Julkisuuden henkilöt varjelevat yksityisyyttään neuroottisen tarkasti, kunnes uhka siitä, ettei kukaan ole kiinnostunut heidän yksityisyydestään, kasvaa liian suureksi. Silloin he etsivät läheisen ja luotettavan henkilön, jonka kautta voi helposti vuotaa medialle kohu-uutiset.
Tällä kertaa luvassa siis suuria paljastuksia Antitädin Finlandia Jr -elämästä! Koska omaa napaa läheisempää on vaikea löytää, pussaan sitä ja kirjoitan juttuni itse.
Kun olin ollut Finlandia Junior –raadissa viikon, se sai rakkaan lempinimen. Olen käynyt säännöllisesti FinkkuJunkku –kokouksissa. Olen lukenut puolen vuoden sisällä puolentoista sataa kirjaa. Olen juonut kahvia, edustanut vähän, salaillut paljon, nauttinut, miettinyt, arvioinut ja angstannut.
Yllätyin suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden monitasoisuudesta ja -puolisuudesta, jonka huomatakseen on luettava oikeasti lähes koko vuoden tuotanto läpi. Joukosta löytyi uskomattomia helmiä, joihin en olisi muuten tarttunut. Nyt tuntuu pahalta laskea käsien läpi yhtään teosta tutustumatta siihen lähemmin. Koska kirjastoon hankitaan useampi tuhat kirjaa vuodessa, tämä aiheuttaa pieniä ajankäytöllisiä ongelmia.
Hämmästyin sitä, kuinka erilainen voi olla ”hyvä kirja” ja ”hyvä vinkkauskirja”. Usein nuo ovat synonyymeja, mutta eivät läheskään aina. Jo aiemmin olen huomannut, että olen huono vinkkaamaan kovin rakkaita kirjoja. Lähden niihin mukaan niin syvästi, että pateettisesti julistava tai itkua tyrskivä vinkkari lähinnä pelottaa yleisöään.
Olen kuullut epäilyksiä siitä, että osa kirjoista jaetaan helmiin ja sikoihin kannen, kirjailijan tai jonkun muun toissijaisen ominaisuuden perusteella. Kuulemma näitä raukkoja ei edes avata alustavan tuomion jälkeen. Se ei ole totta. Kirjat on luettu koko raadin toimesta. Jokainen teos on tämän raadin silmissä tullut arvioiduksi omana itsenään.
Raadista puheenollen, se on ollut hieno. Itse asiassa mainio. Huumorintajuinen, levoton, älykäs ja lopulta yksimielinen. Kenestäkään ei ole tullut verta. Jokainen on joutunut perustelemaan itsensä näännyksiin ja muuttamaan mielipiteitänsä. Kiitos Minnalle ja Katille, jotka ovat tehneet minusta suvaitsevaisemman lukijan. Kiitos Sakarille, joka jaksoi hienosti pitkätkin kokoukset. Ja anteeksi, kun paljastimme iltasatukirjan loppuratkaisun. Kiitos Fiina-Neuleen myyjille, jotka palvelivat hienosti sukkalankaostoksillani joka ikisellä Helsingin matkallani. (Toivottavasti en saa koskaan mitään palkintoa, jossa pääsen pitämään puhetta…)
Eräs asia ravisteli kuitenkin kaikkein syvimmältä. Kirjastolaisena ja kirjallisuudessa elävänä ihmisenä olen tiennyt aina, että jokaiselle kirjalle on lukijansa ja jokaiselle lukijalle kirjansa. Nyt lukumaailmaani järkytti uusi kokemus. Jotkut kirjat koskettavat kaikkia.
En ole vielä osannut jäsentää, mistä se kertoo. Osaselitys löytynee itse kirjallisuudesta: jotkut tekstit ovat niin voimakkaita, että ne vaikuttavat kaikkiin, jotka niiden äärelle pysähtyvät. Suuremman syyn toivon löytyvän ihmisistä itsestään. Toivon, että meissä kaikissa on niin paljon samaa - yhteistä ja jaettua ihmisyyttä - että koskettamalla sitä meissä syntyy jotain hyvää.
Haluan ajatella, että olemme osanneet valita ehdokkaiksi kirjoja, jotka kasvattavat tätä yhteisyyttä.
ps. Ai että mitkä kirjat ovat ehdolla? Lupaan kertoa 3.11. Siihen asti saatte tyytyä pusuun. *smack*
perjantaina, lokakuuta 30, 2009
tiistaina, lokakuuta 13, 2009
Kukkahattu päässä
Olen yksisilmäinen nilviö, joka kutsuu itseään lastenkirjastonhoitajaksi ja sanoo nyt monia ajatuksia, joita vapaan maailman vapaan tiedon edustaja ei saisi sanoa.
Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.
Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.
En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.
Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.
Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.
Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.
Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"
Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.
Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.
Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.
Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?
Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.
Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).
Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.
Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.
Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.
En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.
Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.
Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.
Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.
Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"
Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.
Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.
Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.
Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.
Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?
Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.
Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).
Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.
keskiviikkona, syyskuuta 30, 2009
Kuka pelkää kirjastolaista?
Taisin kertoa jo aiemmin, kuinka uravalintani koki kolauksen läheisen kymppivuotiaan tunnustettua, että olin hänestä pelottava.
Eilen kuutosluokan kirjastokäynnillä ahdistuin lisää. Komea kuoro veisasi moniäänisesti, kuinka kirjastokorttia ei kannata hankkia, koska se maksaa kaksi euroa (kadonneen kortin tilalle otettuna) ja yläkoulusta ei kuitenkaan käydä kirjastossa.
Argh. Valistin heitä ääni täristen seiskaluokan opetuksista, kasiluokan genrekirjallisuuskurssista sekä lukuisista esitelmistä, johon tarvitaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta. Kaksi euroa on pieni hinta siitä, että ei tarvitse tulla joka kerta vanhempien kanssa lainaamaan.
Samalla vierailulla yksi nuorison edustaja kertoi, että kirjastossa on töissä pelottavia ihmisiä, jotka huutavat ja aukovat päätään.
Tuli heti katu-uskottava olo.
Sitten tuli syyllisyys, ja menin uudelleen keskustelemaan "säikähtäneen" teinixin kanssa. Ennemminkin kyse oli informaatiokatkosta ja siitä, että määräily ei ole mukavaa. Ihmiseksi, joka kutsuu itseään aikuiseksi, minä siedän määräilyä hyvin minimaalisen määrän. Ainakin, jollei sille ole älykkäitä perusteluja - tai edes yritystä perustella. Auktoriteetin on tultava jostain muusta kuin kovasta äänestä, korkeammasta iästä, yleisestä nokkimisjärjestyksestä tai suuremmasta koosta.
Tässä on kuitenkin ongelma. Kun lapsia/opossumeja(TM)/kakruja tulee kirjastoon 25 yhtä aikaa ja jokaisella on palautettavaa, lainattavaa, uusittavaa, kysyttävää, kerrottavaa, tiskin takana olevalla ihmisellä on edelleen vain kaksi kättä ja korvaa. Suita on vain yksi. Usein pienempää ääntä pyydetään luokkalliselta lapsia vain äärimmäisen kovalla äänellä. Se voi kuulostaa kurjalta. Sääntöjä on pakko olla ja niitä pitää noudattaa, jotta kaikki selviävät yhtenä kappaleena kirjastosta ulos.
Vaikka koulujen luokkakäynnit ovat ihania ja mahdollistavat kaikkien oppilaiden tutustumisen kirjastoon, kutsun erikoispalvelua tarvitsevat mieluummin paikalle yksin - tai jos pelottaa, kaverin kanssa. Silloin saa lainata devareita ja levyjä, joita opettajat eivät välttämättä tahdo kouluun pyörimään, eikä ylärajaa lainausmäärille ole. Ehdin panostaa enemmän, enkä huuda vaikka mikä olisi.
Kuinkahan monta pientä olen traumatisoinut "kantavalla äänelläni"? BTJ kerännee suomalaisten kirjastokokemuksia jälleen muutaman kymmenen vuoden päästä. Toivon, ettei hakemistossa ole Pirkkalalle omaa mustaa pistettään...
Kuva täältä.
Eilen kuutosluokan kirjastokäynnillä ahdistuin lisää. Komea kuoro veisasi moniäänisesti, kuinka kirjastokorttia ei kannata hankkia, koska se maksaa kaksi euroa (kadonneen kortin tilalle otettuna) ja yläkoulusta ei kuitenkaan käydä kirjastossa.
Argh. Valistin heitä ääni täristen seiskaluokan opetuksista, kasiluokan genrekirjallisuuskurssista sekä lukuisista esitelmistä, johon tarvitaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta. Kaksi euroa on pieni hinta siitä, että ei tarvitse tulla joka kerta vanhempien kanssa lainaamaan.
Samalla vierailulla yksi nuorison edustaja kertoi, että kirjastossa on töissä pelottavia ihmisiä, jotka huutavat ja aukovat päätään.
Tuli heti katu-uskottava olo.
Sitten tuli syyllisyys, ja menin uudelleen keskustelemaan "säikähtäneen" teinixin kanssa. Ennemminkin kyse oli informaatiokatkosta ja siitä, että määräily ei ole mukavaa. Ihmiseksi, joka kutsuu itseään aikuiseksi, minä siedän määräilyä hyvin minimaalisen määrän. Ainakin, jollei sille ole älykkäitä perusteluja - tai edes yritystä perustella. Auktoriteetin on tultava jostain muusta kuin kovasta äänestä, korkeammasta iästä, yleisestä nokkimisjärjestyksestä tai suuremmasta koosta.
Tässä on kuitenkin ongelma. Kun lapsia/opossumeja(TM)/kakruja tulee kirjastoon 25 yhtä aikaa ja jokaisella on palautettavaa, lainattavaa, uusittavaa, kysyttävää, kerrottavaa, tiskin takana olevalla ihmisellä on edelleen vain kaksi kättä ja korvaa. Suita on vain yksi. Usein pienempää ääntä pyydetään luokkalliselta lapsia vain äärimmäisen kovalla äänellä. Se voi kuulostaa kurjalta. Sääntöjä on pakko olla ja niitä pitää noudattaa, jotta kaikki selviävät yhtenä kappaleena kirjastosta ulos.
