Kuka pelkää kirjastolaista?

Taisin kertoa jo aiemmin, kuinka uravalintani koki kolauksen läheisen kymppivuotiaan tunnustettua, että olin hänestä pelottava.

Eilen kuutosluokan kirjastokäynnillä ahdistuin lisää. Komea kuoro veisasi moniäänisesti, kuinka kirjastokorttia ei kannata hankkia, koska se maksaa kaksi euroa (kadonneen kortin tilalle otettuna) ja yläkoulusta ei kuitenkaan käydä kirjastossa.

Argh. Valistin heitä ääni täristen seiskaluokan opetuksista, kasiluokan genrekirjallisuuskurssista sekä lukuisista esitelmistä, johon tarvitaan niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta. Kaksi euroa on pieni hinta siitä, että ei tarvitse tulla joka kerta vanhempien kanssa lainaamaan.

Samalla vierailulla yksi nuorison edustaja kertoi, että kirjastossa on töissä pelottavia ihmisiä, jotka huutavat ja aukovat päätään.

Tuli heti katu-uskottava olo.

Sitten tuli syyllisyys, ja menin uudelleen keskustelemaan "säikähtäneen" teinixin kanssa. Ennemminkin kyse oli informaatiokatkosta ja siitä, että määräily ei ole mukavaa. Ihmiseksi, joka kutsuu itseään aikuiseksi, minä siedän määräilyä hyvin minimaalisen määrän. Ainakin, jollei sille ole älykkäitä perusteluja - tai edes yritystä perustella. Auktoriteetin on tultava jostain muusta kuin kovasta äänestä, korkeammasta iästä, yleisestä nokkimisjärjestyksestä tai suuremmasta koosta.

Tässä on kuitenkin ongelma. Kun lapsia/opossumeja(TM)/kakruja tulee kirjastoon 25 yhtä aikaa ja jokaisella on palautettavaa, lainattavaa, uusittavaa, kysyttävää, kerrottavaa, tiskin takana olevalla ihmisellä on edelleen vain kaksi kättä ja korvaa. Suita on vain yksi. Usein pienempää ääntä pyydetään luokkalliselta lapsia vain äärimmäisen kovalla äänellä. Se voi kuulostaa kurjalta. Sääntöjä on pakko olla ja niitä pitää noudattaa, jotta kaikki selviävät yhtenä kappaleena kirjastosta ulos.

Vaikka koulujen luokkakäynnit ovat ihania ja mahdollistavat kaikkien oppilaiden tutustumisen kirjastoon, kutsun erikoispalvelua tarvitsevat mieluummin paikalle yksin - tai jos pelottaa, kaverin kanssa. Silloin saa lainata devareita ja levyjä, joita opettajat eivät välttämättä tahdo kouluun pyörimään, eikä ylärajaa lainausmäärille ole. Ehdin panostaa enemmän, enkä huuda vaikka mikä olisi.

Kuinkahan monta pientä olen traumatisoinut "kantavalla äänelläni"? BTJ kerännee suomalaisten kirjastokokemuksia jälleen muutaman kymmenen vuoden päästä. Toivon, ettei hakemistossa ole Pirkkalalle omaa mustaa pistettään...



Kuva täältä.

Hengissä

Syyspäiväntasaus kolahtaa joka vuosi, ja sen yli pitää taistella verisin sormenpäin. Talvi ei ole minun vuodenaikani ja sen odotus vielä pahempaa kuin siinä eläminen.

Näinä päivinä kirjastotyökin tuntuu raskaalta. Kun on monimutkainen olo, ei tee mieli järjestää aakkosia. Jos haluaa itse piiloutua, ei tahdo asettaa mitään esille tai helposti saatavaksi. Välillä on vaikeaa hymyillä. Pienet asiat painavat paljon, ihmiset ovat liian monimutkaisia.

Kotona keskityn lakritsiin, sukkalankaan ja pateettisen musiikin luukuttamiseen. Ehkä välillä on päästettävä irti ja katsottava hetki elämäänsä vähän kauempaa.

Tänään minut pelasti ykkösluokka, joka pelmahti sisään kirjaston ovesta uudet sormikkaat käsissään, lämpöisinä ja riiviömäisinä. Dinosauruksia, kalakirjoja, sarjiksia. Topakoita ilmeitä ja keskittymistä, iloa omasta elämästä.

Ja koska uskon, ettei kukaan uskalla kiusata kitisevää kirjastonhoitajaa, linkitän otsikon ja tunnustan salaisen paheeni.

Suojelius

Turhan ikävä tapaus sattui turhan läheiselle tyypille. Se mullisti käsityksen turvallisuudesta, hyvyydestä ja maailmasta noin ylipäätään kivana paikkana ainakin hetkeksi. Samalla se sai miettimään kirjastoakin uudella tavalla.

Kirjasto voi joskus olla turva.

Kirjasto ei ole iltapäivähoitopaikka tai poliisiasema, mutta kirjastoon pääsee jokainen. Meille voi tulla turvallisin mielin. Jos ei riivelöi, saa lukea, istua ja lorvailla vaikka tuntikausia rauhassa. Meillä ei tarvitse ostaa mitään. Mikään ei maksa mitään. Meidän huomioitamme ei tarvitse ansaita rahalla.

Kirjastossa on aina joku iso paikalla. Meiltä löytyy aina aikuinen, joka lataa puhelimen, hakee laastarin sormeen, soittaa vanhemmille, kun avain on hukkunut tai menee väliin, kun isot kiusaa. Me kuuntelemme lapsen juttuja ja vastaamme kysymyksiin. Olemme yhteydessä kouluun ja vanhempiin tarpeen tullen. Etsimme kirjoja marsuista tai Titanicista. Poistamme tyhmät taustakuvat, käynnistämme jumitetut koneet uudestaan ja pistämme rompun pyörimään.

Meillä uskaltavat käydä myös ne, jotka eivät ole kaikkein suosituimpia ja joilla on silmälasit, hintelät hartiat tai punainen tukka. Aika useilla meistä kirjastolaisistakin on niistä ainakin joku. Kirjastossa ei tarvitse uskaltaa, ei esittää tai väkisin yrittää kuulua joukkoon. Meillä saa olla yksin tai kaverin kanssa. Täällä on vaikeaa uhota tai päteä muulla kuin luetulla sivumäärällä.

Opettajille ja päivähoitolaisille emme pärjää, mutta suojeliuksia yritämme jakaa tarpeen mukaan täälläkin.