tiistaina, helmikuuta 05, 2008

Swinging

Olipa kerran kolme vinkkaria. He työskentelivät mahtavilla lastenosastoilla Pirkkalassa, Tampereella ja Hollolassa. Valitettavasti he olivat suunnilleen yhtä suuria, joten emme voi viitata heihin Pienenä vinkkarina, Keskikokoisena vinkkarina ja Suurena vinkkarina. Itse asiassa he kaikki ovat keskimääräistä suurempia. Mutta ainakin yksi heistä piti puurosta.

Yhtenä päivänä Pirkkalan vinkkari kyllästyi siihen, että hänen mökkiinsä ei koskaan eksynyt ketään vierailijaa - saati sitten pitkätukkaista sellaista. Hän otti yhteyttä Tampereen vinkkariin ja tarjoutui tulemaan kylään vinkkaamaan, jos puolestaan Tampereen vinkkari söisi puur... vinkkaisi hänen kanssaan. Tampereen vinkkari mörisi tyytyväisenä, ja niin sovittiin.

Tampereen vinkkari tahtoi kuitenkin laajentaa reviiriään niin genrellisesti kuin maantieteellisestä, joten mukaan kutsuttiin vaaleanpunainen vinkkari Hollolasta. Tämä mörisi innostuneesti, ja niin mökkeihin oli luvassa säpinää koululaisten merkeissä. Kakkosluokkalaiset ja sarjakuvafriikit kihisivät innoissaan.

Ketään ei syöty, kukaan ei päätynyt sängynpohjalle ja metsästäkin pelastettiin se pitkätukka, joka oli sinne eksynyt. SPS.

Parivinkkauksen lisäksi kuvioissa on siis vinkkarinvaihtoa! Jos sä vinkkaat meillä, mä vinkkaan teillä. Järjenkäyttöä parhaimmillaan, innostusta ja kokemusten jakamista.

Jo jonkin aikaa olen miettinyt, kuinka kirjastot ovat olleet seutuyhteistyön kärjessä, ja hyvä niin. Itse asiassa parasta niin. Kuitenkin viime aikoina yhteistyö on painottunut yhä enemmän tekniikkaan ja koneisiin, tietokantoihin ja asiakasrekisteriin. Koneet keskustelevat yhä paremmin keskenään, mutta onko ihmisten välinen keskustelu hyytymässä?

Yksi vinkkari yhdessä paikassa on hyvä asia, mutta kolme vinkkaria jokaisessa paikassa vuoronperään, yhdessä ja yhtä aikaa on vielä parempi. Sekä rahallisesti, ideologisesti että sosiaalisesti.

Kirjoituksessa ei satutettu karhuja eikä pitkätukkia. Vinkkareita suorastaan hellittiin.

ps. Vinkkariurani kohuhetki saavutettiin, kun 8-vuotias mätki minua esittäessään, kuinka karhulta suojaudutaan. Tamperelaisen vinkkarin listalla oli siis tämä. Tätäkin paitsi olisin jäänyt vinkatessani yksin.

6 kommenttia:

Kaarina kirjoitti...

Tää on niin parhautta! :) Ja jos kuulopuheisiin on uskomista, niin sinua myös heitettiin lapsella, tai ainakin uhattii...? :D

Tosi, siis TOSI, hyvä idea!!! (Siis ei se lapsella heittäminen vaan se yhdessä vinkkaaminen, tietty!)

Tuima kirjoitti...

Olen vinkannut usein kollegani kanssa yhdessä ja se on ollut hauskaa. Tiettyyn aiheeseen keskittymällä on saatu esimerkiksi lukiolaisille tuotua esille kaksi erilaista lähestymistapaa. Luultavasti lapsillekin on kivaa, kun on kaksi erilaista puhujaa, Lisäsuunnitelmia olemme tehneet vinkkauksiemme muokaamiseksi.

PS. Juttusi oli hienosti kirjoitettu :) Mutta mikä ihme on tuo pitkätukka, Tähkäpää?

antitäti kirjoitti...

Kaarina: Totuus on tarua ihmeellisempää :).

Tuima: Tuo vanhemmille parivinkkaaminen on kiinnostava ajatus. Kaksi vinkkaria merkitsee tosiaan kahta erilaista näkökulmaa, ja sitä voi myös korostaa. Samalla "juonellinen" eteneminen tuntui menevän jouhevammin.

Ja se pitkätukka... Kultakutri? 90-luvun James Hetfield? Kuka tietää :).

markku-setä kirjoitti...

Onhan tässä alueellisessa seutuyhteistyössä paljonkin kivaa. Uusia näkökulmia tarjoutuu niin lapsille kuin vinkkareille ja oma työ saa kivaa piristystä kun pääsee kokeilemaan uusia juttuja.

Ja ainakin meidän kirjasto on lähtenyt ihan mielellään kokeiluun mukaan vaihtariperiaatteella. Vinkkaatte päivän meillä, niin saatte meiltä vinkkarin päiväksi teille.

Ps. Minä en ainakaan tunnusta olevani pitkätukka. nimim. kaljupää

antitäti kirjoitti...

Hyvä Markku-setä!!

Juuri kokeilunhalu, piristys ja innostuksen jakaminen ovat minustakin moni-vinkkauksen (huomaatteko, miten näitä termejä syntyy :)!!) parasta antia.

Huomasin myös, että henkistä irrotteluvaraa on enemmän, kun voi luottaa toisen paikkaavan taukoja ja olevan juonessa mukana.

Ja hyvä Markku, ehdit vielä kasvattaa kunnon liehuletin tai -parran työurasi aikana...

Kaisa kirjoitti...

Ottamatta kantaa pitkätukkien satuttamiseen tuli vain tuosta pahoinpitelystä mieleen nykyisen Lapuan kulttuuritoimen intendentin valitus museolta puoli vuosikymmentä sitten: häntä ei kuulemma ikinä ollut niin potkittu ja hakattu! (Potkijana ja hakkaajana ei ollut johtokunta vaan lapsoset, jotka ottivat roolileikin vähän liian todesta.)