Vaikka koulujen luokkakäynnit ovat ihania ja mahdollistavat kaikkien oppilaiden tutustumisen kirjastoon, kutsun erikoispalvelua tarvitsevat mieluummin paikalle yksin - tai jos pelottaa, kaverin kanssa. Silloin saa lainata devareita ja levyjä, joita opettajat eivät välttämättä tahdo kouluun pyörimään, eikä ylärajaa lainausmäärille ole. Ehdin panostaa enemmän, enkä huuda vaikka mikä olisi.
Kuinkahan monta pientä olen traumatisoinut "kantavalla äänelläni"? BTJ kerännee suomalaisten kirjastokokemuksia jälleen muutaman kymmenen vuoden päästä. Toivon, ettei hakemistossa ole Pirkkalalle omaa mustaa pistettään...
Kuva täältä.
torstaina, syyskuuta 24, 2009
Hengissä
Syyspäiväntasaus kolahtaa joka vuosi, ja sen yli pitää taistella verisin sormenpäin. Talvi ei ole minun vuodenaikani ja sen odotus vielä pahempaa kuin siinä eläminen.
Näinä päivinä kirjastotyökin tuntuu raskaalta. Kun on monimutkainen olo, ei tee mieli järjestää aakkosia. Jos haluaa itse piiloutua, ei tahdo asettaa mitään esille tai helposti saatavaksi. Välillä on vaikeaa hymyillä. Pienet asiat painavat paljon, ihmiset ovat liian monimutkaisia.
Kotona keskityn lakritsiin, sukkalankaan ja pateettisen musiikin luukuttamiseen. Ehkä välillä on päästettävä irti ja katsottava hetki elämäänsä vähän kauempaa.
Tänään minut pelasti ykkösluokka, joka pelmahti sisään kirjaston ovesta uudet sormikkaat käsissään, lämpöisinä ja riiviömäisinä. Dinosauruksia, kalakirjoja, sarjiksia. Topakoita ilmeitä ja keskittymistä, iloa omasta elämästä.
Ja koska uskon, ettei kukaan uskalla kiusata kitisevää kirjastonhoitajaa, linkitän otsikon ja tunnustan salaisen paheeni.
Näinä päivinä kirjastotyökin tuntuu raskaalta. Kun on monimutkainen olo, ei tee mieli järjestää aakkosia. Jos haluaa itse piiloutua, ei tahdo asettaa mitään esille tai helposti saatavaksi. Välillä on vaikeaa hymyillä. Pienet asiat painavat paljon, ihmiset ovat liian monimutkaisia.
Kotona keskityn lakritsiin, sukkalankaan ja pateettisen musiikin luukuttamiseen. Ehkä välillä on päästettävä irti ja katsottava hetki elämäänsä vähän kauempaa.
Tänään minut pelasti ykkösluokka, joka pelmahti sisään kirjaston ovesta uudet sormikkaat käsissään, lämpöisinä ja riiviömäisinä. Dinosauruksia, kalakirjoja, sarjiksia. Topakoita ilmeitä ja keskittymistä, iloa omasta elämästä.
Ja koska uskon, ettei kukaan uskalla kiusata kitisevää kirjastonhoitajaa, linkitän otsikon ja tunnustan salaisen paheeni.
perjantaina, syyskuuta 11, 2009
Suojelius
Turhan ikävä tapaus sattui turhan läheiselle tyypille. Se mullisti käsityksen turvallisuudesta, hyvyydestä ja maailmasta noin ylipäätään kivana paikkana ainakin hetkeksi. Samalla se sai miettimään kirjastoakin uudella tavalla.
Kirjasto voi joskus olla turva.
Kirjasto ei ole iltapäivähoitopaikka tai poliisiasema, mutta kirjastoon pääsee jokainen. Meille voi tulla turvallisin mielin. Jos ei riivelöi, saa lukea, istua ja lorvailla vaikka tuntikausia rauhassa. Meillä ei tarvitse ostaa mitään. Mikään ei maksa mitään. Meidän huomioitamme ei tarvitse ansaita rahalla.
Kirjastossa on aina joku iso paikalla. Meiltä löytyy aina aikuinen, joka lataa puhelimen, hakee laastarin sormeen, soittaa vanhemmille, kun avain on hukkunut tai menee väliin, kun isot kiusaa. Me kuuntelemme lapsen juttuja ja vastaamme kysymyksiin. Olemme yhteydessä kouluun ja vanhempiin tarpeen tullen. Etsimme kirjoja marsuista tai Titanicista. Poistamme tyhmät taustakuvat, käynnistämme jumitetut koneet uudestaan ja pistämme rompun pyörimään.
Meillä uskaltavat käydä myös ne, jotka eivät ole kaikkein suosituimpia ja joilla on silmälasit, hintelät hartiat tai punainen tukka. Aika useilla meistä kirjastolaisistakin on niistä ainakin joku. Kirjastossa ei tarvitse uskaltaa, ei esittää tai väkisin yrittää kuulua joukkoon. Meillä saa olla yksin tai kaverin kanssa. Täällä on vaikeaa uhota tai päteä muulla kuin luetulla sivumäärällä.
Opettajille ja päivähoitolaisille emme pärjää, mutta suojeliuksia yritämme jakaa tarpeen mukaan täälläkin.
Kirjasto voi joskus olla turva.
Kirjasto ei ole iltapäivähoitopaikka tai poliisiasema, mutta kirjastoon pääsee jokainen. Meille voi tulla turvallisin mielin. Jos ei riivelöi, saa lukea, istua ja lorvailla vaikka tuntikausia rauhassa. Meillä ei tarvitse ostaa mitään. Mikään ei maksa mitään. Meidän huomioitamme ei tarvitse ansaita rahalla.
Kirjastossa on aina joku iso paikalla. Meiltä löytyy aina aikuinen, joka lataa puhelimen, hakee laastarin sormeen, soittaa vanhemmille, kun avain on hukkunut tai menee väliin, kun isot kiusaa. Me kuuntelemme lapsen juttuja ja vastaamme kysymyksiin. Olemme yhteydessä kouluun ja vanhempiin tarpeen tullen. Etsimme kirjoja marsuista tai Titanicista. Poistamme tyhmät taustakuvat, käynnistämme jumitetut koneet uudestaan ja pistämme rompun pyörimään.
Meillä uskaltavat käydä myös ne, jotka eivät ole kaikkein suosituimpia ja joilla on silmälasit, hintelät hartiat tai punainen tukka. Aika useilla meistä kirjastolaisistakin on niistä ainakin joku. Kirjastossa ei tarvitse uskaltaa, ei esittää tai väkisin yrittää kuulua joukkoon. Meillä saa olla yksin tai kaverin kanssa. Täällä on vaikeaa uhota tai päteä muulla kuin luetulla sivumäärällä.
Opettajille ja päivähoitolaisille emme pärjää, mutta suojeliuksia yritämme jakaa tarpeen mukaan täälläkin.
lauantaina, elokuuta 29, 2009
Noitien yö
Noitien Yö Ruovedellä aloitti syksyn vinkkaukset reippaalla rytinällä. Sain noidannuolen. Jos vinkkari pystyy istumaan, seisomaan tai makaamaan, hän pystyy myös vinkkaamaan. Tosin hänen ei tarvitse vinkkauspäivän aamuna kuvitella olevansa NFL:n linjamies, minkä opin kerrasta.
Kauniiseen laivarantaan oli ajettu Ruoveden ja Virtain yhteinen kirjastoauto, joka toimi mainiosti vinkkausbussina. Lisäksi paikalla oli tanssia, myyntikojuja, noitapukukisa ja paljon muuta. Yksi Slash ja keijujen kuningatarkin bongattiin!
Mainokset olivat kohdallaan, sisustus synkkää "Tervemenoa"-teksteineen ja kirjoja kerätty paikalle uutuuksista klassikoihin asti. Sakset poistettiin näyttelystä liiallisen eläytymisen pelosta:
Revontulitalli ja Huone 13 kuuluvat ikisuosikkeihini.
Aluksi nuorta yleisöä selvästi jännitti lähestyä kammottavaa noitaa, mutta pienellä houkuttelulla kirjat alkoivat kiinnostaa. (Suom. huom. Niille tarjottiin karkkia. Eivätkö ne ole oppineet mitään Hannusta ja Kertusta??)
Saaressa on noituudesta kuolemaan tuomitun Antti Lieroisen mestauspaikka:
Väliajalla ehdin seurata nuotanvetoa...
...ja kalaakin tuli!
Toiseen settiin paikalle ilmestyi iäkkäämpiä kauhufaneja, ja pääsin keskustelemaan Houkutuksesta ja Korpinportista:
Encorena vielä nelos-kuutoset, joille upposi etenkin Coraline. Anteeksi vanhemmat - lapsenne eivät varmasti ota vähään aikaan käteensä nappeja, neulaa tai lankaa.
Sitten olikin aika heittäytyä vapaalle, kaivaa kävelykeppi esiin ja köpötellä kauemmaksi roviosta:
Suuri kiitos Ruoveden kirjaston henkilökunnalle opastuksesta, kirjojen raahaamisesta, auton esittelystä, kahvista, psyykkauksesta, vaivannäöstä ja keskusteluista. Kiitos myös fysioterapeutille, lääkärille, apteekkarille, kolmiolääkkeille ja Jasonille illan soundtrackista.
Kauniiseen laivarantaan oli ajettu Ruoveden ja Virtain yhteinen kirjastoauto, joka toimi mainiosti vinkkausbussina. Lisäksi paikalla oli tanssia, myyntikojuja, noitapukukisa ja paljon muuta. Yksi Slash ja keijujen kuningatarkin bongattiin!
Mainokset olivat kohdallaan, sisustus synkkää "Tervemenoa"-teksteineen ja kirjoja kerätty paikalle uutuuksista klassikoihin asti. Sakset poistettiin näyttelystä liiallisen eläytymisen pelosta:
Revontulitalli ja Huone 13 kuuluvat ikisuosikkeihini.
