En ole koskaan tehnyt uudenvuodenlupauksia. Tänä vuonna on kuitenkin kirkastunut moni asia niin ammatillisesti kuin muutenkin, joten ehkä nyt olisi niiden aika. Ehkä.
Minä lupaan aloittaa lomani huomenna kello 15. Lupaan lomailla, enkä ajattele töitä. En tee töitä. En lue töitä enkä kirjoita töitä. Kieltäydyn näkemästä töistä unia ja suunnittelemasta mitään.
Kun palaan töihin, lupaan heittäytyä täydellä sydämellä valmistelemaan Pirkkalan kevään kirjallisuustapahtumaa, Vinkkiviikkoja. Lupaan ilmoittaa ajoissa kutsutuille kirjailijoille vierailupäivät ja soittaa kouluille, mikä aika sopisi vinkkauskoulutuksen pitämiseen. Lupaan lukea videokameran ohjeet melkein kokonaan läpi ja ottaa selvää, mihin tiedostoon videot tallennetaan. Lupaan pönkiä esiin ulkoisen kovalevyn, joka matkustaa maailmalla. Lupaan myös miettiä syksyn mahdollista toista showta ja lupaan olla pettymättä, jos se ei toteudukaan. Lupaan aloittaa kakkosluokkalaisten vinkkaukset, joihin olen jo valmistautunut, ja hoitaa syksyn pari rästiä pois.
Lupaan jatkaa asiakastyössä iloisena ja tehdä parhaani.
Lupaan perehtyä paremmin naisviihteseen ja ottaa selvää sotakirjallisuuden must-read -listasta. Hämmästytän itseni huomaamalla, kuinka jatkuvasti tekee mieli perehtyä uudenlaiseen genrekirjallisuuteen. Eräkirjallisuus vielä kavahduttaa, mutta jos ensin olen lukenut ihmisten ampumisesta, kestän ehkä jäniksenkin. Verisukulainen kieltäytyi aikoinaan asettamasta hiirenloukkua kotiinsa, vaikka kävi samalla armeijaa. "Ihmiset ovat pahoja, hiiret viattomia", kuului perustelu.
Lupaan pysyä naiivina ja uskoa kirjallisuuden merkitykseen. Lupaan muistaa, kuinka minulla, ajatuksillani ja teoillani on vaikutusta, vaikkei se välillä siltä tunnukaan. Lupaan levittää sivistystä ja lukemisen iloa, tehdä kirjastosta kivan ja turvallisen paikan lapsille ja nuorille. Tehdä rohkeita ja typeriäkin asioita, koska vain itsensä likoon pistämällä voi saavuttaa jotain. Edes hyvän mielen itselleen, varmuuden hyvin tehdystä työstä ja siitä, että on yrittänyt parhaansa. Uskoa hyvyyteen, vaikka muiden mielestä se ehkä onkin naurettavaa. Puolustaa ystäviä.
Lupaan kirjoittaa enemmän ja lukea enemmän. Ajatellakin ehkä vähän enemmän. Ihan hiljaa, pieniä ajatuksia. Jos ensi vuoden jälkeen tietäisin vähän enemmän, osaisin sanoa vähän kauniimmin, ehdottaa rauhallisemmin ja odottaa. Ei kaikkea heti. Vähitellen, pala kerrallaan. Eikä tarvitsisi saada kaikkea, vaan osakin jo riittäisi - ei ahmaista nielaisten vaan nuolaista varoen. Niin minustakin riittää pidempään.
Mitä sinä lupaat?
perjantaina, joulukuuta 28, 2007
sunnuntai, joulukuuta 23, 2007
Oksymoron
Minä rakastan oksymoron-sanaa. Luultavasti siksi, että olen itse sellainen.
Siivoton kirjastonhoitaja. Järjestelmällisyyden asiantuntija, joka elää läävässä. Organisoinnin ammattilainen, joka ei kykene kiinnittämään huomiota järjestykseen. Minua varten yliopiston olisi pitänyt järjestää kurssi siivoustyön perusteista.
