toisessa, romanttista yhtäällä ja scifi-fantasiaa toisaalla. Luokat vaihtelevat kovasti kirjastosta riippuen. Sarjakuvat kuuluvat jo kirjastoluokkansa puolesta eri porukkaan.

Nuorten puolella on vielä suurempi ongelma: kirjoja olisi hyvä yrittää järjestää myös lukijoiden ikäjakauman mukaan - siis sen genren lisäksi. Hakusessa on täsmäisku: oikea kirja helposti löydettävissä. Koululainen, joka sanoisi: "En ollut koskaan lukenut yhtään kirjaa, mutta nyt oli vain oikea ihminen oikeassa paikassa ja se oli menoa se!"

Pirkkalassa kuvakirjat ovat omassa rajatussa tilassaan (josta ei pääse helposti juoksemaan ulos kenenkään huomaamatta, mutta joka pyrkii olemaan muistuttamatta vankilaa). Erikseen on laitettu helppolukuiset eskareista tokaluokkalaisiin, lasten kirjat ekaluokasta kymmeneen vuoteen, nuortenkirjat (8-12) ja vielä nuorten aikuisten kirjat (yläkoulu). Ikäsuositukset ovat summittaiset - ja voitte kuvitella, että niin on kirjojen sijoittelu luokkiinkin, vaikka pyrin olemaan suht järjellinen.

Kauhukirjoja ei voi pistää yhteen hyllyyn kaikkia, sillä niiden tasoerot ovat hurjia. Revin verkkareita, kunnes Terhi pelasti. Nyt jokaisessa karmivassa kirjassamme on sen visvaiseen kyttyräselkään liimattu poltinmerkki: verenpunainen KAU.

KAU tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta, mutta muut ehdotuksemme, kuten HUI! ja PÖÖ! eivät keränneet suurta suosiota arvosteluraadilta. Lisäksi kopiopaperimme oli sattuneesta syystä ennemminkin joulun- kuin verenpunaista, mutta ehkä assosiaatiot muuttuvat uuden vuoden jälkeen...