Uusia arvosteluja:

Heikkinen, Karo: Sirpale

Erotu massasta!

Kirjastolaisen elämän tekee vaikeaksi se, että kaikki tahtovat aina samaa. Ja yhtäaikaa.


Syksyllä kaikki tahtovat kerätä sieniä, säilöä ja opetella kieliä.

Talvella kaikki tahtovat opetella hiihtämään kirjasta ja lukea jotain paksua.

Jouluna kaikki tahtovat joulia.

Keväällä kaikki tahtovat kasvattaa puutarhaansa ja pienentää itseään.

Kesällä kaikki tahtovat grillata ja lukea dekkareita.

Kiitetyt olkoot ne asiakkaat, jotka lukevat "kirjoja" - käytännössä lapset, jotka ilahtuvat kaikenlaisista kuvakirjoista aina yhtä paljon. He voivat myös lukea kirjan kuusikymmentäkahdeksan kertaa peräkkäin ilman mitään vaikeuksia. (Paitsi sen puolelta, joka aktuaalisesti lukee sen kirjan...)

On helppoa hankkia tarpeeksi joulukirjoja, mutta on vaikea - jos ei suorastaan mahdotonta - saada ne kiertämään tasaisesti.

Kun kirjastossamme tulee helpommaksi rukata laina-aikoja, laitan kaikkiin lasten joulukirjoihin kahden viikon laina-ajan. Silloin useampi ehtii fiilistellä.

Hyvät asiakkaat: jos haluatte kasvattaa perennoja tai lukea Agatha Christiet ennen joulua, tervetuloa noukkimaan ne suoraan hyllystä! Ja pienten lasten vanhemmille: Tompan joulu löytyy hyllystä tammikuun puolellakin. Joulu on asennekysymys - seuraava on jo tulossa.

Voiko korvalla lukea?

Lukudiplomit ovat huippuja! Pirkanmaan lukudiplomi on hyvä ja sen todistus on huippu!

Uskon, että monet opettajat kiittävät niitä ammattilaisia, jotka ovat lukeneet, seuloneet ja listanneet jokaiselle luokka-asteelle sopivia kirjoja. Erilaisia, laadukkaita, kiinnostavia, eri lajityyppejä edustavia.

Jokaisen opettajan ei tarvitse olla uberkiinnostunut nuortenkirjallisuudesta, mutta ammatti velvoittaa innostamaan muita lukemaan. Aina ei oppilaiden ole helppoa löytää hyllystä jotain mukavaa luettavaa (ja maaninen kirjastonhoitaja heiluttelee edessä epätoivoisia yritelmiä, joita ei kukaan 1990-luvulla syntynyt tahdo lukea) - siinä kirjadiplomit ovat hyvä apu.

Joidenkin diplomien ohjeiden mukaan kirjat joko kuunnellaan (äänikirjoina) tai luetaan.

Silloin tarkoituksena on ilmeisesti tutustuminen nuortenkirjallisuuteen - keinolla millä hyvänsä.

Itse olen kuitenkin vähemmän epätoivoisella kannalla: lukudiplomi, lukudiplomi, lukudiplomi. Korvalla ei voi lukea. Lukeminen on tärkeää sinänsä, etenkin niille, jotka vielä treenaavat ihan mekaanista lukutaitoa.

Mitenkään väheksymättä iltasatuja ja ääneenlukemisen perinteitä, minä liputan lukemisen puolesta. Oikeastaan sen puolesta, että molemmat eläisivät rinnakkain. Silmä ja korva käsi kädessä :D?

Onnea!

Olen viikon kytännyt sähköpostia, puhelinta ja televisiota odottaen ystäväni vauvauutisia. Tänään ne tulivat. Onnea onnea onnea!

Kirjastoonhan tämä liittyy tietysti niin, että periaatteessa kirjastokortin voi saada vaikka sillä hetkellä, kun on sosiaaliturvatunnusnumeroinen (öh...).

Käytännössä joltisenkinlaisella kokemuksella neuvon odottamaan niin kauan, että perillinen ymmärtää eron kirjastokortin ja riisikakun välillä. Ja sitten vielä vähän. Oikeastihan lapsi tarvitsee oman kirjastokortin silloin, kun hän alkaa kulkea yksin ja käy kirjastossa ilman vanhempia - vaikkapa koulun kanssa. Minusta Pirkkalassa on käytössä nerokas tapa: kaikki eskarilaiset käyvät luokan kanssa kirjastossa ja ottavat kortit. Eipä tarvitse tulevien luokkienkaan opettajien miettiä, onko kortti jollain ja kenellä ja miksi. "Missä" kyllä pitää ajatella, mutta se on vain logistiikkakysymys.