Puolustukseksi sanottakoon, että olen aina ollut tällainen. Lapsuudessa huoneeni lattiaa tai seiniä ei erottanut kaiken tauhkan alta, ja opiskeluaikana eräs ihana mies, jonka kanssa seurustelin, sanoi minulle: "Olet sotkuisin nainen, jonka koskaan olen tavannut." Se oli aika hyvin mieheltä, joka eli kaverinsa kanssa kämpässä, jonka rinnalla pullonpalautusautomaattikin kalpenisi. Meni aika pitkään ennen kuin ymmärsin lauseen kritiikiksi.
Kirjastossakin huomaan, kuinka kiinnitän luvattoman vähän huomiota siisteyteen, kauneuteen ja viihtyisyyteen. En ole tippaakaan sisustaja, en huomioi ympäristöäni normaalisti juuri mitenkään. Sekasotku ei haittaa minua pätkääkään. Koska kuulun hyvin pieneen vähemmistöön, joudun taistelemaan tämän piirteen kanssa työssäni varsin usein. Onneksi meillä on töissä visuaalisempia ja kauneustajullisempia ihmisiä kuin minä! Heidän työlleen kohotan glögilasin.
Ehkä ymmärrätte järkytykseni, kun löysin itseni tänään vessasta pesemästä hanaa *hammasharjalla*. Kiitos Hanna-ystävälle vinkistä! Puhdasta tuli, mutta järkytyksestä toipumiseen menee ainakin vuosi.
Kirjaston ovet on suljettu, siivous tehty. Nyt on aika tilata pizza, maata sohvalla ja kurkistaa välillä vessan hanaa, joka loistaa.
Tietty blogiani lukeva sukulainen: muistakin ihailla hanaa huomenna :)!
Huomenna kaikki on toisin. Toivottavasti jokainen suomalainen saa lahjaksi ainakin yhden kirjan - etenkin kaikki te, rakkaat lukijat.
Siivoton kirjastonhoitaja. Järjestelmällisyyden asiantuntija, joka elää läävässä. Organisoinnin ammattilainen, joka ei kykene kiinnittämään huomiota järjestykseen. Minua varten yliopiston olisi pitänyt järjestää kurssi siivoustyön perusteista.
Puolustukseksi sanottakoon, että olen aina ollut tällainen. Lapsuudessa huoneeni lattiaa tai seiniä ei erottanut kaiken tauhkan alta, ja opiskeluaikana eräs ihana mies, jonka kanssa seurustelin, sanoi minulle: "Olet sotkuisin nainen, jonka koskaan olen tavannut." Se oli aika hyvin mieheltä, joka eli kaverinsa kanssa kämpässä, jonka rinnalla pullonpalautusautomaattikin kalpenisi. Meni aika pitkään ennen kuin ymmärsin lauseen kritiikiksi.
Kirjastossakin huomaan, kuinka kiinnitän luvattoman vähän huomiota siisteyteen, kauneuteen ja viihtyisyyteen. En ole tippaakaan sisustaja, en huomioi ympäristöäni normaalisti juuri mitenkään. Sekasotku ei haittaa minua pätkääkään. Koska kuulun hyvin pieneen vähemmistöön, joudun taistelemaan tämän piirteen kanssa työssäni varsin usein. Onneksi meillä on töissä visuaalisempia ja kauneustajullisempia ihmisiä kuin minä! Heidän työlleen kohotan glögilasin.
Ehkä ymmärrätte järkytykseni, kun löysin itseni tänään vessasta pesemästä hanaa *hammasharjalla*. Kiitos Hanna-ystävälle vinkistä! Puhdasta tuli, mutta järkytyksestä toipumiseen menee ainakin vuosi.
Kirjaston ovet on suljettu, siivous tehty. Nyt on aika tilata pizza, maata sohvalla ja kurkistaa välillä vessan hanaa, joka loistaa.
Tietty blogiani lukeva sukulainen: muistakin ihailla hanaa huomenna :)!
Huomenna kaikki on toisin. Toivottavasti jokainen suomalainen saa lahjaksi ainakin yhden kirjan - etenkin kaikki te, rakkaat lukijat.
maanantaina, joulukuuta 17, 2007
Viime hetken vinkit
Kiitos kaikille keskustelijoille viime postauksen tiimoilta! Olen epäillyt, että syytökset alan hiljaisuudesta ja mielipiteettömyydestä ovat osittain harhaa, ja tässä tuli perusteita epäilyilleni.
