maanantaina, helmikuuta 18, 2008

Vinkkaus pidentää ikää

Kirjastorakkauden lisäksi lankean yhä enemmän vinkkauksen pauloihin. Vink vink.
Enää en jännitä niin paljon, etten saisi itsekin kiksejä näistä tunneista.

Olen aina hämmästellyt ihmisiä, jotka hakeutuvat aloille, joissa "jokainen päivä on erilainen". Kenen päivä ei olisi? Paitsi sen yhden murmelin. Jopa gerbiilitkin päättävät päivittäin, kumman vuoro on karata ja mihin tällä kertaa piiloudutaan ja kuinka lähelle Mörön voi päästää ilman, että joutuu slaissiksi.

Olen onnistunut välttelemään suuria katastrofeja työssäni, mikä on saavutus sinänsä. Kaksisataa 8-vuotiasta vuodessa ei ole leikin asia - etenkin, kun siihen lisätään vähintään useita kymmeniä eriasteisen nuoruuden angsteissa tarpovia ihmisiä . Jotain pientä kuitenkin...

Kerran jouduin selvittämään kahdensadan gramman lankatakun ja pelastamaan virkkuutyön, ennen kuin kukaan luokassa pystyi keskittymään kuuntelemiseen. Onnittelin itseäni kaikista kudotuista sukkapareista, jotka estivät minua panikoitumasta.

Vinkkiparini esiteltyä Aapo ja mokapartio -kirjan kuului keskusradiosta kuulutus, jossa kiellettiin lumipallojen heittely. Todellisuus imitoi taidetta.

Yhden surullisen kerran kaksi oppilasta himoitsi samaa kirjaa, ja jouduin keskelle raastavaa itkuriitaa. Arvonta ei onnistunut, sillä toinen osapuoli kieltäytyi ehdottomasti neuvotteluista. Kirjasota.

Vastasin, minkä ikäisenä sukupuolielämä aloitettiin keskiajalla. (Kysymys on modifioitu rankasti alkuperäisestä).

Tiedän, kuinka monta kynttilää tarvitaan valaisemaan säkkipimeä huone sen verran, että kauhu säilyy ja lukemaan pystyy. Eikä niiden kynttilöiden sytyttämiseen tarvita kuin yksi antitäti, joka ei liehuta viittaansa liian lähellä liekkiä. Vush.

Olen autoillut, junaillut, kävellyt, raahautunut halki hangen, kykkinyt lehmälaitumen reunalla ja liftannut vinkkaamaan tai puhumaan vinkkauksesta.

Yhdellä vinkkauskerralla opettajan sisko synnytti. Tosin ei luokassa.

Mitä muille tapahtuu vinkkireissuilla?

10 kommenttia:

Kaisa kirjoitti...

Kelpaako kirjailijavierailu?

Kerran menin Uuteenkaupunkiin kirjailijavieraaksi. Matkustin junalla Tampereelle (vaihto), junalla Turkuun (vaihto) ja bussilla Uuteenkaupunkiin. Kukaan ei ollut minua vastassa (en ollut vielä tajunnut, ettei vastaanottajan vaatiminen ole diivailua) ja hortoilin painavan kassin kanssa pitkin ventovierasta kaupunkia.... Jonkin sortin kartta minulla taisi olla. Majoitus oli hotellissa, jossa nukuin yksin (siis 142-senttinen minä!) vesi-parisängyssä. Makasin yön kuin linkkuveitsi pylly pohjassa ja jalat ja pää pystyssä. Kun lopetin iltalukemisen ja halusin sammuttaa valot, jouduin kroolaamaan sängyn halki yöpöydän luo...

Kerran Kortesjärvellä minulla oli keikkaa päivällä ja illalla. Väliajaksi minut majoitettiin vanhainkodin yläkerran lepohuoneeseen (luin kirjallisuuden tenttiin) ja illansuussa sain syödäkseni Jääkärin aterian, hapankaalta ym.

Jossakin Keski-Pohjanmaalla (paikka unohtunut) minut majoitettiin paikallisen antitädin kotiin - ilmeisesti lestadiolaiseen, koska televisiota ei ollut mutta kirjoja sitäkin enemmän. Keikan jälkeen perheen lasten kavereita tuli nakkibileisiin ja meillä oli hirmu hauskaa!

Kerran eräässä Tampereen lähistön kunnassa (en viitsi nyt mainita nimeä ;) saavuin bussilta edellytettyyn aikaan opettajanhuoneeseen. Opettaja totesi, että odota sinä täällä, he menevät nyt syömään.

Öh, taisin lipsua aiheesta. Ei niillä VIERAILUILLA mitään ihmeellistä ikinä tapahtunut! :D

Tuima kirjoitti...

Ei mitään tuonkaltaista, läheskään. Olen katsellut jumpaavaa takapulpetin oppilasta, pudotellut kirjoja, unohtanut lukemattomien kirjanhenkilöiden nimiä, kertonut pitkät pätkät väärännimisestä päähenkilöstä, vinkannut kirjastoon unohtamaani kirjaa. Tällaista tylsää vinkkausmokaa :)

Anonyymi kirjoitti...

Viime keväänä päätin, että jokaisen kirjan selaan läpi ennen vinkkausta.