Kivaa minusta on antaa kirjastokortti myös sellaiselle lapselle, joka on juuri oppinut lukemaan. Tuntuu siltä, kuin antaisi hänelle lahjaksi koko kirjaston - koko maailman kirjat, kaikki maailman tarinat, sadut, ystävät ja lohtutekemiset kaupan päälle.

Kuuden vuoden kuluttua kirjastolla on uusi asiakas.

Inttävä kirjastonhoitaja

- Olen hukannut kirjan ja haluaisin maksaa sen.

- Ahaa. Mutta jos nyt kuitenkin uusittaisiin se ja etsisitte vielä?

- Ei auta, hukassa se on.

- Sen saa uusittua viisikin kertaa, ja siinä ajassa kirja usein löytyy kuitenkin...

- Ei tämä kyllä. On etsitty kaikkien kanssa ja joka paikasta.

- Mutta jos nyt kuitenkin uusittaisiin, kun yleensä nämä löytyy...

- No uusi nyt sitten mutta varmasti ei löydy ja maksamaan joudun.

- Okei, uusi eräpäivä on sitten neljän viikon päästä. Katsellaan sitten uudestaan.

***************************

Kahden päivän päästä:

- Moi. Oli hyvä, että uusittiin se kirja. Se löytyi olohuoneen pöydän alta. Meillä ei koskaan laiteta sinne kirjoja, mutta nyt oli jotenkin sinne johkaantunut.

****************************

Minusta on uskomattoman hölmöä väittää vastaan asiakkaille. Tässä asiassa kuitenkin sitkeästi niin teen.

Vaikka ikinäkoskaan ei ole käynyt näin ja jokaikinen paikka on etsitty ja kukaan ei ole missään ikinä nähnyt sitä kirjaa, löytyy näistäkin kadonneista ainakin 95% jos ei ylikin. Ainakin sitten, kun asiakas on sen kirjan meille korvannut...

Mielenkiintoista sinänsä on, mistä ne kirjat sitten löytyvät. Vesisängyn patjan alta, patterin takaa. Mummolasta. Junasta. Auton penkkien välistä.

Vain muutama kirja katoaa sinkkusukkien maahan ikuisiksi ajoiksi.

Minne sinä katoaisit, jos olisit kirjaston kirja?

Tytöt on aina ihmisiä?

Anni Polvan Tiina viettää viisikymppisiä, ja sitä juhlittiin Tampereella. Suhtautuminen Tiinaan on kaksijakoista - jopa saman pään sisällä. Toisaalta Tiina on räväkkä, oikeudenmukainen, positiivisesti esitetyn työläisperheen tytär ja menevä mimmi. Ja sitten samalla ahdistunut, perfektionistinen nuori nainen, jonka äiti moittii aina ja tuhoaa viimeistäkin itsetunnonripettä. Vaikka tyttö kuinka yrittää toteuttaa naisen mallia, repeää mekko aina jostain, jotain tulee mottaistua nenään tai tiskatessa lasi lipsahtaa kädestä...

Neulontabuumin keskellä naurattaa Tiinan karmean itsekontrollin antama julma rangaistus: virkkaus.

Aikamoista tyttökirjojen vapauttamista ja tyttöjen voimaannuttamista harjoitettiin koko luentosalin voimin, kun osallistujat saivat ottaa virkkuukoukun ja lankaa. Moni pannulappu sai alkunsa kuunnellessa mielenkiintoisia puhujia.

Historiaosuus valotti paljon, kirjavinkkaus innosti.

Minulla oli mukana sukka, josta ei sen enempää ettei joululahjaylläri mene pilalle.

Kirsti Ellillä kutoi puoli metriä kaulaliinaa ja piti mielenkiintoisen esityksen kirjailijasta, joka ei halua sivistää muita eikä suostunut itse koskaan alistumaan sukupuolityttöilyyn.

Ikolan Kaisan Hullulle luokalle kaivattiin jatkoa, ja hän neuloi lapasta.

Tuija Lehtinen oli viettänyt viikonlopun tutkimalla kirjahyllyään ja etsimällä vanhoja suosikkejaan. Hän ei kuulemma aio koskaan antaa päähenkilöidensä jämähtää palvelemaan aviomiestään ja nössöilemään perheensä kanssa, kuten Montgomeryn Anna teki.

Rauha S. Virtasen mukaan TAYS on hyvä paikka lukea kirjoja (koska siellä saa aina odottaa rauhassa...), ja tyttöys on muuttunut vuosien aikana.

Juoruilin lisäksi Kurosen Kirstin kanssa, ja uusi Vili Voipio ON tulossa!!