Joulurauha tuntuu olevan vielä kovin kaukana. Luokat juoksevat hysteerisesti kokeiden ja joulujuhlaharjoitusten välissä palauttamassa kirjojaan, kaupat tursuavat ihmisiä, hyllyt pullistelevat ihmisten tehtyä joulusiivoa ja tuotua kirjansa takaisin. Tuhat byrokratia-asiaa pitää hoitaa tämän vuoden puolella, ja kustantajat lähettävät kevään ennakkotilauslistansa samaan syssyyn. Ihania kirjoja on kyllä tulossa taas.
Jos joku lukija vielä kaipaa epätoivoissaan lahjavinkkejä, heitän omalta kohdaltani muutaman ehdotuksen:
Maria Syvälän Onnen tyttö. Aikuisille, jotka muistavat lapsuutensa ilot ja kipeät asiat. Neljäsluokkalainen Kerttu kirjoittaa kirjeitä elämästään äidille, jota ei enää ole. Uskomattoman kaunista kieltä.
Lappalainen Eija - Leinonen Anne: Devoted Souls - peliromaani. Nellin elämä jakautuu Nuutin kanssa eletyn todellisuuden ja verkossa eletyn DeVo-pelin maailman välillä. Kuudesluokkalaisista yläspäin. Arvostelu täällä.
Kuronen, Kirsti: Vili Voipio zoomaa tähtiin. Nelosista kutosiin iskee Vili tosi lujaa! Kirjastossa jatkuvasti varattujen listalla. Arvostelu löytyy.
Ja tietty tämä :).
Ugh, portinvartija on suositellut.
Haluaisinpa tietää, mitä joululahjaksi suosittelette te, rakkaat lukijat?
Vaikkapa Kaura, Tuima, Kaisa, Jukka ja Kirsti. Ja muutkin! Vinkkejä??
Joulurauha tuntuu olevan vielä kovin kaukana. Luokat juoksevat hysteerisesti kokeiden ja joulujuhlaharjoitusten välissä palauttamassa kirjojaan, kaupat tursuavat ihmisiä, hyllyt pullistelevat ihmisten tehtyä joulusiivoa ja tuotua kirjansa takaisin. Tuhat byrokratia-asiaa pitää hoitaa tämän vuoden puolella, ja kustantajat lähettävät kevään ennakkotilauslistansa samaan syssyyn. Ihania kirjoja on kyllä tulossa taas.
Jos joku lukija vielä kaipaa epätoivoissaan lahjavinkkejä, heitän omalta kohdaltani muutaman ehdotuksen:
Maria Syvälän Onnen tyttö. Aikuisille, jotka muistavat lapsuutensa ilot ja kipeät asiat. Neljäsluokkalainen Kerttu kirjoittaa kirjeitä elämästään äidille, jota ei enää ole. Uskomattoman kaunista kieltä.
Lappalainen Eija - Leinonen Anne: Devoted Souls - peliromaani. Nellin elämä jakautuu Nuutin kanssa eletyn todellisuuden ja verkossa eletyn DeVo-pelin maailman välillä. Kuudesluokkalaisista yläspäin. Arvostelu täällä.
Kuronen, Kirsti: Vili Voipio zoomaa tähtiin. Nelosista kutosiin iskee Vili tosi lujaa! Kirjastossa jatkuvasti varattujen listalla. Arvostelu löytyy.
Ja tietty tämä :).
Ugh, portinvartija on suositellut.
Haluaisinpa tietää, mitä joululahjaksi suosittelette te, rakkaat lukijat?
Vaikkapa Kaura, Tuima, Kaisa, Jukka ja Kirsti. Ja muutkin! Vinkkejä??
tiistaina, joulukuuta 04, 2007
Lisää luurankoja!!
Syyllisyydentuntoisena palaa blogiin lukemaan vilkasta keskusteluanne. Nyt on Luurangot portinvartijan kaapissa -kirjaa haudutettu sen verran, että uskallan sanoa jotain.
Kylmästi jätän edellisen postauksen kommentit omaan lootaansa ja anelen lukijoita opiskelemaan ne sieltä. Häikäilemättä kommentoin itse niistä joitain tässä tekstissä.