Oli kevään viimeinen vinkkaus ja mulla kädessä Tsatsiki-kirja. Mulla on tapana näyttää aina kirjasta, minkä kokoista tekstiä, onko kuvia jne. Avasin kirjan umpimähkään ja käänsin.

Siinä samassa alitajunnassa alkoi kellot soida, että nyt äkkiä toinen sivu.

Kirjassa oli nimittäin mustavalkoisia kuvia, mutta joku olikin piirtänyt perinteisen "piirakan" mustalla tussilla, niin että se nopeasti vilaistuna näytti kirjaan kuuluvalta kuvalta.

Kukaan ei ehtinyt nähdä. Minä selasin kirjan uudelleen ja vinkkauksen jälkeen menin takahuoneeseen siivoamaan ko. opusta.

Toinen hauska tapahtuma sattui, kun olin varausvihkoon merkinnyt luokan kohdalla 11-12 lk. Ahaa, ajattelin, oon tarkoittanut varmaan 1-2 luokkalaisia. Keräsin siis heille kirjat.

Kun ryhmä tuli, tajusin, että he ovatkin 11-12 VUOTIAITA. Onneksi kokemusta sen verran jo oli, että ei muuta kuin hyllyjä kiertämään sillä aikaa, kun muksut otti takkeja naulaan. Ja nopeasti kasa valmiiksi.

Terkuin Arja

Anonyymi kirjoitti...

Minä olin muutama vuosi sitten vanhempainillassa kertomassa oppilaiden vanhemmille lukemisen ihanuudesta, yleensä samalla vinkkasin myös kirjoja. Koulu oli vanha puurakennus ja yhtäkkiä kaakeliuunin takaa reppuni viereen ilmestyi hiiri. Nostin repun tuolille - enkä kirkaissut!

Matti "Nalle" Karjalainen kirjoitti...

Johan sattui, sillä kerran vinkatessani tuota "Aapo ja mokapartio" -kirjaa heräsi koulun keskusradio eloon ja... Ei himputti, vai olisiko kyseessä ollut sama kerta? ; )

Olen vinkkaajana sen verran noviisi, että kovin ihmeellisiä sattumuksia ei ole ehtinyt osua kohdalle.

Eräässä pohjoisessa sijaitsevassa kaupungissa päädyin tosin kerran vinkkaamaan englanninkielisen ala-asteen luokalle Jules Vernen klassikkoa "Maailman ympäri 80 päivässä". Kertoessani horjahtelevalla fingelskallani Phileas Foggin seikkailuista sain kauhukseni huomata, että tietämykseni 1800-luvun liikennevälineistä oli aivan liian heikoissa kantimissa.

Luokassa oli nimittäin eräs pikkuvanhahtava englantilaisperheen vesa, joka tunsi höyryveturit kuin taskunsa, ja alkoi nopeasti grillata minua täsmentävillä kysymyksillään ja huomautuksillaan aikakauden rautatieliikenteestä. Siinäpä sitten hikoiltiin kuin junan lämmittäjä ainakin...

Suomalaiset populaarimuusikot ovat koonneet erikoisimmista keikkakokemuksistaan kirjan "Rokatessa roiskuu". Olisikohan lastenkirjastoväen syytä tehdä "Vinkatessa roiskuu myös" -niminen opus...?

antitäti kirjoitti...

Voi Kaisa :D!! Tämän jälkeen mun on kyllä ihan pakko kutsua sut jossain vaiheessa kirjailijavierailulle Pirkkalaan!

Tuima: Did it, done it...

Arja: Kiitos vinkistä. Eipä ole tullut mieleen... Ex tempore voi olla vaikeaa vaihtaa vinkkausta: "Tässä helppolukuisessa kirjassa... öh, esittelemme helppoa karjalanpiirakoiden rypytysohjetta...". Kuitenkin joku haluaisi lainata just sen kirjan :).

Anonyymi: Mä varmaan nappaisin sen hiiren kiinni rutinoituneella gerbiilinmetsästäjän vaistollani. Kunnioitettavaa itsehillintää.

Matti: Eh, jaetut kokemukset ovat parhaita kokemuksia... Olisi kyllä jäänyt multa vastaamatta noihin kysymyksiin. "Jos haluat tietää, millaisia roottoreita ajan vimpstaakeissa oli, lue tämä kirja?"

Äänestän ehdottomasti Vinkkarimokien puolesta!

Anonyymi kirjoitti...

Hei uudelleen! (olen sama anonyymi, joka vinkkasi hiirelle) Mikä on erikoisin paikka, missä olette vinkanneet? Minä olen vinkannut laavulla. Siis metsässä, minne pääsi vain pitkospuita pitkin, nuotion ääressä.

Matti "Nalle" Karjalainen kirjoitti...

Erikoisin paikka, jossa olen vinkannut? Oulu! = )

antitäti kirjoitti...

Hmmm... Erikoisin paikka.

Mulla taitaa olla kotiseutumuseon vetoinen lato, jossa vinkkasin kahtena päivänä peräkkäin historiallisista romaaneista viitos-kuutosille.

Olisi ollut kansallisromanttista, jos ei olisi satanut koko ajan.

Nyt oli vain tyypillistä kansallista - ainakin kesäsää.

markku-setä kirjoitti...

Koska vinkkaaminen on räjähtävän hauskaa toimintaa, niin järjestin Reetan vinkkaamaan pommisuojaan. Hivenen kämmenet hikoillen odotan antitädin kostoa ;-p