Minun pääni, ajatukseni, mieleni ja ammatti-identiteettini lepäsivät ja nauttivat. Voiko maailmassa olla mitään parempaa kuin istua neljä tuntia kuuntelemassa puhetta kirjoista?

Kysymys on retorinen.

Tämän viikon uusia arvosteluja:

Holopainen, Anu: Molemmin jaloin

Kimselius, Kim M.: Paluu Pompeijiin


Tällä viikolla hyllyyn päässeitä:

Funke, Cornelia: Musteloitsu (jatkoa upealle Mustesydän -kirjalle)

Mitä missä milloin junior 2007: Juniorin vuosikirja

Reeve, Philip: Tuhon aikakirja (jatkoa teoksille Kävelevät koneet ja Kadotettu manner)

Applegate, K. A.: Uuteen maailmaan (Remnants - selviytyjät maasta, 14)

Ruumiita Pohjolasta

Hyvää pohjoismaista kirjastoviikkoa!

Teemana on tällä kertaa pohjoismaiset dekkarit, joiden tasosta voi olla todella ylpeä. Pirkkalassa juhlitaan tällä tavalla: http://www.pirkkala.fi/sivistys_ja_vapaa-aika/kirjasto/. Tervetuloa kaikki murhimaan!

Lapset juhlivat Mikko Mallikkaan johdolla.

Oma suosikkini dekkaristeista voisi tällä hetkellä olla Åsa Nilsonne - jännitystä, ahdistusta ja melankoliaa sopivassa suhteessa.


EDIT: Ilta oli kaunis ja hurja. Perheväkivalta on vaikea asia tekstinkin tasolla, ja kun taitava lukija esittää Arnaldurin Haudanhiljaista kynttilänvalossa, ei kuuntelijalle jää pakopaikkaa. Hiljaista oli. Ja hyvä, kun on uskallettu ottaa arka aihe näin ison jutun keskiöön.

Aura Saarinen puhui mielenkiintoisia. Miksi pohjoismainen dekkari voi niin hyvin? Miksi dekkareita luetaan? Miten dekkarigenre on muuttunut ja millaiset piirteet yhdistävät ja erottavat Åke Edwardsonin ja Anne Holtin jännäreitä?

Saarisen mukaan ihmisillä on aikaa lukea, ja dekkarit ovat päässeet mukaan korkkiskulttuuriin. Kaukana ovat ajat, jolloin piti hävetä murhanhimoaan. Uskon, että ihmisiin vetoaa myös älyllinen haaste ja dekkareiden "tarinankierto": vaikka asiat ovat kuinka vaikeita tahansa, kaikkeen löytyy syy ja syyllinen.

Mielenkiintoista oli pohjoismaisen dekkarin yhteiskunnallinen kriittisyys. Meillä uskalletaan sanoa suoremmin kuin anglosaksisessa maailmassa. Olen itse aika kyllästynyt hulluihin psykopaatteihin, joiden äidit ovat olleet liian ripustautuvia tai liian kylmiä tai liian täydellisiä ja siksi veikko-poju on päättänyt halstrata kaikki samaa hajuvettä käyttävät naiset.

Skandinaavidekkari uskaltaa kaivaa esiin sen maailman, jossa sekä veikko että veikon äiti elävät. Hyvässä ja pahassa. Me synnymme kulttuuriin ja kuolemme siinä - luonnollisesti ja luonnottomasti.

Suuri kiitos osallistujille ja luennoitsijoille.

Fahrenheit 451 on lämpotila jossa kirjapaperi syttyy ja palaa...

... sanoi jo Ray Bradbury aikoinaan.

Pirkkalaan ei ole tulossa kirjarovioita. Ei polteta kyseenalaisia kirjoja, ei uhrata transseksuaaleja sotapäälliköitä eikä edes pieni tulipalo enää hätkäytä. Me olemme kaikki käyneet alkusammutusharjoituksessa.

Tuli on yllättävän pelottava, kun se roihuaa edessä ja sille pitäisi tehdä jotain. Kotonani on roikkunnut vuoden verran sammutuspeitto, mutta olisin käyttänyt sitä totaalisen väärin. Nyt osaan suojata kädet ja jalkanikin, osaan lähestyä paloa "kuin härkätaistelija" ja tukahduttaa kauniisti. Osaan myös napata sokan pois sammuttimesta ja ruiskia sillä palopaikkaa. Paras kotisammuttaja on kuulemma vanhan ajan kuparinen sankoruisku. Lisäksi lapset voivat leikkiä sillä vesisotaa (nostalgisia muistoja).

Vaikka univormut eivät yleensä ole minun juttuni, nousi palomiesten kunnioitukseni entisestään.

