Literary hooker (K 18)

Minulle kuuluu hyvää ja käytän pipoa. Äiti, älä lue tästä eteenpäin. Soitellaan!

************************************************************

Simon Oliverin loistava sarjakuva Exterminators esittelee lukijoille Pagen, "literary stripper/escort/hooker"in, joka toteuttaa asiakkaiden mielikirjojen lempikohtauksia. Rochester/Jane on kevyttä kamaa, jos sitä vertaa vaikkapa Dickensin naishahmoihin tai Liisan Ihmemaahan. Bukoliset paimentytöt kirmaavat ja Taraan palataan yhä uudelleen.

Mitähän itse kukin meistä tahtoisi...

Hahmo oli kiinnostava, mutta sarjan edetessä huomasin lukevani Pagen hahmoa toisellakin tavalla.

Muutaman vuoden aikana olen ollut tekemässä useampaakin projektia, jotka ovat vaatineet tiettyyn teemaan liittyvän kirjallisuuden kokonaisvaltaista lukemista. Suuri osa niistä on ollut teoksia, jotka olisin lukenut joka tapauksessa, mutta kymmenien - joidenkin satojenkin - joukkoon on mahtunut myös niitä, jotka olisivat listalta pudonneet, jos kirjastolaisuus ei olisi velvoittanut.

Kyse ei ole myöskään vain yksittäisistä teoksista vaan lukutavasta. Usein luen arvioiden, referoiden, vinkkausta tai arvostelua varten. Minä en vain lue. Heittäytyen, eläytyen, ahmien ja mahdollisesti unohtaen minulle merkityksettömiä seikkoja, vaikka ne juonen kannalta ovat olennaisia. En välttämättä ehdi aikataulun puitteissa pysähtyä imeskelemään lauseita tai kirjoittamaan niitä salaa ylös.

Muistan, kuinka vastavalmistuneena unelmoin kustannustoimittajan ammatista. Minusta tulisi haisevan surkea kusti. En osaa edes lukea kuin semmoinen - saati että osaisin antaa palautetta. Tämä on henkilökohtainen ongelma, ei ammattitauti, olen ymmärtänyt.

Minusta tulisi kirjallisuuden prostituoitu, joka hoitelee yhden asiakkaan ja kun saa suljettua kannen, odottaa seuraava jo vuoroaan. Ei niin kuulu kohdella kirjoja(kaan).

Nyt pyhitän loppukevään hekumalliselle, piehtaroivalle nautintolukemiselle. Osa tulee olemaan uusia tuttavuuksia, osa jo kerran luettuja ja taitaviksi todettuja. Jos näette minut bussissa tai puistonpenkillä seuralaisen kanssa, älkää häiritkö. Meillä on rakkauskohtaus meneillään.

Hei, olen Reetta...

...ja olen tarranisti.

Toimin mielihyvä-periaatteella, omaan nilviäisen selkärangan, väittelen itseni suohon kymmenessä sekunnissa enkä osaa lopettaa ajoissa. Kolmekymmentäseitsemän vuotta on opettanut, että minun kannattaa välttää addiktoivia asioita, koska jään kiinni kaikkeen välittömästi. Kuten arvostamani työtoveri huokaisi: "Pitääkö sun aina vetää överiksi?"

Uusi rakkauteni kohde on RFID-konvertteri. Se on jämäkkä, luotettava ja tulee perässä suhteellisen kevyesti vetämällä. Siitä on lähes mahdoton saada sähköiskua, eikä kukaan ole tiettävästi onnistunut särkemään yhtään. Ainakaan palasiksi. Se antaa hämäriä ohjeita epä-suomella, mutta pulputtaa korvaukseksi hellällä äänellä jokaisen tarran kohdalla. Yksi kerta - alas, kaksi - keskelle, kolme - ylös. Koska minua ei määräile kukaan muu kuin minä, laitan joskus tarran tahallani väärään paikkaan, mutta konverttori kestää sen kuin mies (tai oikeastaan paremmin).

Minusta on ihanaa tarroittaa. Osaltaan kyse voi olla myös itsepetoksesta, sillä tunteistani huolimatta sitä on edessä muutamaksi kuukaudeksi. Koko kirjastossa on n. 70 000 tarroitettavaa nidettä, joista heitän lonkalta lasten ja nuorten materiaalin määräksi 10-15 000. Keskivertosuhteeksi aika hyvin hekumaa.

Otin heti alusta käyttöön tiukan linjan. Yksikään palautettu kirjani EI mene hyllyyn ilman tarraa. Näin en kovin todennäköisesti löydä itseäni tilanteesta, jossa 500 a-alkuisen kuvakirjan joukossa on 386 tarroitettua ja loput jossain keskellä tarroittamatta. Palautukset tarroitetaan heti tai heitetään laatikkoon odottamaan seuraavaa päivää. Uudet kirjat pulputtelen ennen muovittamista. Eniten haastetta - ja hauskuutta - tarjoavat pahvikirjat, joihin luottokortin kokoinen lätkä ei sovi. Olisi sadistista peittää Puppejen viimeiset sivut tai jättää pallero epätietoiseksi siitä, saiko Nalle pallonsa takaisin. Niihin lätkäistään cd- ja dvd-levyihin tarkoitettu pyörylätarra, jossa on keskellä pieni reikä. Ihminen löytää uudelleen luovuutensa, kun yrittää keksiä sille sopivan paikan minikirjassa. Usein tarran reiästä kurkistaa minun jäljiltäni hiiri. En ymmärrä, miksi niin monissa mistä tahansa kertovassa pahvisivukirjassa on pakollinen hiiri. Token mouse?

Tarroittaminen saa minut flow-tilaan. Vertaisin sitä neulomiseen: kädet tekevät työtä, mieli saa vaeltaa vapaana ja ideoida suuria (paitsi kun se etsii sitä hiirtä). Lisäksi tarrojen nyppiminen poistaa sormenjälkeni todennäköisesti pysyvästi, mistä voi jossain tilanteessa olla hyötyä.

ps. Kaikesta edelläkirjoitetusta huolimatta minä olen ihan mukava tyttö.