Ristiaallokkoa

Kustantajien luettelot on suurimmalta osin käyty läpi, ja tiedän koonneeni hyviä uutuuksia ensi vuodelle. Varauslista kasvaa, vinkkaussuunnitelmat pyörivät päässä. Samaan aikaan seison hyllyjen edessä ja selaan poistettavaksi kirjoja, joita kukaan ei enää lue. Kun valitsen jotain, valitsen samalla jotain pois. Sitä kutsutaan kokoelmanhoidoksi.

Onko kyse vain minusta, vai onko kuluneen vuoden aikana koko kirjastomaailmassa tapahtunut jotain mullistavaa? Olohuonekirjastot, palvelukonseptit, asiakaskäsitys, toimenkuvat.. Ymmärrän muutostarpeen, mutten ole valmis luopumaan *kirja*stosta, josta löytyy vanhoja, vähän kiertäviä nimekkeitä. Kaksnollan mahdollisuudet viettelevät pahemmin kuin seireenit. Niin monia mahdollisuuksia, joihin on otettava kantaa. Sitä kutsutaan ammattitaidoksi.

Muutama vuosi sitten löysin ammatti-identiteettini; sen, millainen minä kirjastonhoitana olen. Tein paljon ja nautin hävyttömästi joka hetkestä. Nyt se on mukavaa arkea, mutta tällä reetta-resurssilla en juurikaan enempään pysty. Minusta olisi moneksi, mutta ei yhtäaikaisesti. Jos teen jotain uutta, joudun jättämään jotain tekemättä. Sitä kutsutaan realismiksi. Tai työhyvinvoinniksi, whatever.

Tämän vuoden opetus lienee se, että kaikkea ei voi saada. Pitää punnita, harkita, tehdä valintoja. Huomaan, etten enää mieti, voisiko joku olla toisella tavalla. Nyt odotan, koska se tapahtuu. On vähän pelottavaa seisoa sillalla, joka johtaa laiturilta veneeseen. Minun on vaikea hengittää, vaikka osaan uida ihan kiitettävästi - ainakin kissaa.

Onneksi kaksi juttua kulkevat mukana aina ja joka paikkaan. Kirjasto ja jälleen yksi uusi vuosi.

"When I count my blessings and you're mine for always
We laugh beneath the covers
and count the wrinkles and the grays"
-BS-

Sitä kutsutaan rakkaudeksi.

Midwinter Graces

Tänä vuonna ymmärsin, miksen koskaan ole ollut jouluihminen. Joulu on sijoitettu väärään vuodenaikaan!

Kenen idea on ollut paiskata vuoden stressaavin juhlapyhä keskelle pimeyttä, kylmyyttä ja väsymystä, joka painaa lakoon sitkeimmänkin sissin? Silmät huutavat valoa, mieli lepoa ja aivot erinäisiäkin hormoneja saaden vastaukseksi kilokaupalla paperinkeräykseen raahattavia materialistiraamattuja, suursiivousvaatimuksia, neulasia paiskovan kuusen sekä ihmismassan, joka tunkeutuu pienimpäänkin jotain tauhkaa myyvään kaupantapaiseen.

Jos joulu olisi keskikesällä, siivoaisin saunan ihan mielelläni. Hymy tulisi rennosti ja kesälomarahoilla olisi kiva ostaa lahjoja läheisille. Kunnan joululahja (askelmittari!!) ei tuntuisi sarkasmin ja syyllistämisen liitolta, vaan numerot vain vilisisivät silmissä aamuyön valoisilla lenkeillä.

Tänä vuonna olen päättänyt panostaa kirjaston jouluun. Koko syksyn olen juossut, touhunnut ja istunut kokouksissa jossain ihan muualla. Nyt on aika katsastaa hyllyt ja nyppiä pois nuhjaantuneita, vanhentuneita niteitä. Tonttukoristeet ripustin jo lamppuihin roikkuen jakkaralla henkeni uhalla - viimeistä kertaa. Ensi jouluna meillä on uusi kirjasto ja uudet koristeet. Perinteisillä joulukahveilla istutaan liian ahtaasti viimeistä kertaa. Ensi jouluna meillä on kauniit tuolit ja sosiaalitila. Uusi kirjasto merkitsee monia viimeisiä kertoja, jotka minunkaltaiselleni paikkauskolliselle kissanmielelle merkitsevät samalla monia hyvästejä.