Lisäksi olen kolmatta päivää tupakoimatta, joten savuttomuus nousee kohta korvistakin...

24/7?

Tänään sunnuntaina heräsin myöhään, luin dekkaria ja laskin pulkalla. Kävin kahdessa kaupassa. Eläköön joulunaika, kun kaksi kuukautta aikaisemmin saan kookosmaitoa myös sunnuntaina lähikaupastani.

Valkeakosken ja Lempäälän kirjastoauto on palvellut jonkin aikaa asiakkaita myös sunnuntaisin. Pääkaupunkiseudulla jotkut kirjastot ovat säännöllisesti auki koko viikonlopun. Erilaiset automaatti-systeemit (siis logistiikkapalvelut) mahdollistavat varattujen kirjojen noutamisen metroasemilta koska tahansa - ainakin lähitulevaisuudessa. Palautusluukut ainakin toimivat pienemmilläkin paikkakunnilla niin kauan, kun joku pissii niistä sisään. Saattaisi tosin jäätyä tällä kelillä samalla luukkuun kiinni, mikä osoittaisi oikeudenmukaisuuden toteutuvan maailmassa.

Pitääkö kirjaston olla avoinna aina?

Minussa asuu kaksi keskikokoista kirjastonhoitajaa, jotka ovat asiasta eri mieltä. Toisen mukaan sunnuntai olisi mitä sopivin kirjastossakäyntipäivä - rauhallinen löhöpäivä, jolloin saisi rauhassa lueskella lehtiä ja hakea mukavan videon iltaviihdykkeeksi. Lapset eivät olisi sokerihuuruissa niin kuin lauantaisin. Työntekijät saisivat kaksinkertaiset vapaat (tai palkan, mutta julkisella puolella raha ei ole ollut käytössä viimeiseen kymmeneen vuoteen...).

Mutta se toinen haluaisi olla kotona. Se haluaisi elää maailmassa, jossa jokaista mielihalua ei voi toteuttaa juuri sen syntymähetkellä. Kirkon mielipiteillä on osansa, mutta mikä instituutio pahemmin rikkoo omaa käskyään tässä suhteessa? Kuitenkin "muista pyhittää lepopäivä" voi kantaa mukanaan monenlaista sisältöä. Yksi seitsemästä voisi olla sellainen päivä, ettei siitä pääsisi mihinkään. Ei pystyisi pakenemaan perhettä tai itseään, vaan olisi pakko vain *olla* yksi kokonainen päivä. Olisikohan se vaarallista?

Työvoimapoliittisesti ongelmia on monta lisää, mutta kysynpä silti:

Olisiko ihanaa, jos kirjaston ovesta voisi kävellä sisälle aina - ja joku ottaisi vastaan?

On sietämättömän kuuma.*

http://www.blogilista.fi/hot.php

Olen siellä jossain, mihin asti epäneuroottinen ihminen hyvällä itsetunnolla varustettuna EI jaksa laskea. (Lue: sijalla 30).

Kiitos.

* Lainaus Leonard Nolensilta, hollantilaiselta nykyrunoilijalta

Tunnelmahetki

Olen tulossa vanhaksi.

Työmatkani kestää puoli tuntia, vaikka olen töissä naapurikunnassa. Keskiviikkona se kesti puolitoista. Lumikuorrutettuna huojuin kirjaston ovesta sisään, hyllytin maanisesti lasten- ja nuortenkirjat ja soittelin taksia. Eipä löytynyt, ei.

Onneksi yksi työtoverini oli kaivautunut ulos parkkipaikalta autonsa kanssa, ja lähti heittämään minua kunnan pienimmälle ala-asteelle. Kun liukastelimme sinne henkemme kaupalla, mietin, saisiko kirjastonkäytönopetuksesta jossain tilanteessa vaarallisen työn lisää...

Kolmos-nelosluokkalaisten lisäksi luokkahuoneeseen paukahti koko koulu ja pappi. Rehtori soitti pianoa, laulettiin virsi ja kuunneltiin aamunavaus. Punaisen puukoulun ikkunasta näkyi tuiskuavaa lunta, kuusimetsää ja lasten äänet kuulostivat kauniilta. Hetki turvaa ja rauhaa.

Minä oikeasti muistelin lapsuuttani samankaltaisessa koulussa. Siellä oli hyvä olla, ainakin näin jälkeenpäin muisteltuna, eh...

Opetus meni hyvin ja nyt kaikki Pirkkalan kymmenvuotiaat tietävät, miksi ei kannata etsiä googlella keinoja päästä takapihalla asuvasta vampyyrista eroon! Tarpeellista tietoa?!

Hyvää pyhäinmiestenpäivää ja/tai Halloweenia.