Ihan ensiksi on sanottava, että peesaan kyllä Jenniä sukupuolikysymyksissä tismalleen. Jos kirjoittaa pamfletin, jossa toistuvasti puhuu "naisista", "naisten ominaisuuksista" ja "naisille tyypillisistä luonteenpiirteistä", kyllä silloin saa kritiikkiä vanhakantaisesta sukupuolinäkökulmasta. Eikä "feministisissä teorioissa" 1970-luvun jälkeen olla essentialistisesti määritelty naisia empaattisemmaksi sukupuoleksi. Monessa kohdassa naisvaltainen ala määrittyy ongelmalliseksi siksi, että se on naisvaltainen - miksi sitä muuten korostettaisiin?
Jäin myös miettimään "portinvartijan" vallankäytön vaarallisuutta. Onko se vaarallista siksi, että valta onkin nyt naisilla? Tismalleen samaa mieltä olen Poroilan kanssa siitä, että kyseenalaistamista ja vallan määrittelyä kyllä tarvitaan. Foucaultia siteeraten uskon kuitenkin, että valta on - paitsi sortavaa - myös tuottavaa. Me kaikki tuotamme valtaa eläessämme, ollessamme ja määritellessämme itseämme ja toisia. Ja Toisia. Entisaikainen ulkoinen valta on siirtynyt sisäistetyksi, säännöt pinnan alle ja itsekriittisyys sekä -tutkistelu korvaa suuren osan esivallasta. Kuulostaako tutulta sekä ennakkosensorin että alaansa tutkailevan kirjastonhoitajan toiminnalta? Uskoisin lisäksi, että vallankäyttö ja sen pohtiminen on itsestäänselvyys suurelle osalle kirjastonhoitajia. Itse asiassa olin hyvin yllättynyt, että Poroila pitää tätä vaikeana tai hiljennettynä asiana??
Nautin kirjan paikantamisesta ts. sijoittamisesta aikaan ja paikkaan - meidän suomalaiseen 2000-luvun yhteiskuntaamme. Mukana on paljon yhteiskunnallista ja poliittista historiaa, joka antaa meille hiukan armoa. Entinen poliittinen ja yhteiskunnallinen sensuuri tuntuu lähinnä huvittavalta, pornon pohdiskelu vetää naaman vakavaksi, kuten Poroilakin huomauttaa.
Onko kuitenkin kohtuutonta odottaa valtiosta ja kunnasta riippuvaisen laitoksen pystyvän nousemaan aikamme yhteiskunnan yläpuolelle suuressa viisaudessaan (muussakin kuin jälki-sellaisessa)? Eikö kirjaston kuulukin olla osa yhteiskuntaa, jossa se toimii? Eikö kirjasto ole tasavertainen keskustelija muiden kulttuuritoimijoiden kanssa, joka sekä haastaa että puolustaa oman aikansa ideologiaa ja arvoja?
Poroilan kirjan luku Uskomukset, luokitus ja sukupuoli sai minut iloiselle mielelle. Hierarkkisen pönäköitä kirjastotyökaluja - luokitusta ja asiasanastoa - on kyseenalaistettu feministilingvistiikan ja muunkin kielestä kiinnostuneen naistutkimuksen parissa jo vuosikausia. On esim. kysytty, miten ne tuottavat normeja ja normaaliutta, miten valta muodostuu vastakohtien kautta, joissa normi on näkymätön ja siitä poikkeama näkyvä: asiasana. Heteroseksuaalisuus ei kuvaa mitään, koska se on tavallista - homoseksuaalisuus on olennainen asiasanoituksessa yms.
Eettiset periaatteet allekirjoitan periaatteessa, mutta myönnän suoraan, että lastenkirjastotyössä en niitä pilkulleen toteuta. Ehkä ajatukseni muuttuvat työvuosien myötä, mutta tällä hetkellä koen itseni voimakkaasti myös ainakin osapäiväisenä kasvattajana ja sivistäjänäkin. Tehdessäni kauhuvinkkausta Jokelan aikana, vastuu todella tuntui. Jouduin muokkaamaan kirjavalintojani, en voinut kirkkain silmin suositella tietynlaisia teoksia. Väkivaltaa ja koulukiusaamista mukana kulki, mutta huomasin puhuvani niistä eri tavalla.