Ehkä tämä joulu on tuntunut raskaalta myös siksi, että vuoteen on mahtunut menetyksiä - niin konkreettisia kuin kuvainnollisiakin. Nyt on aika surra, vasta uuden vuoden jälkeen muistetaan, kuinka vanhasta luopuminen on uuden alku.

Jo nyt olen tavoittanut hetken ilon asiakkaan toivottaessa aidon lämpimästi hyviä joulunpyhiä. Tiedän myös, että tulee se ilta, jolloin iltamyöhään laitetaan glögiä kattilaan, jota kukaan ei muista vahtia ja vähätkin promillet kiehautetaan pois, mutta se ei haittaa. Kaivetaan piilopaikoista lahjat ja paketoidaan hihittäen sukat eri paketteihin. Istutaan hiljaa haikeannautinnollisina.

Onneksi löysin vihdoin myös joululevyn, joka on niin hyvä, etten muista sen olevan joululevy. Se on postaukseni otsikko.

Tämän levyltä löytyvän laulun välityksellä toivotan jokaiselle juuri omanlaistaan joulua. Yritetään muistaa, että kyse on lopulta välittämisestä.

Kaksin aina kaunihimpi (tai ainaskin kivempi)

Tätä postausta ei voi käyttää lukematta ohjetta. (Ja nyt puolet miehistä lopetti lukemisen). Kirjoitus on blogattu yhdessä Markku Kestin kanssa kahdessa eri blogissa - Antitädissä ja Kirjavinkkariblogissa. Seuraamalla kappaleiden lopuissa olevia linkkejä pääset katsomaan, mitä meille todellisuudessa tapahtui. Tai mitä mieltä me siitä olimme. Jos eksyt, palaa takaisin lähtöruutuun ja syö joulutorttu.

Kaikki alkoi tästä...

***********************************************************

Ensimmäinen tunnustus: en kestä Lauri Tähkää ja vain osa siitä johtuu kateudesta. Olen aina halunnut osata nostaa kulmakarvojani toispuoleisesti. Toisaalta eräitä huippukeikkojani on ollut Klamydia päivää ennen koulun joulujuhlia kasikytluvun lopussa. On siis sopivaa, että reissu vei Pohjanmaalle, Kauhavalle.

Istuin Tampereen rautatieasemalla, join kahvia ja jännitin, ehtiikö Markku junaan. Olen istunut syksyn aikana junissa niin paljon yksin, että jännitti oikeasti. Turhaan pelkäsin – olin juuri aloittamassa elämäni sosiaalisinta junamatkaa. Missä Markku viipyy...?

Matkalle pakataan aina mukaan sukka. Tällä kertaa siitä innostui konduktööri, joka puhui sujuvasti lankaa. Siitä juttu etenikin nopeasti siihen, missä villasukkia käytetään. Nukkuessa. Sängyssä. Alasti. Siis konduktööri. Ai että liikaa informaatiota? No niin Markkukin väitti…

Seuraavaksi vaunuun horjahteli kaunis nainen, joka kysyi Markulta apua.

Markku on jälleen kerran oikeassa. Luoja varjelkoon Antitätiä hyppäämästä eläkkeellä esittelemässä omia fakkiutuneita mielipiteitään, kalkkeutuneita verisuoniaan ja dementoituneita vinkkauksiaan entisessä työpaikassaan. Tuli hyvä mieli nuorisosta, ja rouvakin lienee jo saanut panttivanki-laukkunsa Helsingin asemalta.

Kauhavalle päästyämme pinkaistiin suoraan kirjastoon, jossa seuraavan päivän keikkakirjojen järjestelyssä hupsahti kaksi tuntia, teetä ja kurkistus kirjastoautoon.

Hyllystä löytyi sarjiksia, joita katsellessa tiedän ainakin kahden raavaan miehen itkevän:



Nuoret olivat itse tehneet opasteet osastolle:



Avaran lastenosaston koristeena on Kirsti Rantasen Langanlento, joka on kunnianosoitus alueen naisille ja tekstiilityölle:



Kirjastosali on kaunis, ja ihastuin erityisesti viihtyisään lukuparveen:



Raamikas mies:



Hysteerishenkisesti heittelimme kirjoja toisillemme, tappelimme Supermarsuista ja jaoimme kiltisti Väinöt ja rotat sekä Kalsarit (Kapteeni). Onneksi olimme saaneet paikallisoppaaksi johtajan ja hänen autonsa, sillä kirjakasseja oli jälleen *muutama*. Ihan ilman skandaalia reissu ei kuitenkaan sujunut, kuten Markku kertoo…

Rrrrrakastan hotelliaamiaisia. Kotona keitän kahvia, hotellissa tuhoan prinssinnakkivaltakunnan ja puolet munakokkelista. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle.

