Eritevinkkausta

Nyt on kaikki Pirkkalan kakkoset vinkattu - ja lisäksi osa muista luokista. Reilusti yli 20 luokkaa kahdessa kuukaudessa.

Toivon vielä pääseväni kevään aikana yläkoululle, ehkä lukioonkin, mutta kärsin infokatkosta.

Vaikka kevään ensimmäiset kakkosvinkkaukset ovat mukavia siksi, että kirjahyllyissä on paljon valinnanvaraa, ne ovat usein vähän jäykkiä. Vinkkarivaihteelle heittäminen ei suju vielä itsestään, vaan se vaatii asennoitumista. Muutaman kuukauden jälkeen on vaikeaa istua aikuisten kanssa kahvipöydässä tai puhua kirjoista ilmeilemättä samalla.

En ole koskaan ollut eritehuumorin ystävä. Minusta vain se, että sanoo "pieru" tai näyttää paljasta takamustaan ei ole kymmenosaista televisiosarjaa kannatteleva voima. Tämäntasoinen suomiviihde sai aikaan lähinnä tuskastumista, ja tajusin olevani huumorintajuton elitisti. Siksi hakeuduin opiskelemaan kirjallisuustiedettä, sillä ainakin niiden vuosien aikana meitä oli monta. Sittemmin olen kuullut monen lipsuneen linjastaan. Sama täällä.

Vinkkauspakettiin kuuluu aina kauhua, koska kauhua pitää olla. Pelko on tervettä! Eläinkirjoja, ystävyyttä, dekkareita, ehkä ihastustakin. Perheongelmia (Kaamea kampaus on yksi lemmmikkini, koska se on helppo dramatisoida) ja surullisuutta. Ja niitä eritteitä. Olen oppinut nauttimaan etenkin siitä, että tiedän tuovani iloa monelle lapselle, jotka huomaavat tällaisiakin kirjoja olevan. Heidän perheensä saavat huokaista helpotuksesta: lapsi on innostunut lukemisesta ja haluaa varata kirjoja! (Sukulaisille ei tarvitse välttämättä mainita kirjojen nimiä...)

Suosikkejani ovat:

Dan Pilkeyn Kapteeni Kalsarit, jotka yhdistävät riiviöpoika-tarinaa, sarjakuvaa ja vessahuumoria mitä oivaltavimmalla tavalla. Näistä on tuhti varausjono tällä hetkellä Pirkkalassa.

Jaana Lapon Niilo Näsikkä ja löysä läjä käsittelee koirankakkadraaman keinoin hiukan ympäristöä ja paljon koulumaailmaa - mm. opettajia ja koulukiusausta.

Marit Nicolaysenin Väinö ja rotta viemärissä ei ole tekijänsä parasta kamaa, mutta tuo Auran kirjastonkin vinkkiinsä nappaama "Huomaatko, että katosta tippuu jotain" on ihan mieletön!

Karen Wallacen Röyhtäilevien jättililjojen tapaus kuuluu Serlokki Hurtta -sarjaan, joka on aika mainio helppolukuinen muutenkin. Mutta kun johtajia röyhtäillään, kyl se vaan hupaa on.

Werner Hotzwarthin Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä ensimmäinen painos myytiin loppuun todella nopeasti. Tiedän, koska yritin hankkia sitä lisää. Klassikko jo syntyessään, jossa leikitään kielellä todella luovasti - kiitos Talvio-Jaatiselle. Vaikka ehkä pitäisi paheksua, on sadun opetus moraalisuudeltaan täysi kymppi!

Uusin tulokas, Jo Nesbon (ja se viiva o:n läpi) Tohtori Proktorin pierupulveri jäi vinkkaamatta, koska luin sen vasta viime viikolla. Ensi vuonna ehdottomasti mukaan. Harvoin löytää niin lämmintä ja kaunista tarinaa, joka on höystetty ehdottoman dahlmaisella huumorilla plus vähän muulla.

Jotta voimme päättää tämänkin kirjoituksen ylevästi, kehotan kaikkia vanhempia osallistumaan Lasten ja nuorten mediafoorumin tekemään kyselyyn, joka tutkii lasten pelaamista vanhempien näkökulmasta.

Pelottaa, että vain Tietyntyyppiset Vanhemmat vastaavat, ja sitten saadaan taas lukea hyvin kummallisista tutkimustuloksista.

Jos olet pystynyt lukemaan tänne asti, olet saanut virallisen Antitäti-luvan vastata tähän: https://www.survette.com/20495-16102-945@kysely&kysely .

Työnkuva

Minä: ”Vinkkauksen jälkeen saa lainata yhden kirjan ja varata yhden. Jos on kysyttävää, nostakaa tassu pystyyn.”

*viittaus* ”Kuinka monta kirjaa saa lainata?
*viittaus* Kuinka monta kirjaa saa varata?
*viittaus* Onko pakko lainata?
*viittaus* Onko pakko varata?


*viittaus* Mikä sun nimi oli?
*viittaus* Pirjo?
*viittaus* Maija?
*huuto* Taina?
*huuto* Anna?
minä: Se alkoi ärrällä…
*huuto* Reino!!!

”Onko sulla perunapyssy oikeasti siellä tiskin takana?”

”Onko Star Wars –kirjoja?”
”Onko Jeesus-kirjoja?”
”Onko sellaisia fantasiakirjoja, joissa joku kuolee oikeesti?”
”Onko edes Risto Räppääjiä?”