Aluksi nuorta yleisöä selvästi jännitti lähestyä kammottavaa noitaa, mutta pienellä houkuttelulla kirjat alkoivat kiinnostaa. (Suom. huom. Niille tarjottiin karkkia. Eivätkö ne ole oppineet mitään Hannusta ja Kertusta??)
Saaressa on noituudesta kuolemaan tuomitun Antti Lieroisen mestauspaikka:
Väliajalla ehdin seurata nuotanvetoa...
...ja kalaakin tuli!
Toiseen settiin paikalle ilmestyi iäkkäämpiä kauhufaneja, ja pääsin keskustelemaan Houkutuksesta ja Korpinportista:
Encorena vielä nelos-kuutoset, joille upposi etenkin Coraline. Anteeksi vanhemmat - lapsenne eivät varmasti ota vähään aikaan käteensä nappeja, neulaa tai lankaa.
Sitten olikin aika heittäytyä vapaalle, kaivaa kävelykeppi esiin ja köpötellä kauemmaksi roviosta:
Suuri kiitos Ruoveden kirjaston henkilökunnalle opastuksesta, kirjojen raahaamisesta, auton esittelystä, kahvista, psyykkauksesta, vaivannäöstä ja keskusteluista. Kiitos myös fysioterapeutille, lääkärille, apteekkarille, kolmiolääkkeille ja Jasonille illan soundtrackista.
perjantaina, elokuuta 14, 2009
En vaan osaa
Olen tunnustanut blogissani useita asioita vuosien aikana, mutta sen kaikkein noloimman olen salannut. Nyt on tullut aika jakaa häpeä.
MINÄ EN OSAA MUOVITTAA KIRJOJA!
Noin. Tätä en ole kertonut niille kymmenille aikuisille, jotka viime päivinä ovat kirjastossa voivotelleet koululaisten kirjanmuovitusurakkaa. He ovat aidosti kateellisia meille, jotka jo äidinmaidossa imimme muovitustaidon ja pyörittelemme kirjoja satojen kappaleiden viikkovauhdilla. Eikä vain kirjoja, sillä mehän muovitamme mitä tahansa: cd-levyjen tekstiliitteet, aikakauslehdet, vihkot, dvd-levyt, kartat, yksittäispakatut juustot. Anything goes.
Paitsi minä.
Tänä vuonna päätin, etten voi oikeasti olla niin kömpelö ja tyhmä, etten osaisi kelmuttaa paria kirjaa. Varauduin huolellisesti. Pyysin kannustusta ja neuvoa työpaikalta. Tutkin nettiä. Hankin hyvää, paksua, ammattilaistasoa olevaa mattamuovia. Latasin rauhoittavaa musiikkia ja varasin suklaavanukasta palkinnoksi. En korkannut punaviinipulloa enkä päästänyt Mörköä auttamaan.
“Courage! Courage, dear heart!”
–Aslan –
Viiden minuutin jälkeen minulla oli käsissäni ilmakuplainen kirja. En joutunut paniikkiin, vaan vedin muovin rauhallisesti irti – jolloin irtosi myös kustantajan ystävällisesti kirjaan tekemä suojaava kalvo. Leikkasin uuden muovin, kupla, repimistä, viivotin liian lyhyt, kupla, suhru, muovirulla putosi lattialle, kissa (mistä se siihen ehti?) työnsi käpälän muoviin ja karvasti sen, uusi muovi, kupla, kiroilua, repimistä – muovin ja hiusten, hikeä, tuskaa…
Tunnen itseni antikirjastolaiseksi, sillä minä en vaan osaa :(.
Sitä enemmän lämmitti kertomus kirjastolaisesta, joka asiakaspalvelussa sai eteensä hätääntyneen koululaisen, ruttuisen muovin ja avuttoman katseen. Eihän se meidän työkuvaamme kuulu, eihän se ole kirjaston ensisijainen tehtävä, eihän se ole edes mediaseksikästä, mutta kiitos kyseiselle kirjastosankarille, joka auttoi yhden lapsen koulutien alkuun.
Olen varma, että kiertelevä kirjanmuovittaja tienaisi hyvän tilin näinä päivinä.
Kiitos Norpatille otsikosta!
MINÄ EN OSAA MUOVITTAA KIRJOJA!
Noin. Tätä en ole kertonut niille kymmenille aikuisille, jotka viime päivinä ovat kirjastossa voivotelleet koululaisten kirjanmuovitusurakkaa. He ovat aidosti kateellisia meille, jotka jo äidinmaidossa imimme muovitustaidon ja pyörittelemme kirjoja satojen kappaleiden viikkovauhdilla. Eikä vain kirjoja, sillä mehän muovitamme mitä tahansa: cd-levyjen tekstiliitteet, aikakauslehdet, vihkot, dvd-levyt, kartat, yksittäispakatut juustot. Anything goes.
Paitsi minä.
Tänä vuonna päätin, etten voi oikeasti olla niin kömpelö ja tyhmä, etten osaisi kelmuttaa paria kirjaa. Varauduin huolellisesti. Pyysin kannustusta ja neuvoa työpaikalta. Tutkin nettiä. Hankin hyvää, paksua, ammattilaistasoa olevaa mattamuovia. Latasin rauhoittavaa musiikkia ja varasin suklaavanukasta palkinnoksi. En korkannut punaviinipulloa enkä päästänyt Mörköä auttamaan.
“Courage! Courage, dear heart!”
–Aslan –
Viiden minuutin jälkeen minulla oli käsissäni ilmakuplainen kirja. En joutunut paniikkiin, vaan vedin muovin rauhallisesti irti – jolloin irtosi myös kustantajan ystävällisesti kirjaan tekemä suojaava kalvo. Leikkasin uuden muovin, kupla, repimistä, viivotin liian lyhyt, kupla, suhru, muovirulla putosi lattialle, kissa (mistä se siihen ehti?) työnsi käpälän muoviin ja karvasti sen, uusi muovi, kupla, kiroilua, repimistä – muovin ja hiusten, hikeä, tuskaa…
Tunnen itseni antikirjastolaiseksi, sillä minä en vaan osaa :(.
Sitä enemmän lämmitti kertomus kirjastolaisesta, joka asiakaspalvelussa sai eteensä hätääntyneen koululaisen, ruttuisen muovin ja avuttoman katseen. Eihän se meidän työkuvaamme kuulu, eihän se ole kirjaston ensisijainen tehtävä, eihän se ole edes mediaseksikästä, mutta kiitos kyseiselle kirjastosankarille, joka auttoi yhden lapsen koulutien alkuun.
Olen varma, että kiertelevä kirjanmuovittaja tienaisi hyvän tilin näinä päivinä.
Kiitos Norpatille otsikosta!
maanantaina, elokuuta 03, 2009
Todellinen lomailija
Kuva
Tällä lomallani olen:
- kääntänyt unirytmini normaaliksi (03-09 ja päiväunet päälle) ja valvonut muutaman yön kokonaan hyvässä seurassa
- lukenut kymmeniä kirjoja
- kirjoittanut osasta vinkkauksia
- kirjoittanut osasta arvosteluja
- syönyt sairaasti pizzaa
- käyttänyt julkisesti mekkoa
- tilannut kauhukoruja
- katsellut punaista kuuta
- miettinyt, voisiko akaattikotilo muuttaa kirjaston lastenosastolle
- kävellyt useita kilometrejä pitkin kaupunkia paljain varpain
- katsellut elokuvia ja tehnyt must-see -listaa
- lukenut itseltäni salaa työposteja kotona
- sekoittanut käsitteet niin, etten enää tiedä, onko kotikirjasto oma työkirjastoni vai asuinpaikkani kirjasto
- menettänyt tärkeän ihmisen
Tämä kesä ei unohdu koskaan.
maanantaina, heinäkuuta 13, 2009
Sitä saa mitä tilaa
Finnconin jälkeen on elämää. Uskomaton visuaalinen tajunnanräjäytys cosplay-väen toimesta välkkyy vieläkin verkkokalvoilla, paneeleissa keskusteltiin niin kirjastojen kokoelmapolitiikasta kuin kirjavinkattiin vanhoja/uusia suosikkejakin. Ehdin hävyttömän vähän, ja ensi vuonna aion kuunnella enemmän ja puhua vähemmän.
Kun tuli kotiin, tarkastelin scifi- ja fantasiahyllyämme uusin silmin. Paljon sieltä löytyi, mutta puutoksiakin oli. Samalla kun nakuttelin tilauksia koneelle mietin, millä perusteella kokoelmamme lopulta rakentuvat. Pääasiassa työntekijöiden ammattitaidon varassa - ja tietenkin tarjonnan mukaan. Asiantuntemusta väitän löytyvän hyvin pienemmistäkin kirjastoista, mutta aina jotain tärkeää jää huomaamatta.
Silloin paikalle tulee Asiakas. Toivottavasti tulee. Asiakas, joka kysyy tiettyä teosta, tietää todennäköisesti teoksen ja kirjailijan nimen ainakin suhteellisen oikein, kannen värin ja ehkä julkaisuvuodenkin. Parhaassa tapauksessa myös sen, miksi juuri tämä teos kuuluisi kirjastomme kokoelmaan. Sitten me tilaamme sen.
Jos Asiakas jää hyllyjen väliin kiroilemaan kirjastomme huonoutta, muutosta ei tapahdu. Me tilaamme asiakkaiden toiveista varovastikin arvioiden 90%, ja tilaamattomuudelle on aina joku syy. Niin pitää minusta ollakin. Jos käytämme verorahoja mahdollisimman kattavan ja monipuolisen kokoelman keräämiseen, sen pitää olla asiakkaiden toiveiden mukainen. Lisäksi kulttuurisesti pätevä, elävä ja hiukan sivistäväkin.