Etenkin periaatteiden kolmoskohta kylmäsi: "Kirjastolla ei ole omia arvoja. Aineistonvalinnassa kirjaston ratkaisut rakentuvat yhteisössä esiintyvien arvojen pohjalta, mutta ratkaisujen tulee pysyä mahdollisimman arvoneutraaleina." (s. 86)
Kirjasto on osa yhteiskuntaa, ja sen arvojen heijastelija. Kuitenkin minusta kirjastolla pitää myös olla omat arvot, vanhakantaisuuden uhallakin. Meillä pitää olla jotain, mihin nojata - ei olla ulkopuolisten tuulten heiluteltavana. Tahallisesti ymmärrän Poroilan tekstin liiankin (??) kirjaimellisesti, mutta kyseenalaistan koko arvoneutraaliuden idean. Mitä neutraalimpia yritämme olla, sen syvemmälle piilotamme todelliset arvomme ja ideologiamme. Ja kääntäen: mitä enemmän keskustelemme, puhumme ja arvioimme julkisesti, sen läpinäkyvämpää ja kritiikille avoimempaa toimintamme on. Objektiivisuuden tavoittelua parempi on ilmaista omat lähtökohtansa puheelleen, minkä jälkeen kuulijat voivat arvioida niitä.
Jounin esittämä kotimaisen kirjallisuuden puolustuspuhe hätkähdyttää aina totuudellisuudellaan. Mutta mitä sitten, kun asiakkaat pyytävät niitä dekkareita? Tai sitä pornoa? Pitäisikö perustaa kustantamo kotimaiselle vähälevikkiselle pornolle vai heittäytyä ilottelemaan sinne, missä asiakkaatkin ovat :)?
Seksiä en osaa kavahtaa Jennin tavoin minäkään, ehkä ammattinimikkeestäni johtuen. Suurin kiinnostus ja suorimmat kysymykset aiheesta löytyy varmasti lasten puolelta.
Taidanpa heittää vinkin kirjastot.fi -palstalle, jospa joku haluaisi puhua jotain ääneenkin - vaikka täällä?
Kylmästi jätän edellisen postauksen kommentit omaan lootaansa ja anelen lukijoita opiskelemaan ne sieltä. Häikäilemättä kommentoin itse niistä joitain tässä tekstissä.
Ihan ensiksi on sanottava, että peesaan kyllä Jenniä sukupuolikysymyksissä tismalleen. Jos kirjoittaa pamfletin, jossa toistuvasti puhuu "naisista", "naisten ominaisuuksista" ja "naisille tyypillisistä luonteenpiirteistä", kyllä silloin saa kritiikkiä vanhakantaisesta sukupuolinäkökulmasta. Eikä "feministisissä teorioissa" 1970-luvun jälkeen olla essentialistisesti määritelty naisia empaattisemmaksi sukupuoleksi. Monessa kohdassa naisvaltainen ala määrittyy ongelmalliseksi siksi, että se on naisvaltainen - miksi sitä muuten korostettaisiin?
Jäin myös miettimään "portinvartijan" vallankäytön vaarallisuutta. Onko se vaarallista siksi, että valta onkin nyt naisilla? Tismalleen samaa mieltä olen Poroilan kanssa siitä, että kyseenalaistamista ja vallan määrittelyä kyllä tarvitaan. Foucaultia siteeraten uskon kuitenkin, että valta on - paitsi sortavaa - myös tuottavaa. Me kaikki tuotamme valtaa eläessämme, ollessamme ja määritellessämme itseämme ja toisia. Ja Toisia. Entisaikainen ulkoinen valta on siirtynyt sisäistetyksi, säännöt pinnan alle ja itsekriittisyys sekä -tutkistelu korvaa suuren osan esivallasta. Kuulostaako tutulta sekä ennakkosensorin että alaansa tutkailevan kirjastonhoitajan toiminnalta? Uskoisin lisäksi, että vallankäyttö ja sen pohtiminen on itsestäänselvyys suurelle osalle kirjastonhoitajia. Itse asiassa olin hyvin yllättynyt, että Poroila pitää tätä vaikeana tai hiljennettynä asiana??
Nautin kirjan paikantamisesta ts. sijoittamisesta aikaan ja paikkaan - meidän suomalaiseen 2000-luvun yhteiskuntaamme. Mukana on paljon yhteiskunnallista ja poliittista historiaa, joka antaa meille hiukan armoa. Entinen poliittinen ja yhteiskunnallinen sensuuri tuntuu lähinnä huvittavalta, pornon pohdiskelu vetää naaman vakavaksi, kuten Poroilakin huomauttaa.