Minä: ”Kirjastossa ei saa syödä karkkia eikä juoda limsaa, ettei tietokoneet ja kirjat sotkeennu.”
- ja koska mun tekee mieli niitä, jos näen ne."

Minä: ”Kirjastossa ei saa juosta, koska meillä on liukkaat, hyvät lattiat, joilla voi kaatua. Eikä meidän siivooja tykkää puhdistaa aivoja lattialta.”
*kops*
*pökr*

Sitten päivä, jolloin kakkosluokka ei hiiskahdakaan välitunnilta tultuaan. Kaikki istuvat ja lukevat vinkkauskirjaansa. Opettajat noutavat minut katsomaan. Illalla asiakas kertoo, että flunssainen melkeinteini oli toivonut Reettan olevan iltavuorossa. ”Kun se tietää, mitä mulle suositella”.

Rakkaus.

Täti

Kirjastomaailma on täynnä suuria kysymyksiä. Yhteisjärjestelmä, maksut, kirjastokimpat, käyttösäännöt, pelaaminen, web 2.0, asiakaslähtöisyys, olohuone vai kirjasto, tiskillä vai vierellä?

Suurin kysymys tuntuu silti olevan Täti vai Ei.

Olen elänyt elämästäni 90% inhoamalla sanaa "täti". Tuosta kymmenestä prosentista suurin osa sijoittuu lapsuuteen, jolloin harhaanjohdettuna käytin termiä itse. Jäljellejäävä prosentti koostuu viimeisestä puolesta vuodesta. Antitäti on joutunut kohtaamaan sisäisen antinsa.

"Tätiin" on monta näkökulmaa.

1) syrjintä: Kaikki tädit eivät ole tätejä. On myös setiä. Tosin he tuntuvat pitävän tädittelystä - ainakin se yksi, jolle sopii myös alan paita. Söpö kuin täti pienenä!

2) vähättely: informaatioammattilaisten ammattinimikkeiden joukkoon ei kuulu "täti". Se syö arvostusta ja edesauttaa alhaisen palkkatason säilyttämistä, eikä näytä todellista, vaativaa työnkuvaamme.

3) seksismi: "täti" vähättelee samalla tavalla kuin "tyttö". Muuttaa persoonan osaksi (nais)massaa, jonka mielipiteitä ei arvosteta tai jonka omaa identiteettiä ei nähdä.

4) historia: Eikö siitä nimityksestä pääse KOSKAAN eroon??

Olen käynyt kaikki edeltävät vaiheet läpi. Nyt poden kriisiä: Mikä Minä Olen?

Miksi kirjastossa työskenteleviä ihmisiä tulisi kutsua??

Kirjastonhoitajia, kirjastovirkailijoita, informaatikkoja, kirjastosihteereitä, tradenomeja, maistereita, kandidaatteja, asiakaspalvelupäälliköitä, osastonjohtajia, kirjastotoimenjohtajia... Tässä vasta pieni osa nimekekirjosta.

"Kirjastoväki" on erään kirjastossa työskentelevän tuttavan (vilk) inhokkilistalla. Sillä on kuulemman suora yhteys "pikkuväkeen", mikä avautuu ainakin fantasiafaneille mielenkiintoisella tavalla...

"Kirjastolainen"? "Kirjastoammattilainen" "Kirjastotyöntekijä"?

Ja sitten se käytännöllisyys. "Pekka, viepä tuolle lainauspisteessä työskentelevälle kirjastoalan ammattilaiselle tämä kirjapino."

Miten tahtoisitte itseänne kutsuttavan? Tai miten kutsutte omia kirjastontät... eiku.

Järvenpään The Tädit Youtubessa! Nyt myös Facebookissa.

ps. Inhoan myös sanoja "poppa", "pipi", "heppa" ja "haukku". Kielen köyhtymisestä huolimatta lässytys pitäisi kieltää sakon (0,10 senttiä/vrk) uhalla.

Lomahko

Ei tullut lomaa, tuli lomahko. Kaksi päivää ennen hiihtolomaa sairastuin. Tänään menin ensimmäistä kertaa sen jälkeen ulkoilemaan. Ehkä minä tarvitsin tätä.

Piti peruuttaa kolme vinkkausta, jättää kaikki työpöydälle lojumaan, unohtaa suunnitelmat. Jätin työpaikan pulaan, pakotin kaikki muuttamaan suunnitelmat ja vajosin. Nukuin, nukuin, luin hetken ja tuijotin seinää, kun en enää jaksanut lukea enkä nukkua. Kuuntelin dekkareita mp3:ltani. Säälin itseäni. Sitten säälin muita, kun joutuivat katselemaan itsesääliäni.

Ja katsopas vain, kaikki selvisi. Kirjasto on pystyssä, viikonlopun aikana kirjoittelin blogi- ja lehtiarvostelut sekä yhden lehtijutun kasaan. Kävin pulkkamäessä ja söin munkkirinkilän. Nukuin vähän lisää. Luin kirjaa, jota en tule koskaan arvostelemaan tai vinkkaamaan.

Jukka haastoi minut kertomaan kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäni. Facebookissa keksin 25, joten sattumanvaraisuuteni on kulutettu ohueksi.

1. Kävin ala-asteen koulussa, jossa oli 60 oppilasta. Rakastin sitä.
2. Olen esikoinen.
3. Toimin usein hätäisesti.
4. Pidän numerosta 12.
5. Minulla oli mielikuvitussaluki nimeltä Taxi.
6. Joskus on tärkeää surra sitä, mitä koskaan ei ollutkaan.

Kunnia sille, jolle se kuuluu.