Myönnän heti kättelyssä, että kirjastomme ei voi tilata kaikkea Suomessa julkaistavaa materiaalia, ja kirjastonhoitajana olen vastuussa omista hankintapäätöksistäni. Ne saa kuitenkin haastaa. Saa pyytää lisää, jotain muuta ja ennen kaikkea kysyä: miksi?
Siitähän voi vaikka seurata keskustelu. Kulttuuripuhetta. Introspektiota. Minä voin vaikka oppia jotain.
Kun tuli kotiin, tarkastelin scifi- ja fantasiahyllyämme uusin silmin. Paljon sieltä löytyi, mutta puutoksiakin oli. Samalla kun nakuttelin tilauksia koneelle mietin, millä perusteella kokoelmamme lopulta rakentuvat. Pääasiassa työntekijöiden ammattitaidon varassa - ja tietenkin tarjonnan mukaan. Asiantuntemusta väitän löytyvän hyvin pienemmistäkin kirjastoista, mutta aina jotain tärkeää jää huomaamatta.
Silloin paikalle tulee Asiakas. Toivottavasti tulee. Asiakas, joka kysyy tiettyä teosta, tietää todennäköisesti teoksen ja kirjailijan nimen ainakin suhteellisen oikein, kannen värin ja ehkä julkaisuvuodenkin. Parhaassa tapauksessa myös sen, miksi juuri tämä teos kuuluisi kirjastomme kokoelmaan. Sitten me tilaamme sen.
Jos Asiakas jää hyllyjen väliin kiroilemaan kirjastomme huonoutta, muutosta ei tapahdu. Me tilaamme asiakkaiden toiveista varovastikin arvioiden 90%, ja tilaamattomuudelle on aina joku syy. Niin pitää minusta ollakin. Jos käytämme verorahoja mahdollisimman kattavan ja monipuolisen kokoelman keräämiseen, sen pitää olla asiakkaiden toiveiden mukainen. Lisäksi kulttuurisesti pätevä, elävä ja hiukan sivistäväkin.
Myönnän heti kättelyssä, että kirjastomme ei voi tilata kaikkea Suomessa julkaistavaa materiaalia, ja kirjastonhoitajana olen vastuussa omista hankintapäätöksistäni. Ne saa kuitenkin haastaa. Saa pyytää lisää, jotain muuta ja ennen kaikkea kysyä: miksi?
Siitähän voi vaikka seurata keskustelu. Kulttuuripuhetta. Introspektiota. Minä voin vaikka oppia jotain.
keskiviikkona, kesäkuuta 24, 2009
Kuinka äkäpussi kesytettiin
Minä en ollut helppo lapsi.
Rääkkäsin pikkuveljeä, heittäydyin lattioille ja kiljuin, olin uskomattoman itsepäinen ja dramaattinen. Istuin tuntikausia hiljaa ja luin, luin, luin. Kirjoitin ylös kuolemattomia lausahduksia, sepitin hirvittäviä runoja ja luukutin ei-kuulijaystävällistä musiikkia.
En ollut sosiaalinen - omistin yhden parhaan ystävän, jonka kanssa tapeltiin, tykättiin ja leikittiin. Hienointa oli kirjoittaa kirjeitä Ulan Batorista, jossa elin puolivillien hevosteni kanssa. Koulussa jäin jälki-istuntoon. Tappelin, hyppäsin ulos koulun ikkunasta. Ilmeisesti opin olemaan ryhmässä, koska käytösnumeroni ei laskenut koskaan alle seiskan. Se oli kyllä aika huono sekin.
Hakeuduin opiskelemaan alaa, jossa tutkitaan kirjoja ja jätetään ihmiset ulkopuolelle. Biografismikin oli vanhentunut, reseptiota ei enää tutkittu kuin teoreettisena ilmiönä. Opiskelijoita otettiin sisään niin vähän, että ei tarvinnut tutustua - mahduimme samaan pöytään kaikki.
Sitten löysin itseni kirjastosta, asiakaspalvelijana tiskin takaa. En tiedä, pelkäsinkö enemmän itseni vai asiakkaiden puolesta... Kukaan ei ollut koskaan kuvaillut minua sanoilla "ystävällinen", "joustava", "neuvottelukykyinen", "iloinen" tai "sosiaalinen". Kirjoissa kuvattiin palvelutilanteita, annettiin ohjeita ja neuvoja, esitettiin vaatimuksia. Hikoilin.
Tänään hymyilin itsekseni, kun muistelin tuota aikaa. Minä luulin, että kirjastossa käy kasvottomia asiakkaita, numerokoodattuja lainaajia ja paperisia tiedonhakutehtäviä. Vaativia tilanteita ja haastavia ongelmia.
Viidessä vuodessa en ole kohdannut yhtään sellaista. Meillä käy ihmisiä. Erilaisia persoonallisuuksia, joilla on erilaisia toiveita ja pyyntöjä. Joku tahtoo lainata nopeasti ja hiljaa, toinen jutella uutuusdekkareista. Joidenkin mielestä hyvä palvelu tarkoittaa hymyä, toisten kanssa naapurikunnan kirjastoon soitettu puhelu ja valmiiksi varattu kirja ovat parhauden huippu. Joskus tietopalvelukysymyksiä ratkotaan useamman ihmisen voimin parhaan vastauksen löytämiseksi. Meillä käy tuttuja - ja vieraita, joista on tulossa tuttuja. Joskus meillä käy kiukkuisia ihmisiä, mutta harvemmin heitä lähtee pois.
Tiedän, että tämä postaus on hiukan siirappinen. Joskus saa kuitenkin nauttia häpeämättömästi omasta työstään ja siitä, millaiseksi se on minut tehnyt.
Rääkkäsin pikkuveljeä, heittäydyin lattioille ja kiljuin, olin uskomattoman itsepäinen ja dramaattinen. Istuin tuntikausia hiljaa ja luin, luin, luin. Kirjoitin ylös kuolemattomia lausahduksia, sepitin hirvittäviä runoja ja luukutin ei-kuulijaystävällistä musiikkia.
En ollut sosiaalinen - omistin yhden parhaan ystävän, jonka kanssa tapeltiin, tykättiin ja leikittiin. Hienointa oli kirjoittaa kirjeitä Ulan Batorista, jossa elin puolivillien hevosteni kanssa. Koulussa jäin jälki-istuntoon. Tappelin, hyppäsin ulos koulun ikkunasta. Ilmeisesti opin olemaan ryhmässä, koska käytösnumeroni ei laskenut koskaan alle seiskan. Se oli kyllä aika huono sekin.
Hakeuduin opiskelemaan alaa, jossa tutkitaan kirjoja ja jätetään ihmiset ulkopuolelle. Biografismikin oli vanhentunut, reseptiota ei enää tutkittu kuin teoreettisena ilmiönä. Opiskelijoita otettiin sisään niin vähän, että ei tarvinnut tutustua - mahduimme samaan pöytään kaikki.
Sitten löysin itseni kirjastosta, asiakaspalvelijana tiskin takaa. En tiedä, pelkäsinkö enemmän itseni vai asiakkaiden puolesta... Kukaan ei ollut koskaan kuvaillut minua sanoilla "ystävällinen", "joustava", "neuvottelukykyinen", "iloinen" tai "sosiaalinen". Kirjoissa kuvattiin palvelutilanteita, annettiin ohjeita ja neuvoja, esitettiin vaatimuksia. Hikoilin.
Tänään hymyilin itsekseni, kun muistelin tuota aikaa. Minä luulin, että kirjastossa käy kasvottomia asiakkaita, numerokoodattuja lainaajia ja paperisia tiedonhakutehtäviä. Vaativia tilanteita ja haastavia ongelmia.
Viidessä vuodessa en ole kohdannut yhtään sellaista. Meillä käy ihmisiä. Erilaisia persoonallisuuksia, joilla on erilaisia toiveita ja pyyntöjä. Joku tahtoo lainata nopeasti ja hiljaa, toinen jutella uutuusdekkareista. Joidenkin mielestä hyvä palvelu tarkoittaa hymyä, toisten kanssa naapurikunnan kirjastoon soitettu puhelu ja valmiiksi varattu kirja ovat parhauden huippu. Joskus tietopalvelukysymyksiä ratkotaan useamman ihmisen voimin parhaan vastauksen löytämiseksi. Meillä käy tuttuja - ja vieraita, joista on tulossa tuttuja. Joskus meillä käy kiukkuisia ihmisiä, mutta harvemmin heitä lähtee pois.
Tiedän, että tämä postaus on hiukan siirappinen. Joskus saa kuitenkin nauttia häpeämättömästi omasta työstään ja siitä, millaiseksi se on minut tehnyt.
sunnuntai, kesäkuuta 14, 2009
Työt ja päivät
Kirjastopäivät viiraavat vieläkin päätä. Kolmeen päivään on saatu mahtumaan niin paljon, että niiden miettiminen vie ainakin kolme viikkoa. Yritän lisätä linkin esitelmiin, kunhan sen löydän.
Teemana oli tänä vuonna tila sen erilaisissa muodoissa. Tällä hetkellä mietin eniten tilaa ideologisena, henkisenä versiona. Kirjasto on fyysisen paikan lisäksi mentaalinen tila, jossa avaudutaan itsen ulkopuolelle ja kutsutaan uudet ajatukset, mahdollisuudet ja ihmiset sisään. Sosiologinen tila, jossa on tilaa kaikenlaisille kohtaamisille - niin kansalaisten, tietojen kuin mielipiteidenkin. Kirjaston päätarkoituksena ei tarvitse olla suvaitsevaisuuden tai yhteisöllisyyden kehittäminen, mutta jos niitä sattuu sisälle putkahtamaan, voi niillä olla arvaamattoman hienoja tuliaisia.
Vaikka kuuntelin satumaisen hienoja luentoja olohuone-kirjastoista, en vieläkään ole vakuuttunut. Se johtuu todennäköisesti vain siitä, että olen onnettoman vanhanaikainen enkä edes ymmärrä hävetä.