Onko kuitenkin kohtuutonta odottaa valtiosta ja kunnasta riippuvaisen laitoksen pystyvän nousemaan aikamme yhteiskunnan yläpuolelle suuressa viisaudessaan (muussakin kuin jälki-sellaisessa)? Eikö kirjaston kuulukin olla osa yhteiskuntaa, jossa se toimii? Eikö kirjasto ole tasavertainen keskustelija muiden kulttuuritoimijoiden kanssa, joka sekä haastaa että puolustaa oman aikansa ideologiaa ja arvoja?
Poroilan kirjan luku Uskomukset, luokitus ja sukupuoli sai minut iloiselle mielelle. Hierarkkisen pönäköitä kirjastotyökaluja - luokitusta ja asiasanastoa - on kyseenalaistettu feministilingvistiikan ja muunkin kielestä kiinnostuneen naistutkimuksen parissa jo vuosikausia. On esim. kysytty, miten ne tuottavat normeja ja normaaliutta, miten valta muodostuu vastakohtien kautta, joissa normi on näkymätön ja siitä poikkeama näkyvä: asiasana. Heteroseksuaalisuus ei kuvaa mitään, koska se on tavallista - homoseksuaalisuus on olennainen asiasanoituksessa yms.
Eettiset periaatteet allekirjoitan periaatteessa, mutta myönnän suoraan, että lastenkirjastotyössä en niitä pilkulleen toteuta. Ehkä ajatukseni muuttuvat työvuosien myötä, mutta tällä hetkellä koen itseni voimakkaasti myös ainakin osapäiväisenä kasvattajana ja sivistäjänäkin. Tehdessäni kauhuvinkkausta Jokelan aikana, vastuu todella tuntui. Jouduin muokkaamaan kirjavalintojani, en voinut kirkkain silmin suositella tietynlaisia teoksia. Väkivaltaa ja koulukiusaamista mukana kulki, mutta huomasin puhuvani niistä eri tavalla.
Etenkin periaatteiden kolmoskohta kylmäsi: "Kirjastolla ei ole omia arvoja. Aineistonvalinnassa kirjaston ratkaisut rakentuvat yhteisössä esiintyvien arvojen pohjalta, mutta ratkaisujen tulee pysyä mahdollisimman arvoneutraaleina." (s. 86)
Kirjasto on osa yhteiskuntaa, ja sen arvojen heijastelija. Kuitenkin minusta kirjastolla pitää myös olla omat arvot, vanhakantaisuuden uhallakin. Meillä pitää olla jotain, mihin nojata - ei olla ulkopuolisten tuulten heiluteltavana. Tahallisesti ymmärrän Poroilan tekstin liiankin (??) kirjaimellisesti, mutta kyseenalaistan koko arvoneutraaliuden idean. Mitä neutraalimpia yritämme olla, sen syvemmälle piilotamme todelliset arvomme ja ideologiamme. Ja kääntäen: mitä enemmän keskustelemme, puhumme ja arvioimme julkisesti, sen läpinäkyvämpää ja kritiikille avoimempaa toimintamme on. Objektiivisuuden tavoittelua parempi on ilmaista omat lähtökohtansa puheelleen, minkä jälkeen kuulijat voivat arvioida niitä.
Jounin esittämä kotimaisen kirjallisuuden puolustuspuhe hätkähdyttää aina totuudellisuudellaan. Mutta mitä sitten, kun asiakkaat pyytävät niitä dekkareita? Tai sitä pornoa? Pitäisikö perustaa kustantamo kotimaiselle vähälevikkiselle pornolle vai heittäytyä ilottelemaan sinne, missä asiakkaatkin ovat :)?
Seksiä en osaa kavahtaa Jennin tavoin minäkään, ehkä ammattinimikkeestäni johtuen. Suurin kiinnostus ja suorimmat kysymykset aiheesta löytyy varmasti lasten puolelta.
Taidanpa heittää vinkin kirjastot.fi -palstalle, jospa joku haluaisi puhua jotain ääneenkin - vaikka täällä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)