Joskus on vaikea pysyä paikallaan. Kaikki on hyvin, mutta "hyvä" ei enää riitä - se tekee levottomaksi ja kihisyttää mieltä. Ajatukset karkailevat vääriin suuntiin, ideat liittyvät muihin kuin omiin asioihin.
Kun pelottaa jäädä ja pelottaa lähteä, pitää odottaa. Sietää sietämätöntä välitilaa ja venyttää hermoja, aikaa. Vähitellen alkaa haaveilla ja se on polku. (Oikeastaan se on asfaltoitu pikkutie, koska luonto ja minä emme toimi hyvin yhteen).
Kun sähköpostiin kilahtaa ilmoitus työpaikasta, se on juuri parahultainen. Ei liian pitkä, ei liian kaukana, ei liian lähellä omia töitäni muttei ihan vieraskaan. Eikä se ole syönyt puurokulhostani, viereen se kyllä tuppasi nukkumaan.
Parasta siinä oli se, että se ei ollut ihan varma ja helppo. Otetaan yksi projekti, sekoitetaan ja ravistellaan, muokataan sopimaan näihin spekseihin. Sitten minä menen Hämeenlinnaan ja tutkistelen sydämessäni koulukirjastoa. Koti-työssä kaikki on suunniteltu valmiiksi, ja Kultakutri tulee hoitamaan minun työni tosi hyvin. On turvallista lähteä.
Sen jälkeen minä valvon yöt ja revin hiuksia ja juon litroittain kahvia ja olen *dramaattinen* ja luen ja näpytän ja olen ihan helevatun onnellinen, koska juuri sitä minä haluan nyt tehdä. Upota ajattelemaan, piipahtaa käytännössä ja miettiä, mikä minun kirjastoni olikaan ja miksi minä olen. Minä menen kouluun.
Sitten minä tulen takaisin ja hymyilen, koska se oli juuri sitä, mitä minä tarvitsin. Ei ole mitään hätää.
