Kirjavinkkariyhdistys järjestää jo perinteeksi muodostunut kevätseminaarinsa tällä kertaa perjantaina 12.2. Espoon Entressessä. Tällä kertaa puhutaan erityisesti vinkkauksesta käytännön tasolla. Tervetuloa kaikki mukaan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy eikä yhdistyksen jäsenyys ole osallistumisen ehtona. Kirjavinkkariyhdistys järjestää seminaarin lopuksi yhdistyksen esittelytilaisuuden ja pitää sääntömääräisen vuosikokouksensa. Ilmoittautuminen seminaariin sähköpostitse kirjavinkkariyhdistys(at)gmail.com 5.2. mennessä.
Ohjelma
9.00-9.30 Kahvit
9.30-10.30 KuMuKi-vinkkaus. Minna Huuskonen, Antti Nieminen ja Tiina Vallo esittelevät KuMuKi -vinkkausta.
10.30-11.15 Ovatko sensuroidut sarjakuvat lapsille vaarallisia? Mitä sarjakuvaa voi suositella lapsille? Onko jotain sarjakuvaa jota lapset eivät saisi lukea? Helsingin sarjakuvafestivaalien tuottaja Otto Sinisalo puhuu sarjakuvista ja sensuurista.
11.15-12.15 Lounas. (omakustanteinen)
12.15-13.00 Kimppavinkkausta Entresseen nuorille, vinkkareina yhdistyksen hallitus. Tarjolla vinkkausta yksin ja yhdessä, 1.-9. -luokille, perinteisellä ja vapaalla tyylillä. Myös sarjakuvavinkkausta ja kimppavinkkausta. Paljon vinkkausta tarjolla!
13.00-13.30 Kahvitauko ja keskustelua kirjavinkkauksesta.
13.30-14.30 Kirjavinkkariyhdistyksen esittely + sääntömääräinen vuosikokous
14.30- Entressen esittely (alkaa heti vuosikokouksen loputtua!)
Tervetuloa kaikki kirjavinkkauksesta kiinnostuneet!!!
tiistaina, tammikuuta 26, 2010
keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010
Kipaleet ja köntät
Ei ole kovin viisasta kirjoittaa avointa blogikirjoitusta siitä, kuinka työkyvytön, väsynyt ja heikko on. Siksi minä odotinkin joitain viikkoja. Nyt voin kirjoittaa sentään suurimmalta osin imperfektissä.
Aikoinaan tuttavani suunnitteli kouluttautuvansa kirjastoalalle, koska "siellä ei ainakaan voi tulla stressiä". Niin. Jo tuolloin vastasin, kuinka ihan mistä tahansa voi tulla stressi - kyse on vain asenteesta, elämänhallinnasta ja minuudesta. Lisäksi minä elän stressistä. Jotkut se saa lamaantumaan, minulle se antaa potkua ja voimaa. Liioilla kierroksilla minua on vaikea kammeta ulos radalta. Minä en väsynyt työhön, minä väsyin siihen kaikkeen.
Maailman kaikki ihmiset voidaan jakaa kipale- ja könttä -ihmisiin. Kipaleet jaottelevat elämänsa tarkkoihin paloihin: perhe, työ, harrastukset, ystävät, rentoutuminen... Kipaleet pitävät aikatauluista, pilkuista, loogisista totuuksista ja meditoinnista.
Minä kuulun könttiin, joiden elämä on suloinen, nautinnollinen sekamelska. Kaikki liittyy kaikkeen, ruokkii toistaan innostuksella ja luo uusia kytkentöjä niin ihmisten kuin asioiden välille. Se on hyvää elämää, mutta siinä on yksi huono puoli. Kun homma alkaa jostain suunnasta karata lapasesta, se karkaa sitten kaikilta puikoilta. Niin minulle kävi.
Surun ja väsymyksen keskellä asuu suuri syyllisyys ja vielä suurempi pelko. Syyllisyyttäkin voi tuntea ihan kaikesta - kokeilkaa vaikka! Työjuttujen siirtäminen pois sairausloman alta ei ole ihan parasta terapiaa, vaikka työyhteisö olisikin tukemassa. Itsensä voi tuntea aika arvottomaksi.
Tajuan, kuinka olen siirtynyt "viikko kerrallaan" -elämästä "tunti kerrallaan" -vaiheeseen. Mikään muu ei selitä sitä, että olen haudannut kalenterini kirjapinon alle ja jättänyt kirjeitä avaamatta. Huomaan istuvani koneella ja tuijottavani tyhjää ruutua. Valitsen luettavaa, jossa ei ole ajatuksia, tunteita tai paljon sivuja. Sellaista kirjaa ei lopulta löydy. Olen lukematta. Se voisi olla kohdallani pakkohoitoon oikeuttava oire.
