Kuinka äkäpussi kesytettiin

Minä en ollut helppo lapsi.

Rääkkäsin pikkuveljeä, heittäydyin lattioille ja kiljuin, olin uskomattoman itsepäinen ja dramaattinen. Istuin tuntikausia hiljaa ja luin, luin, luin. Kirjoitin ylös kuolemattomia lausahduksia, sepitin hirvittäviä runoja ja luukutin ei-kuulijaystävällistä musiikkia.

En ollut sosiaalinen - omistin yhden parhaan ystävän, jonka kanssa tapeltiin, tykättiin ja leikittiin. Hienointa oli kirjoittaa kirjeitä Ulan Batorista, jossa elin puolivillien hevosteni kanssa. Koulussa jäin jälki-istuntoon. Tappelin, hyppäsin ulos koulun ikkunasta. Ilmeisesti opin olemaan ryhmässä, koska käytösnumeroni ei laskenut koskaan alle seiskan. Se oli kyllä aika huono sekin.

Hakeuduin opiskelemaan alaa, jossa tutkitaan kirjoja ja jätetään ihmiset ulkopuolelle. Biografismikin oli vanhentunut, reseptiota ei enää tutkittu kuin teoreettisena ilmiönä. Opiskelijoita otettiin sisään niin vähän, että ei tarvinnut tutustua - mahduimme samaan pöytään kaikki.

Sitten löysin itseni kirjastosta, asiakaspalvelijana tiskin takaa. En tiedä, pelkäsinkö enemmän itseni vai asiakkaiden puolesta... Kukaan ei ollut koskaan kuvaillut minua sanoilla "ystävällinen", "joustava", "neuvottelukykyinen", "iloinen" tai "sosiaalinen". Kirjoissa kuvattiin palvelutilanteita, annettiin ohjeita ja neuvoja, esitettiin vaatimuksia. Hikoilin.

Tänään hymyilin itsekseni, kun muistelin tuota aikaa. Minä luulin, että kirjastossa käy kasvottomia asiakkaita, numerokoodattuja lainaajia ja paperisia tiedonhakutehtäviä. Vaativia tilanteita ja haastavia ongelmia.

Viidessä vuodessa en ole kohdannut yhtään sellaista. Meillä käy ihmisiä. Erilaisia persoonallisuuksia, joilla on erilaisia toiveita ja pyyntöjä. Joku tahtoo lainata nopeasti ja hiljaa, toinen jutella uutuusdekkareista. Joidenkin mielestä hyvä palvelu tarkoittaa hymyä, toisten kanssa naapurikunnan kirjastoon soitettu puhelu ja valmiiksi varattu kirja ovat parhauden huippu. Joskus tietopalvelukysymyksiä ratkotaan useamman ihmisen voimin parhaan vastauksen löytämiseksi. Meillä käy tuttuja - ja vieraita, joista on tulossa tuttuja. Joskus meillä käy kiukkuisia ihmisiä, mutta harvemmin heitä lähtee pois.

Tiedän, että tämä postaus on hiukan siirappinen. Joskus saa kuitenkin nauttia häpeämättömästi omasta työstään ja siitä, millaiseksi se on minut tehnyt.

Työt ja päivät

Kirjastopäivät viiraavat vieläkin päätä. Kolmeen päivään on saatu mahtumaan niin paljon, että niiden miettiminen vie ainakin kolme viikkoa. Yritän lisätä linkin esitelmiin, kunhan sen löydän.

Teemana oli tänä vuonna tila sen erilaisissa muodoissa. Tällä hetkellä mietin eniten tilaa ideologisena, henkisenä versiona. Kirjasto on fyysisen paikan lisäksi mentaalinen tila, jossa avaudutaan itsen ulkopuolelle ja kutsutaan uudet ajatukset, mahdollisuudet ja ihmiset sisään. Sosiologinen tila, jossa on tilaa kaikenlaisille kohtaamisille - niin kansalaisten, tietojen kuin mielipiteidenkin. Kirjaston päätarkoituksena ei tarvitse olla suvaitsevaisuuden tai yhteisöllisyyden kehittäminen, mutta jos niitä sattuu sisälle putkahtamaan, voi niillä olla arvaamattoman hienoja tuliaisia.

Vaikka kuuntelin satumaisen hienoja luentoja olohuone-kirjastoista, en vieläkään ole vakuuttunut. Se johtuu todennäköisesti vain siitä, että olen onnettoman vanhanaikainen enkä edes ymmärrä hävetä.