On hienoa, että suurissa kaupungeissa kirjastot voivat profiloitua tiettyyn asiakasryhmään tai toimintaan ja nauttia kukin tahoillaan löhöävistä nuorista tai innokkaista eläkeläisistä tai hiljaisuutta maanisesti vartioivista tieteentekijöistä. Jos kuitenkin viidenkymmenen kilometrin säteellä on yksi kirjasto, on sinne mahduttava tilaa kaikille. Sekä fyysistä että henkistä tilaa.
Olen käytännössä nähnyt, kuinka paljon visuaalisesti houkuttelevampi on kirjasto, josta lähes puolet materiaalista on poistettu. Kirjat pääsevät esille, on tilaa selailla, ja kannet ovat muodinmukaisissa väreissä, koska 90% materiaalista on kymmenen vuoden sisällä julkaistua.
Tiedän myös, että Suomessa ei ole montaakaan teosta, jota ei saisi asiakkaalle hankittua kaukolainana - eikä siksi ole syytä säilyttää vuoden 1932 Sääkirjoja (esimerkki fiktiivinen) jokaisen kirjaston kellarissa.
Jos kuitenkin poistojen ja "tilan" vuoksi vaikkapa joka päivä joutuu kertomaan asiakkaalle, että omasta kirjastosta pyydettyä teosta ei löydy, ei minusta voida puhua enää kirjastosta.
Olen melko varma, että tulen pyörtämään epäpyhät puheeni jonain päivänä, mutta se päivä ei ole vielä tämä sunnuntai.
Ja mitä tulee otsikkoon, Kirjastopäivillä ei ollut myrskyä, ei lintuja ja lämmin ruumiskin viihtyi vuoteessa vain lyhyen aikaa.
Kiitos kaikki vanhat ja uudet tutut, löysin työhöni taas uutta!
Teemana oli tänä vuonna tila sen erilaisissa muodoissa. Tällä hetkellä mietin eniten tilaa ideologisena, henkisenä versiona. Kirjasto on fyysisen paikan lisäksi mentaalinen tila, jossa avaudutaan itsen ulkopuolelle ja kutsutaan uudet ajatukset, mahdollisuudet ja ihmiset sisään. Sosiologinen tila, jossa on tilaa kaikenlaisille kohtaamisille - niin kansalaisten, tietojen kuin mielipiteidenkin. Kirjaston päätarkoituksena ei tarvitse olla suvaitsevaisuuden tai yhteisöllisyyden kehittäminen, mutta jos niitä sattuu sisälle putkahtamaan, voi niillä olla arvaamattoman hienoja tuliaisia.
Vaikka kuuntelin satumaisen hienoja luentoja olohuone-kirjastoista, en vieläkään ole vakuuttunut. Se johtuu todennäköisesti vain siitä, että olen onnettoman vanhanaikainen enkä edes ymmärrä hävetä.
On hienoa, että suurissa kaupungeissa kirjastot voivat profiloitua tiettyyn asiakasryhmään tai toimintaan ja nauttia kukin tahoillaan löhöävistä nuorista tai innokkaista eläkeläisistä tai hiljaisuutta maanisesti vartioivista tieteentekijöistä. Jos kuitenkin viidenkymmenen kilometrin säteellä on yksi kirjasto, on sinne mahduttava tilaa kaikille. Sekä fyysistä että henkistä tilaa.
Olen käytännössä nähnyt, kuinka paljon visuaalisesti houkuttelevampi on kirjasto, josta lähes puolet materiaalista on poistettu. Kirjat pääsevät esille, on tilaa selailla, ja kannet ovat muodinmukaisissa väreissä, koska 90% materiaalista on kymmenen vuoden sisällä julkaistua.
Tiedän myös, että Suomessa ei ole montaakaan teosta, jota ei saisi asiakkaalle hankittua kaukolainana - eikä siksi ole syytä säilyttää vuoden 1932 Sääkirjoja (esimerkki fiktiivinen) jokaisen kirjaston kellarissa.
Jos kuitenkin poistojen ja "tilan" vuoksi vaikkapa joka päivä joutuu kertomaan asiakkaalle, että omasta kirjastosta pyydettyä teosta ei löydy, ei minusta voida puhua enää kirjastosta.
Olen melko varma, että tulen pyörtämään epäpyhät puheeni jonain päivänä, mutta se päivä ei ole vielä tämä sunnuntai.
Ja mitä tulee otsikkoon, Kirjastopäivillä ei ollut myrskyä, ei lintuja ja lämmin ruumiskin viihtyi vuoteessa vain lyhyen aikaa.
Kiitos kaikki vanhat ja uudet tutut, löysin työhöni taas uutta!
keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009
Rikos ja rangaistus
Vuoden sisällä kirjastossa on kuohunut kahdesti. Kaksi erillistä tapausta, joissa toisen nuoren kadottama kirjastokortti on löydetty maasta, ja sillä on käyty lainaamassa. Molemmilla kerroilla onneksi ihan hölmöä materiaalia, joka on tuhottu heti sen jälkeen. Onneksi siksi, että mitään laskelmoitua hyötymistarkoitusta ei kakruilla ole ollut - aivosähköräjähdykset eivät vain ole osuneet ihan kohdalleen. Tyhmyys on tiivistynyt joukossa, ja vähän yksinkin.
Seuraukset ovat aina ikäviä. Erityisen paha mieli on sillä, jonka korttia on käytetty väärin. Kiusausepäilyt kalvavat, kavereita on vaikea katsoa epäilemättä ja kirjaston viralliset kirjeet pelottavat. Ei ole helppoa tunnustaa kotona, että on mokannut ja hukannut tärkeän kortin.
Molemmissa tapauksissa koulut ovat ottaneet asian omakseen, ja juttuja on setvitty tiukasti. Tukea on saanut niin kirjastonhoitaja, lapset kuin vanhemmatkin. Iso kiitos siitä.
Erityisesti ilahdutti toinen tapaus, joka saatiin selvitettyä. Korvauksista päästin kortinomistajan heti, kun tapaus tuli tietooni. Eihän se lapsen vika ole, jos kortti viedään! Kun väärä lainaaja löytyi, koulu kysyi kirjojen korvaushintaa. Kansliassa oli yhteisesti kaikkien osapuolten kanssa sovittu, että moka hyvitetään tekemällä työtä koululla kirjojen arvon verran.
Minulle tuli hyvä mieli. Muutaman kympin lasku olisi mennyt kuitenkin vanhempien maksettavaksi - tai sen menettäminen viikkorahoissa ei tuntuisi kauan. Perinpohjainen selvitys, keskustelu ja sopiminen yhdistettynä joidenkin päivien raatamiseen palauttaa todennäköisesti sähkökäyrät oikeille urilleen huomattavasti nopeammin.
Minun pieni äidinmaidossa sisäistämä Kasvattajani - jonka olemassaoloa pyrin säätelemään tarkasti - taputti käsiään.
Kiitän siis kaikkia osapuolia julkisesti, ja toivotan kaikki kirjastoon asiakkaaksi edelleen. Jokaiselle sattuu vahinkoja. Jokainen mokaa joskus, tietyssä iässä vielä helpommin kuin muulloin. Niin kuin vaikka teininä. Ja 36-vuotiaana. *köh*
Seuraukset ovat aina ikäviä. Erityisen paha mieli on sillä, jonka korttia on käytetty väärin. Kiusausepäilyt kalvavat, kavereita on vaikea katsoa epäilemättä ja kirjaston viralliset kirjeet pelottavat. Ei ole helppoa tunnustaa kotona, että on mokannut ja hukannut tärkeän kortin.
Molemmissa tapauksissa koulut ovat ottaneet asian omakseen, ja juttuja on setvitty tiukasti. Tukea on saanut niin kirjastonhoitaja, lapset kuin vanhemmatkin. Iso kiitos siitä.
Erityisesti ilahdutti toinen tapaus, joka saatiin selvitettyä. Korvauksista päästin kortinomistajan heti, kun tapaus tuli tietooni. Eihän se lapsen vika ole, jos kortti viedään! Kun väärä lainaaja löytyi, koulu kysyi kirjojen korvaushintaa. Kansliassa oli yhteisesti kaikkien osapuolten kanssa sovittu, että moka hyvitetään tekemällä työtä koululla kirjojen arvon verran.
Minulle tuli hyvä mieli. Muutaman kympin lasku olisi mennyt kuitenkin vanhempien maksettavaksi - tai sen menettäminen viikkorahoissa ei tuntuisi kauan. Perinpohjainen selvitys, keskustelu ja sopiminen yhdistettynä joidenkin päivien raatamiseen palauttaa todennäköisesti sähkökäyrät oikeille urilleen huomattavasti nopeammin.
Minun pieni äidinmaidossa sisäistämä Kasvattajani - jonka olemassaoloa pyrin säätelemään tarkasti - taputti käsiään.
Kiitän siis kaikkia osapuolia julkisesti, ja toivotan kaikki kirjastoon asiakkaaksi edelleen. Jokaiselle sattuu vahinkoja. Jokainen mokaa joskus, tietyssä iässä vielä helpommin kuin muulloin. Niin kuin vaikka teininä. Ja 36-vuotiaana. *köh*
maanantaina, kesäkuuta 01, 2009
Huoli
Muutamia viikkoja sitten läheinen ihminen joutui sairaalaan. Ensimmäinen kysymykseni: "Onko luettavaa? Onko laitoskirjastoa? Otanko yhteyttä tuttavaan, joka työskentelee läheisessä kirjastossa ja pyydän viemään ajatustuliaisia?"
Oli luettavaa.
Tänään saatiin huonoja uutisia, mutta periksi ei anneta.
Liian monta lukematonta kirjaa vielä.
Oli luettavaa.
Tänään saatiin huonoja uutisia, mutta periksi ei anneta.
Liian monta lukematonta kirjaa vielä.
keskiviikkona, toukokuuta 13, 2009
Kevät
Tämä kevät on pitkä. Se ei suostunut jatkumaan talvena eikä muuttumaan kesäksi.