Lomalla on aikaa tuntea itsensä pieneksi ja hyödyttömäksi. Niin kuuluukin, sanoo tärkeä ihminen - se on hyvä tunne. Itse muistan noista päivistä pakokauhun: onko täältä tietä takaisin? Mitä, jos en koskaan enää pysty palaamaan olemaan oma itseni?
Otan paperia ja kynän, ryhdyn kirjoittamaan. Luen, luen, luen. Pakenen toisten ajatuksiin ja sukellan omiini. Huomaan välinpitämättömyyttä, tyhmyyttä, vääriä tekoja ja liikaa vaatimuksia. Karsin niitä yksitellen pysähtyen välillä tunnustelemaan, mitkä ovat tarpeeksi arvottomia poistettavaksi. Annan itselleni aikaa, rakennan kuplan, jossa mikään ei tunnu miltään ja päivämäärät eivät merkitse mitään. En suostu päättämään mitään, olen lomalla itsestäni.
Kahden viikon jälkeen avasin oven ja palasin. Pidin pari vinkkausta, hymyilin asiakkaille, hyllytin kirjoja. Vedin lapasen käteen ja se tuntuu pysyvän oikealla paikallaan. Baby steps ja solid rock.
Aikoinaan tuttavani suunnitteli kouluttautuvansa kirjastoalalle, koska "siellä ei ainakaan voi tulla stressiä". Niin. Jo tuolloin vastasin, kuinka ihan mistä tahansa voi tulla stressi - kyse on vain asenteesta, elämänhallinnasta ja minuudesta. Lisäksi minä elän stressistä. Jotkut se saa lamaantumaan, minulle se antaa potkua ja voimaa. Liioilla kierroksilla minua on vaikea kammeta ulos radalta. Minä en väsynyt työhön, minä väsyin siihen kaikkeen.
Maailman kaikki ihmiset voidaan jakaa kipale- ja könttä -ihmisiin. Kipaleet jaottelevat elämänsa tarkkoihin paloihin: perhe, työ, harrastukset, ystävät, rentoutuminen... Kipaleet pitävät aikatauluista, pilkuista, loogisista totuuksista ja meditoinnista.
Minä kuulun könttiin, joiden elämä on suloinen, nautinnollinen sekamelska. Kaikki liittyy kaikkeen, ruokkii toistaan innostuksella ja luo uusia kytkentöjä niin ihmisten kuin asioiden välille. Se on hyvää elämää, mutta siinä on yksi huono puoli. Kun homma alkaa jostain suunnasta karata lapasesta, se karkaa sitten kaikilta puikoilta. Niin minulle kävi.
Surun ja väsymyksen keskellä asuu suuri syyllisyys ja vielä suurempi pelko. Syyllisyyttäkin voi tuntea ihan kaikesta - kokeilkaa vaikka! Työjuttujen siirtäminen pois sairausloman alta ei ole ihan parasta terapiaa, vaikka työyhteisö olisikin tukemassa. Itsensä voi tuntea aika arvottomaksi.
Tajuan, kuinka olen siirtynyt "viikko kerrallaan" -elämästä "tunti kerrallaan" -vaiheeseen. Mikään muu ei selitä sitä, että olen haudannut kalenterini kirjapinon alle ja jättänyt kirjeitä avaamatta. Huomaan istuvani koneella ja tuijottavani tyhjää ruutua. Valitsen luettavaa, jossa ei ole ajatuksia, tunteita tai paljon sivuja. Sellaista kirjaa ei lopulta löydy. Olen lukematta. Se voisi olla kohdallani pakkohoitoon oikeuttava oire.
Lomalla on aikaa tuntea itsensä pieneksi ja hyödyttömäksi. Niin kuuluukin, sanoo tärkeä ihminen - se on hyvä tunne. Itse muistan noista päivistä pakokauhun: onko täältä tietä takaisin? Mitä, jos en koskaan enää pysty palaamaan olemaan oma itseni?
Otan paperia ja kynän, ryhdyn kirjoittamaan. Luen, luen, luen. Pakenen toisten ajatuksiin ja sukellan omiini. Huomaan välinpitämättömyyttä, tyhmyyttä, vääriä tekoja ja liikaa vaatimuksia. Karsin niitä yksitellen pysähtyen välillä tunnustelemaan, mitkä ovat tarpeeksi arvottomia poistettavaksi. Annan itselleni aikaa, rakennan kuplan, jossa mikään ei tunnu miltään ja päivämäärät eivät merkitse mitään. En suostu päättämään mitään, olen lomalla itsestäni.
Kahden viikon jälkeen avasin oven ja palasin. Pidin pari vinkkausta, hymyilin asiakkaille, hyllytin kirjoja. Vedin lapasen käteen ja se tuntuu pysyvän oikealla paikallaan. Baby steps ja solid rock.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)