Kahteen päivään kuului viitos-kuutosten kauhuvinkkausta (Huone 13, Siskoni, vampyyri, Coraline ja Kauhukartanot vetävät joka puolella Suomenniemeä…) sekä kolmos-nelkkuja, joiden kohdalla testattiin Markun unien ennustuskyky. Minusta en ollut yhtään ilkeä tai pelottava, mutta ehkä todistajalla on asiasta jotain sanottavaa – hän nimittäin vietti aikaansa pienten palleroisten kanssa.

Olen onnenvinkkari, sillä tänäkin syksynä olen päässyt tekemään töitä kavereiden kanssa. Karjalaisen Matin kanssa kesytettiin teinejä ja nyt Markun kanssa villittiin lapsosia! Vakiintuneet draama(queen)-elkeet löytyivät kuin itsestään Markun silitellessä hämmästyttävästi villalankakerältä näyttävää Supermarsua (joka puri virkkuukoukulla muutamaa uteliasta) ja roomalaisen sotapäällikön jakaessa ankaria rangaistuksiaan. Idea kokonaisesta dramatisoidusta vinkkaustunnista jäi elämään… Tosin en tahtoisi aina olla ruma tuomari tai karvainen apina, mutta luonneroolit tuntuvat lankeavan allekirjoittaneelle, vaikka evidenssiä on darwinismistakin:



*kröhm* Tästä ei ollakaan puhuttu, Markku???

Viimeisenä iltapäivänä otettiin kohteeksi teinit. Sydämen muotoinen rasia ja Vampyyrin palvelija vievät hurjille urille, josta palattiin maistelemaan Edwardin huulia. Välissä oksennettiin Kirkon piru luokan roskikseen ja lopuksi leveiltiin Mersulla. Markku oli niiiiin söpö vinkatessaan Ilki ihanaa ja Sala kavalaa. Jos et ole nähnyt Kirjavinkkariyhdistyksen puheenjohtajan puhumassa rakkautta… eh, niin. Vastavuoroisesti vinkkasin Coraline-sarjakuvan, vaikka tunsinkin tallovani kovin isoja varpaita sitä tehdessäni, enkä ollut edes kovin hääppöinen. Nyt voin kuitenkin ylpeillä tehneeni senkin! Minusta erityisen ilki ihanaa oli myös se, että rankan päivän jälkeen sain syödä kaksi (2) joulutorttua.





Kauhavalla tuli tutustuttua myös paikalliseen kulttuuriin. Hotellin Route 66 – henkinen baari tarjoili tuoremehua irvailematta, ja aina avuliaat kirjastonhoitajat pääsivät vinkkaamaan myös jukeboxin käyttöä. Lopputuloksena – yllätys yllätys – Lauri Tähkää sekä Frederikin hittisikermä, josta löytyi myös Antitädin lempibiisi. Ainakin Markun sanoituksella. Ei varmasti koskaan löydy youtuubista.

Puukkomuseo oli kirjaston yhteydessä, ja se hätkähdytti. Lähinnä kauneudellaan ja taituruudellaan, mutta tämä veti hiljaiseksi monella tasolla:



Onneksi löytyi myös kutistettu versio edeltävästä:




Koska olen sivistymätön moukka, kerron tässä kuvassa olevan jonkin sortin lentokoneen. Kuva on omistettu Lukonmäen Punaiselle paronille, ja sitä ottaessa oli *kylmä*.



Koska en ole sivistymätön moukka, menin kylmine käsineni Kauhavan Kangas-Aittaan ja ostin ihanaa villalankaa ja hahtuvaa. *bliss*

Minulla oli hauska matka – niin työllisesti kuin muutenkin. Jättisuuret kiitokset Kauhavan eri kirjastojen henkilökunnalle, jotka olivat jälleen tehneet suurimman työn: aikataulut pitivät, kirjavuoret oli kerätty valmiiksi, kuljetukset sujuivat, seuranpidosta kymppiplus. Lopuksi markkuhali, sillä vain harvojen kanssa tämä olisi näin hauskaa. Kiits.