Minusta on aina haikeaa, kun kirjastolapset käyvät kevään viimeisillä luokkakäynneillä. Enää ei saa lainata, palautetaan vain. Nekin viimeiset kirjat, jotka löytyivät pulpettia siivotessa kesälomakuntoon. Jouluna lainatut kirjat ovat puolessa vuodessa pitkiksi ja asiallisiksi hujahtaneille Ihan Liian Lapsellisia.
Kevään tietää myös siitä, että tiskillämme on tallessa kivi. Eräs nuori herra pyysi meitä säilyttämään sitä puolestaan. Pöydältä löysin tänään voikukan.
Vaikka töitä riittää koko kesäksi ihan riittävästi ja parhaillaan on syksyn ennakkotilausten kuumin kohina, sureksin silti aina keväisin. Kun oppilaat lähtevät lomille, tuntuu minun työstäni putoavan pois se olennainen "lasten ja nuorten" ja jään pelkäksi kirjastonhoitajaksi. Hassua huomata, että viidessä vuodessa se todella on muuttunut pelkäksi. Opiskelujen alussa tahdoin olla viileä tietopalvelupäällikkö. Tulikin vähemmän cool Antitäti.
Tätä kesää piristää Finncon ja Kirjastopäivät. Toivottavasti pääsen kirjastoautoon! (kröhm, vink vink).
Kaikkein hienointa on se, että saan lukea koko kesän ja syksyn. Finlandia Junior - esiraatipaikka veti hiljaiseksi kunnioituksesta.
Ai niin, ja vampyyrijuttu löytyy täältä
Ehkä minä sittenkin selviän syksyyn saakka.
Minusta on aina haikeaa, kun kirjastolapset käyvät kevään viimeisillä luokkakäynneillä. Enää ei saa lainata, palautetaan vain. Nekin viimeiset kirjat, jotka löytyivät pulpettia siivotessa kesälomakuntoon. Jouluna lainatut kirjat ovat puolessa vuodessa pitkiksi ja asiallisiksi hujahtaneille Ihan Liian Lapsellisia.
Kevään tietää myös siitä, että tiskillämme on tallessa kivi. Eräs nuori herra pyysi meitä säilyttämään sitä puolestaan. Pöydältä löysin tänään voikukan.
Vaikka töitä riittää koko kesäksi ihan riittävästi ja parhaillaan on syksyn ennakkotilausten kuumin kohina, sureksin silti aina keväisin. Kun oppilaat lähtevät lomille, tuntuu minun työstäni putoavan pois se olennainen "lasten ja nuorten" ja jään pelkäksi kirjastonhoitajaksi. Hassua huomata, että viidessä vuodessa se todella on muuttunut pelkäksi. Opiskelujen alussa tahdoin olla viileä tietopalvelupäällikkö. Tulikin vähemmän cool Antitäti.
Tätä kesää piristää Finncon ja Kirjastopäivät. Toivottavasti pääsen kirjastoautoon! (kröhm, vink vink).
Kaikkein hienointa on se, että saan lukea koko kesän ja syksyn. Finlandia Junior - esiraatipaikka veti hiljaiseksi kunnioituksesta.
Ai niin, ja vampyyrijuttu löytyy täältä
Ehkä minä sittenkin selviän syksyyn saakka.
tiistaina, huhtikuuta 28, 2009
Kirjavinkkariyhdistyksen kevätseminaari
Hei!
Kirjavinkkariyhdistys järjestää kevätseminaarin 18.5. Tampereen pääkirjaston, Metson suuressa luentosalissa. Tällä kertaa puhutaan erityisesti vinkkariyhteistyöstä. Tervetuloa kaikki mukaan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Ilmoittautumisia voi lähettää sähköpostitse joko Kirjavinkkariyhdistys@gmail.com tai Markku Kestille etunimi.sukuknimi@hollola.fi .
9.30 - 10.00 kahvi
10.00 - 10.45 Järjestelmällistä vinkkausta by Pori (Arja Palonen)
10.45 - 11.30 Jaana ja yläkoulun hirviöt (Jaana Kakkonen)
11.30 - 12.45 Ruokailu (omakustanteinen)
12.45-13.30 Sivupiiri.fi:n kuulumisia (Tittamari Marttinen)
13.30-14.00 Keskustelua sivupiiristä
14.00-14.15 Tauko
14.15-14.45 Vinkkariyhteistyö ja kirjavinkkariyhdistys ry (Markku Kesti)
14.45- Keskustelua Kirjavinkkariyhdistyksen säännöistä/tavoitteista
-16.00 Kirjavinkkariyhdistyksen kokous
Kirjavinkkariyhdistys järjestää kevätseminaarin 18.5. Tampereen pääkirjaston, Metson suuressa luentosalissa. Tällä kertaa puhutaan erityisesti vinkkariyhteistyöstä. Tervetuloa kaikki mukaan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Ilmoittautumisia voi lähettää sähköpostitse joko Kirjavinkkariyhdistys@gmail.com tai Markku Kestille etunimi.sukuknimi@hollola.fi .
9.30 - 10.00 kahvi
10.00 - 10.45 Järjestelmällistä vinkkausta by Pori (Arja Palonen)
10.45 - 11.30 Jaana ja yläkoulun hirviöt (Jaana Kakkonen)
11.30 - 12.45 Ruokailu (omakustanteinen)
12.45-13.30 Sivupiiri.fi:n kuulumisia (Tittamari Marttinen)
13.30-14.00 Keskustelua sivupiiristä
14.00-14.15 Tauko
14.15-14.45 Vinkkariyhteistyö ja kirjavinkkariyhdistys ry (Markku Kesti)
14.45- Keskustelua Kirjavinkkariyhdistyksen säännöistä/tavoitteista
-16.00 Kirjavinkkariyhdistyksen kokous
perjantaina, huhtikuuta 24, 2009
Kuka pelastaa vauvat?
Olen lueskellut Ismo Loivamaan mukaellen suomentamaa kirjasta Syötä satuja - Lukueväitä lapsuuteen. Kirjaan on saatu mukaan niin kehityspsykologiaa, kirjallisuusarvosteluja, tapaustutkimuksia, vinkkilistoja, kivoja henkilökohtaisia kertomuksia ja tietenkin kirjallisuuden, luovuuden ja taidekasvatuksen korostusta.
Tänään töissä karahdin tylyyn todellisuuteen: vauvojen populaarikirjallisuus on 90% tuubaa.
Vauvojen kirjat ovat tärkeitä. Ne ovat ensimmäinen kosketus (kirjaimellisesti) kirjallisuuteen. Niiden kautta tutustutaan sekä muotoon että sisältöön, joka on kulttuurisesti arvostettua ja merkittävää. Niiden kanssa voi harjoitella turvallisesti kääntämään sivua, ne voi pyyhkiä ruokapöytälukemisen tai pottasession jälkeen. (Älkää kysykö, mistä minä tiedän tämän...) Niitä voi sisäistää vaikka suun kautta.
kaikki seuraavat esimerkit ovat fiktiivisiä *ovat ovat, uskokaa pois*
Kyllä minä tiedän, että lapsi hahmottaa ensin tuttuja esineitä, mutta onko "vieterilelu" tai "vaatepuu" todella niin olennainen juttu? Eläimet ovat hauskoja, mutta "saksanhirvi" tai "kisu" eivät välttämättä ole kielellisesti tai biologisesti niitä otollisimpia. Ja täytyykö niissä aina olla kikkailuja, jotka voivat irrota ja tukehduttaa kaikki - minkä vuoksi sitten vauvakirjoja ei suositella alle 3-vuotiaille?!?!
Suurin ärtymykseni keskittyi tänään prinsessa/keiju/kodinhengetär/äidinpikkuapulainen/kaunotar -kirjoihin. Muotoon leikattuja, porsaiden pinkki-kynnyksen ylittäviä käsittämättömiä kertomuksia, jotka voi lukea vain imurin vieressä, ettei koko asunto peity hileeseen. Kieli on kömpelöä, eikä tarinaan ole viitsitty panostaa yhtään.
Kotimaisia ja muuten laadukkaita pahvisivuisia kirjoja julkaistaan hämmästyttävän vähän. Suurin osa on angloa tai keskieurooppalaista vähintäänkin kyseenalaista rahastusmeininkiä, jonka kulttuurikoodi on globalisaatiosta huolimatta suomalaiselle perusvauvalle vieras.
Kerään jossain vaiheessa "Suositeltavat pahvikirjat" -luettelon, mutta en tänä yönä. Onko teillä lemppareita?
Jos minä tekisin vauvojen kauhukirjan, siihen tulisi ensimmäiseksi kuvaksi "Mörkö":
Karva-varpaisen komistuksen kuvasi tietysti Heikki Saarinen/ www.pesukarhusiili.net
Tänään töissä karahdin tylyyn todellisuuteen: vauvojen populaarikirjallisuus on 90% tuubaa.
Vauvojen kirjat ovat tärkeitä. Ne ovat ensimmäinen kosketus (kirjaimellisesti) kirjallisuuteen. Niiden kautta tutustutaan sekä muotoon että sisältöön, joka on kulttuurisesti arvostettua ja merkittävää. Niiden kanssa voi harjoitella turvallisesti kääntämään sivua, ne voi pyyhkiä ruokapöytälukemisen tai pottasession jälkeen. (Älkää kysykö, mistä minä tiedän tämän...) Niitä voi sisäistää vaikka suun kautta.
kaikki seuraavat esimerkit ovat fiktiivisiä *ovat ovat, uskokaa pois*
Kyllä minä tiedän, että lapsi hahmottaa ensin tuttuja esineitä, mutta onko "vieterilelu" tai "vaatepuu" todella niin olennainen juttu? Eläimet ovat hauskoja, mutta "saksanhirvi" tai "kisu" eivät välttämättä ole kielellisesti tai biologisesti niitä otollisimpia. Ja täytyykö niissä aina olla kikkailuja, jotka voivat irrota ja tukehduttaa kaikki - minkä vuoksi sitten vauvakirjoja ei suositella alle 3-vuotiaille?!?!