On hienoa, että suurissa kaupungeissa kirjastot voivat profiloitua tiettyyn asiakasryhmään tai toimintaan ja nauttia kukin tahoillaan löhöävistä nuorista tai innokkaista eläkeläisistä tai hiljaisuutta maanisesti vartioivista tieteentekijöistä. Jos kuitenkin viidenkymmenen kilometrin säteellä on yksi kirjasto, on sinne mahduttava tilaa kaikille. Sekä fyysistä että henkistä tilaa.

Olen käytännössä nähnyt, kuinka paljon visuaalisesti houkuttelevampi on kirjasto, josta lähes puolet materiaalista on poistettu. Kirjat pääsevät esille, on tilaa selailla, ja kannet ovat muodinmukaisissa väreissä, koska 90% materiaalista on kymmenen vuoden sisällä julkaistua.

Tiedän myös, että Suomessa ei ole montaakaan teosta, jota ei saisi asiakkaalle hankittua kaukolainana - eikä siksi ole syytä säilyttää vuoden 1932 Sääkirjoja (esimerkki fiktiivinen) jokaisen kirjaston kellarissa.

Jos kuitenkin poistojen ja "tilan" vuoksi vaikkapa joka päivä joutuu kertomaan asiakkaalle, että omasta kirjastosta pyydettyä teosta ei löydy, ei minusta voida puhua enää kirjastosta.

Olen melko varma, että tulen pyörtämään epäpyhät puheeni jonain päivänä, mutta se päivä ei ole vielä tämä sunnuntai.

Ja mitä tulee otsikkoon, Kirjastopäivillä ei ollut myrskyä, ei lintuja ja lämmin ruumiskin viihtyi vuoteessa vain lyhyen aikaa.

Kiitos kaikki vanhat ja uudet tutut, löysin työhöni taas uutta!

Rikos ja rangaistus

Vuoden sisällä kirjastossa on kuohunut kahdesti. Kaksi erillistä tapausta, joissa toisen nuoren kadottama kirjastokortti on löydetty maasta, ja sillä on käyty lainaamassa. Molemmilla kerroilla onneksi ihan hölmöä materiaalia, joka on tuhottu heti sen jälkeen. Onneksi siksi, että mitään laskelmoitua hyötymistarkoitusta ei kakruilla ole ollut - aivosähköräjähdykset eivät vain ole osuneet ihan kohdalleen. Tyhmyys on tiivistynyt joukossa, ja vähän yksinkin.

Seuraukset ovat aina ikäviä. Erityisen paha mieli on sillä, jonka korttia on käytetty väärin. Kiusausepäilyt kalvavat, kavereita on vaikea katsoa epäilemättä ja kirjaston viralliset kirjeet pelottavat. Ei ole helppoa tunnustaa kotona, että on mokannut ja hukannut tärkeän kortin.

Molemmissa tapauksissa koulut ovat ottaneet asian omakseen, ja juttuja on setvitty tiukasti. Tukea on saanut niin kirjastonhoitaja, lapset kuin vanhemmatkin. Iso kiitos siitä.

Erityisesti ilahdutti toinen tapaus, joka saatiin selvitettyä. Korvauksista päästin kortinomistajan heti, kun tapaus tuli tietooni. Eihän se lapsen vika ole, jos kortti viedään! Kun väärä lainaaja löytyi, koulu kysyi kirjojen korvaushintaa. Kansliassa oli yhteisesti kaikkien osapuolten kanssa sovittu, että moka hyvitetään tekemällä työtä koululla kirjojen arvon verran.

Minulle tuli hyvä mieli. Muutaman kympin lasku olisi mennyt kuitenkin vanhempien maksettavaksi - tai sen menettäminen viikkorahoissa ei tuntuisi kauan. Perinpohjainen selvitys, keskustelu ja sopiminen yhdistettynä joidenkin päivien raatamiseen palauttaa todennäköisesti sähkökäyrät oikeille urilleen huomattavasti nopeammin.

Minun pieni äidinmaidossa sisäistämä Kasvattajani - jonka olemassaoloa pyrin säätelemään tarkasti - taputti käsiään.

Kiitän siis kaikkia osapuolia julkisesti, ja toivotan kaikki kirjastoon asiakkaaksi edelleen. Jokaiselle sattuu vahinkoja. Jokainen mokaa joskus, tietyssä iässä vielä helpommin kuin muulloin. Niin kuin vaikka teininä. Ja 36-vuotiaana. *köh*

Huoli

Muutamia viikkoja sitten läheinen ihminen joutui sairaalaan. Ensimmäinen kysymykseni: "Onko luettavaa? Onko laitoskirjastoa? Otanko yhteyttä tuttavaan, joka työskentelee läheisessä kirjastossa ja pyydän viemään ajatustuliaisia?"

Oli luettavaa.

Tänään saatiin huonoja uutisia, mutta periksi ei anneta.

Liian monta lukematonta kirjaa vielä.