Suurin ärtymykseni keskittyi tänään prinsessa/keiju/kodinhengetär/äidinpikkuapulainen/kaunotar -kirjoihin. Muotoon leikattuja, porsaiden pinkki-kynnyksen ylittäviä käsittämättömiä kertomuksia, jotka voi lukea vain imurin vieressä, ettei koko asunto peity hileeseen. Kieli on kömpelöä, eikä tarinaan ole viitsitty panostaa yhtään.
Kotimaisia ja muuten laadukkaita pahvisivuisia kirjoja julkaistaan hämmästyttävän vähän. Suurin osa on angloa tai keskieurooppalaista vähintäänkin kyseenalaista rahastusmeininkiä, jonka kulttuurikoodi on globalisaatiosta huolimatta suomalaiselle perusvauvalle vieras.
Kerään jossain vaiheessa "Suositeltavat pahvikirjat" -luettelon, mutta en tänä yönä. Onko teillä lemppareita?
Jos minä tekisin vauvojen kauhukirjan, siihen tulisi ensimmäiseksi kuvaksi "Mörkö":
Karva-varpaisen komistuksen kuvasi tietysti Heikki Saarinen/ www.pesukarhusiili.net
sunnuntai, huhtikuuta 19, 2009
Avajaisia, edustamista, kokkareita!
Joskus elämä on pelkkää juhlaa. Itse asiassa se on sitä kirjastolaisille aika usein.
Torstaina 16.4. avattiin Hervannan kirjastoon Viidakko!
Viidakkoon kerätään laadukas valikoima nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, sarjakuvaa ja devareita. Cd-levyt ovat listalla seuraavana. Osasto hämärtää rajaa aikuisten ja nuorten osastojen välillä, ja pyrkii tarjoamaan kohdeporukalle sitä, mitä he toivovat. "Tällä hetkellä nimekkeitä on yli 600, joista kirja-aineistoa n. 250", kertoo kirjastonhoitaja Malla Lappalainen.
Yleisöä oli runsaasti:
D'fence-tanssiryhmän kuuluu kolme kasiluokkalaista taituria:
Marja, Sonja ja Anna - D'fence!
Meno oli niin vauhdikasta, että kuvaajalla oli vaikeuksia pysyä mukana :)
The Weepers esitti raskaamman sortin balladeja:
Aluekirjastonjohtaja Marjut Pohjalainen spiikkasi sisään mielenkiintoisen vieraan:
Kirka Rapitzin veti katsomon täyteen ja herkistytti vanhat jammailemaan ja nuoret tekemään mitä ne nyt tekevätkään, kun ne jammaavat - ainakin henkisesti.
******************************
Perjantaina oli SNI:n Kirjakori. Edellinen yö meni pienen paniikin kourissa, mutta onneksi maailmasta löytyy ympärivuorokautinen "Puhu minulle vampyyreistä" -palvelu. Lempinäyttelyni Nuorisokirjallisuuden instituutissa oli - yllätys yllätys - vampyyrikirjallisuuden "Kalman majoilta".
Päivän jälkeen pääni oli täynnä ajatuksia, ideoita ja sivistystä. Kirjapuhetta voisi kuunnella useammankin päivän.
Viikonlopusta tyydyn toteamaan, että Kemissä ja Oulussa on hyvää kirjastoporukkaa, jotka eivät ole rikkoneet ketään vastaan niin pahasti, että heitä pitäisi mainita nimeltä. Kauhuelokuvia, asiakaspalvelun ja seutukirjaston ylistystä - niinhän se meni :).
Torstaina 16.4. avattiin Hervannan kirjastoon Viidakko!
Viidakkoon kerätään laadukas valikoima nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, sarjakuvaa ja devareita. Cd-levyt ovat listalla seuraavana. Osasto hämärtää rajaa aikuisten ja nuorten osastojen välillä, ja pyrkii tarjoamaan kohdeporukalle sitä, mitä he toivovat. "Tällä hetkellä nimekkeitä on yli 600, joista kirja-aineistoa n. 250", kertoo kirjastonhoitaja Malla Lappalainen.
Yleisöä oli runsaasti:
D'fence-tanssiryhmän kuuluu kolme kasiluokkalaista taituria:
Marja, Sonja ja Anna - D'fence!
Meno oli niin vauhdikasta, että kuvaajalla oli vaikeuksia pysyä mukana :)
The Weepers esitti raskaamman sortin balladeja:
Aluekirjastonjohtaja Marjut Pohjalainen spiikkasi sisään mielenkiintoisen vieraan:
Kirka Rapitzin veti katsomon täyteen ja herkistytti vanhat jammailemaan ja nuoret tekemään mitä ne nyt tekevätkään, kun ne jammaavat - ainakin henkisesti.
******************************
Perjantaina oli SNI:n Kirjakori. Edellinen yö meni pienen paniikin kourissa, mutta onneksi maailmasta löytyy ympärivuorokautinen "Puhu minulle vampyyreistä" -palvelu. Lempinäyttelyni Nuorisokirjallisuuden instituutissa oli - yllätys yllätys - vampyyrikirjallisuuden "Kalman majoilta".
Päivän jälkeen pääni oli täynnä ajatuksia, ideoita ja sivistystä. Kirjapuhetta voisi kuunnella useammankin päivän.
Viikonlopusta tyydyn toteamaan, että Kemissä ja Oulussa on hyvää kirjastoporukkaa, jotka eivät ole rikkoneet ketään vastaan niin pahasti, että heitä pitäisi mainita nimeltä. Kauhuelokuvia, asiakaspalvelun ja seutukirjaston ylistystä - niinhän se meni :).
maanantaina, huhtikuuta 06, 2009
Hyvää pääsiäistä!
Tämä postaus osoittaa, kuinka syvästi olen sisäistänyt ammattini sekä hyvässä että pahassa. Siinä on kierrätetty, heittäydytty, revitelty, neulottu, vinkattu ja avattu sisältöjä.
Liitän sen cv:heni.
"Äiti...???"
"Lainaisitko sinä tämän kirjan? Ammuitko jo Bambin äidin? Lue Dahlin Taikasormi!"
Tappajajänis from Hell käskee sinun lukea!
All Different - All Equal!
"Poika, tuon pitkätukan matkaan äitisi lähti, eikä hänestä sen jälkeen kuultu..."
Rokkikukot Kalle ja Pete!
59.35 on tärkeää!!
Meille tulee vauva!!
On the Road, baby! Tai ainakin Tuuliajolla Big Surissa.
Lopuksi kohuromanssi:
"I stared because their faces, so different, so similar, were all devastatingly, inhumanly beautiful."
Bella Swan, Twilight, Chapter 1, p.19
"About three things I was absolutely positive. First, Edward was a vampire. Second, there was part of him — and I didn’t know how potent that part might be — that thirsted for my blood. And third, I was unconditionally and irrevocably in love with him."
Bella Swan, Twilight, Chapter 9, p.195
MITÄ MINÄ SANOIN!!!
Eiku.
Hyvää pääsiäistä kaikille!
Liitän sen cv:heni.
"Äiti...???"
"Lainaisitko sinä tämän kirjan? Ammuitko jo Bambin äidin? Lue Dahlin Taikasormi!"
Tappajajänis from Hell käskee sinun lukea!
All Different - All Equal!
"Poika, tuon pitkätukan matkaan äitisi lähti, eikä hänestä sen jälkeen kuultu..."
Rokkikukot Kalle ja Pete!
59.35 on tärkeää!!
Meille tulee vauva!!
On the Road, baby! Tai ainakin Tuuliajolla Big Surissa.
Lopuksi kohuromanssi:
"I stared because their faces, so different, so similar, were all devastatingly, inhumanly beautiful."
Bella Swan, Twilight, Chapter 1, p.19
"About three things I was absolutely positive. First, Edward was a vampire. Second, there was part of him — and I didn’t know how potent that part might be — that thirsted for my blood. And third, I was unconditionally and irrevocably in love with him."
Bella Swan, Twilight, Chapter 9, p.195
MITÄ MINÄ SANOIN!!!
Eiku.
Hyvää pääsiäistä kaikille!
torstaina, maaliskuuta 26, 2009
Eritevinkkausta
Nyt on kaikki Pirkkalan kakkoset vinkattu - ja lisäksi osa muista luokista. Reilusti yli 20 luokkaa kahdessa kuukaudessa.
Toivon vielä pääseväni kevään aikana yläkoululle, ehkä lukioonkin, mutta kärsin infokatkosta.
Vaikka kevään ensimmäiset kakkosvinkkaukset ovat mukavia siksi, että kirjahyllyissä on paljon valinnanvaraa, ne ovat usein vähän jäykkiä. Vinkkarivaihteelle heittäminen ei suju vielä itsestään, vaan se vaatii asennoitumista. Muutaman kuukauden jälkeen on vaikeaa istua aikuisten kanssa kahvipöydässä tai puhua kirjoista ilmeilemättä samalla.
En ole koskaan ollut eritehuumorin ystävä. Minusta vain se, että sanoo "pieru" tai näyttää paljasta takamustaan ei ole kymmenosaista televisiosarjaa kannatteleva voima. Tämäntasoinen suomiviihde sai aikaan lähinnä tuskastumista, ja tajusin olevani huumorintajuton elitisti. Siksi hakeuduin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, sillä ainakin niiden vuosien aikana meitä oli monta. Sittemmin olen kuullut monen lipsuneen linjastaan. Sama täällä.
Vinkkauspakettiin kuuluu aina kauhua, koska kauhua pitää olla. Pelko on tervettä! Eläinkirjoja, ystävyyttä, dekkareita, ehkä ihastustakin. Perheongelmia (Kaamea kampaus on yksi lemmmikkini, koska se on helppo dramatisoida) ja surullisuutta. Ja niitä eritteitä. Olen oppinut nauttimaan etenkin siitä, että tiedän tuovani iloa monelle lapselle, jotka huomaavat tällaisiakin kirjoja olevan. Heidän perheensä saavat huokaista helpotuksesta: lapsi on innostunut lukemisesta ja haluaa varata kirjoja! (Sukulaisille ei tarvitse välttämättä mainita kirjojen nimiä...)
Suosikkejani ovat:
Dan Pilkeyn Kapteeni Kalsarit, jotka yhdistävät riiviöpoika-tarinaa, sarjakuvaa ja vessahuumoria mitä oivaltavimmalla tavalla. Näistä on tuhti varausjono tällä hetkellä Pirkkalassa.
Jaana Lapon Niilo Näsikkä ja löysä läjä käsittelee koirankakkadraaman keinoin hiukan ympäristöä ja paljon koulumaailmaa - mm. opettajia ja koulukiusausta.
Marit Nicolaysenin Väinö ja rotta viemärissä ei ole tekijänsä parasta kamaa, mutta tuo Auran kirjastonkin vinkkiinsä nappaama "Huomaatko, että katosta tippuu jotain" on ihan mieletön!
Karen Wallacen Röyhtäilevien jättililjojen tapaus kuuluu Serlokki Hurtta -sarjaan, joka on aika mainio helppolukuinen muutenkin. Mutta kun johtajia röyhtäillään, kyl se vaan hupaa on.
Werner Hotzwarthin Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä ensimmäinen painos myytiin loppuun todella nopeasti. Tiedän, koska yritin hankkia sitä lisää. Klassikko jo syntyessään, jossa leikitään kielellä todella luovasti - kiitos Talvio-Jaatiselle. Vaikka ehkä pitäisi paheksua, on sadun opetus moraalisuudeltaan täysi kymppi!
Uusin tulokas, Jo Nesbon (ja se viiva o:n läpi) Tohtori Proktorin pierupulveri jäi vinkkaamatta, koska luin sen vasta viime viikolla. Ensi vuonna ehdottomasti mukaan. Harvoin löytää niin lämmintä ja kaunista tarinaa, joka on höystetty ehdottoman dahlmaisella huumorilla plus vähän muulla.
Jotta voimme päättää tämänkin kirjoituksen ylevästi, kehotan kaikkia vanhempia osallistumaan Lasten ja nuorten mediafoorumin tekemään kyselyyn, joka tutkii lasten pelaamista vanhempien näkökulmasta.
Pelottaa, että vain Tietyntyyppiset Vanhemmat vastaavat, ja sitten saadaan taas lukea hyvin kummallisista tutkimustuloksista.
Jos olet pystynyt lukemaan tänne asti, olet saanut virallisen Antitäti-luvan vastata tähän: https://www.survette.com/20495-16102-945@kysely&kysely .
Toivon vielä pääseväni kevään aikana yläkoululle, ehkä lukioonkin, mutta kärsin infokatkosta.
Vaikka kevään ensimmäiset kakkosvinkkaukset ovat mukavia siksi, että kirjahyllyissä on paljon valinnanvaraa, ne ovat usein vähän jäykkiä. Vinkkarivaihteelle heittäminen ei suju vielä itsestään, vaan se vaatii asennoitumista. Muutaman kuukauden jälkeen on vaikeaa istua aikuisten kanssa kahvipöydässä tai puhua kirjoista ilmeilemättä samalla.
En ole koskaan ollut eritehuumorin ystävä. Minusta vain se, että sanoo "pieru" tai näyttää paljasta takamustaan ei ole kymmenosaista televisiosarjaa kannatteleva voima. Tämäntasoinen suomiviihde sai aikaan lähinnä tuskastumista, ja tajusin olevani huumorintajuton elitisti. Siksi hakeuduin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, sillä ainakin niiden vuosien aikana meitä oli monta. Sittemmin olen kuullut monen lipsuneen linjastaan. Sama täällä.
Vinkkauspakettiin kuuluu aina kauhua, koska kauhua pitää olla. Pelko on tervettä! Eläinkirjoja, ystävyyttä, dekkareita, ehkä ihastustakin. Perheongelmia (Kaamea kampaus on yksi lemmmikkini, koska se on helppo dramatisoida) ja surullisuutta. Ja niitä eritteitä. Olen oppinut nauttimaan etenkin siitä, että tiedän tuovani iloa monelle lapselle, jotka huomaavat tällaisiakin kirjoja olevan. Heidän perheensä saavat huokaista helpotuksesta: lapsi on innostunut lukemisesta ja haluaa varata kirjoja! (Sukulaisille ei tarvitse välttämättä mainita kirjojen nimiä...)
Suosikkejani ovat:
Dan Pilkeyn Kapteeni Kalsarit, jotka yhdistävät riiviöpoika-tarinaa, sarjakuvaa ja vessahuumoria mitä oivaltavimmalla tavalla. Näistä on tuhti varausjono tällä hetkellä Pirkkalassa.
Jaana Lapon Niilo Näsikkä ja löysä läjä käsittelee koirankakkadraaman keinoin hiukan ympäristöä ja paljon koulumaailmaa - mm. opettajia ja koulukiusausta.
Marit Nicolaysenin Väinö ja rotta viemärissä ei ole tekijänsä parasta kamaa, mutta tuo Auran kirjastonkin vinkkiinsä nappaama "Huomaatko, että katosta tippuu jotain" on ihan mieletön!
Karen Wallacen Röyhtäilevien jättililjojen tapaus kuuluu Serlokki Hurtta -sarjaan, joka on aika mainio helppolukuinen muutenkin. Mutta kun johtajia röyhtäillään, kyl se vaan hupaa on.
Werner Hotzwarthin Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä ensimmäinen painos myytiin loppuun todella nopeasti. Tiedän, koska yritin hankkia sitä lisää. Klassikko jo syntyessään, jossa leikitään kielellä todella luovasti - kiitos Talvio-Jaatiselle. Vaikka ehkä pitäisi paheksua, on sadun opetus moraalisuudeltaan täysi kymppi!
Uusin tulokas, Jo Nesbon (ja se viiva o:n läpi) Tohtori Proktorin pierupulveri jäi vinkkaamatta, koska luin sen vasta viime viikolla. Ensi vuonna ehdottomasti mukaan. Harvoin löytää niin lämmintä ja kaunista tarinaa, joka on höystetty ehdottoman dahlmaisella huumorilla plus vähän muulla.
Jotta voimme päättää tämänkin kirjoituksen ylevästi, kehotan kaikkia vanhempia osallistumaan Lasten ja nuorten mediafoorumin tekemään kyselyyn, joka tutkii lasten pelaamista vanhempien näkökulmasta.
Pelottaa, että vain Tietyntyyppiset Vanhemmat vastaavat, ja sitten saadaan taas lukea hyvin kummallisista tutkimustuloksista.
Jos olet pystynyt lukemaan tänne asti, olet saanut virallisen Antitäti-luvan vastata tähän: https://www.survette.com/20495-16102-945@kysely&kysely .
tiistaina, maaliskuuta 17, 2009
Työnkuva
Minä: ”Vinkkauksen jälkeen saa lainata yhden kirjan ja varata yhden. Jos on kysyttävää, nostakaa tassu pystyyn.”
*viittaus* ”Kuinka monta kirjaa saa lainata?
*viittaus* Kuinka monta kirjaa saa varata?
*viittaus* Onko pakko lainata?
*viittaus* Onko pakko varata?
*viittaus* Mikä sun nimi oli?
*viittaus* Pirjo?
*viittaus* Maija?
*huuto* Taina?
*huuto* Anna?
minä: Se alkoi ärrällä…
*huuto* Reino!!!
”Onko sulla perunapyssy oikeasti siellä tiskin takana?”
”Onko Star Wars –kirjoja?”
”Onko Jeesus-kirjoja?”
”Onko sellaisia fantasiakirjoja, joissa joku kuolee oikeesti?”
”Onko edes Risto Räppääjiä?”
Minä: ”Kirjastossa ei saa syödä karkkia eikä juoda limsaa, ettei tietokoneet ja kirjat sotkeennu.”
- ja koska mun tekee mieli niitä, jos näen ne."
Minä: ”Kirjastossa ei saa juosta, koska meillä on liukkaat, hyvät lattiat, joilla voi kaatua. Eikä meidän siivooja tykkää puhdistaa aivoja lattialta.”
*kops*
*pökr*
Sitten päivä, jolloin kakkosluokka ei hiiskahdakaan välitunnilta tultuaan. Kaikki istuvat ja lukevat vinkkauskirjaansa. Opettajat noutavat minut katsomaan. Illalla asiakas kertoo, että flunssainen melkeinteini oli toivonut Reettan olevan iltavuorossa. ”Kun se tietää, mitä mulle suositella”.
Rakkaus.
*viittaus* ”Kuinka monta kirjaa saa lainata?
*viittaus* Kuinka monta kirjaa saa varata?
*viittaus* Onko pakko lainata?
*viittaus* Onko pakko varata?
*viittaus* Mikä sun nimi oli?
*viittaus* Pirjo?
*viittaus* Maija?
*huuto* Taina?
*huuto* Anna?
minä: Se alkoi ärrällä…
*huuto* Reino!!!
”Onko sulla perunapyssy oikeasti siellä tiskin takana?”
”Onko Star Wars –kirjoja?”
”Onko Jeesus-kirjoja?”
”Onko sellaisia fantasiakirjoja, joissa joku kuolee oikeesti?”
”Onko edes Risto Räppääjiä?”
Minä: ”Kirjastossa ei saa syödä karkkia eikä juoda limsaa, ettei tietokoneet ja kirjat sotkeennu.”
- ja koska mun tekee mieli niitä, jos näen ne."
Minä: ”Kirjastossa ei saa juosta, koska meillä on liukkaat, hyvät lattiat, joilla voi kaatua. Eikä meidän siivooja tykkää puhdistaa aivoja lattialta.”
*kops*
*pökr*
Sitten päivä, jolloin kakkosluokka ei hiiskahdakaan välitunnilta tultuaan. Kaikki istuvat ja lukevat vinkkauskirjaansa. Opettajat noutavat minut katsomaan. Illalla asiakas kertoo, että flunssainen melkeinteini oli toivonut Reettan olevan iltavuorossa. ”Kun se tietää, mitä mulle suositella”.
Rakkaus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)