tiistaina, maaliskuuta 09, 2010

Hei, olen Reetta...

...ja olen tarranisti.

Toimin mielihyvä-periaatteella, omaan nilviäisen selkärangan, väittelen itseni suohon kymmenessä sekunnissa enkä osaa lopettaa ajoissa. Kolmekymmentäseitsemän vuotta on opettanut, että minun kannattaa välttää addiktoivia asioita, koska jään kiinni kaikkeen välittömästi. Kuten arvostamani työtoveri huokaisi: "Pitääkö sun aina vetää överiksi?"

Uusi rakkauteni kohde on RFID-konvertteri. Se on jämäkkä, luotettava ja tulee perässä suhteellisen kevyesti vetämällä. Siitä on lähes mahdoton saada sähköiskua, eikä kukaan ole tiettävästi onnistunut särkemään yhtään. Ainakaan palasiksi. Se antaa hämäriä ohjeita epä-suomella, mutta pulputtaa korvaukseksi hellällä äänellä jokaisen tarran kohdalla. Yksi kerta - alas, kaksi - keskelle, kolme - ylös. Koska minua ei määräile kukaan muu kuin minä, laitan joskus tarran tahallani väärään paikkaan, mutta konverttori kestää sen kuin mies (tai oikeastaan paremmin).

Minusta on ihanaa tarroittaa. Osaltaan kyse voi olla myös itsepetoksesta, sillä tunteistani huolimatta sitä on edessä muutamaksi kuukaudeksi. Koko kirjastossa on n. 70 000 tarroitettavaa nidettä, joista heitän lonkalta lasten ja nuorten materiaalin määräksi 10-15 000. Keskivertosuhteeksi aika hyvin hekumaa.

Otin heti alusta käyttöön tiukan linjan. Yksikään palautettu kirjani EI mene hyllyyn ilman tarraa. Näin en kovin todennäköisesti löydä itseäni tilanteesta, jossa 500 a-alkuisen kuvakirjan joukossa on 386 tarroitettua ja loput jossain keskellä tarroittamatta. Palautukset tarroitetaan heti tai heitetään laatikkoon odottamaan seuraavaa päivää. Uudet kirjat pulputtelen ennen muovittamista. Eniten haastetta - ja hauskuutta - tarjoavat pahvikirjat, joihin luottokortin kokoinen lätkä ei sovi. Olisi sadistista peittää Puppejen viimeiset sivut tai jättää pallero epätietoiseksi siitä, saiko Nalle pallonsa takaisin. Niihin lätkäistään cd- ja dvd-levyihin tarkoitettu pyörylätarra, jossa on keskellä pieni reikä. Ihminen löytää uudelleen luovuutensa, kun yrittää keksiä sille sopivan paikan minikirjassa. Usein tarran reiästä kurkistaa minun jäljiltäni hiiri. En ymmärrä, miksi niin monissa mistä tahansa kertovassa pahvisivukirjassa on pakollinen hiiri. Token mouse?

Tarroittaminen saa minut flow-tilaan. Vertaisin sitä neulomiseen: kädet tekevät työtä, mieli saa vaeltaa vapaana ja ideoida suuria (paitsi kun se etsii sitä hiirtä). Lisäksi tarrojen nyppiminen poistaa sormenjälkeni todennäköisesti pysyvästi, mistä voi jossain tilanteessa olla hyötyä.

ps. Kaikesta edelläkirjoitetusta huolimatta minä olen ihan mukava tyttö.

10 kommenttia:

Arja-täti kirjoitti...

Hei
Olen Arja ja aika ajoin jään koukkuun muovittamiseen. En muovita työkseni, joten saan pidettyä tämän kurissa ja niin ettei kukaan huomaa. Mutta ajattelin nyt Reettaa lukiessani kertoa tästä. Ehkä se kuitenkin on ongelma.

Tänään töistälähtl viivästyi siksi, että hain kaksi pinoa muovitettavaa osastolle, kun muovituksessa on kiirettä. Ajattelin ensin muovittaa muutaman, sitten käytössä olevan rullan loppuun, mutta lopulta minun oli pakko muovittaa ne kaikki pienet kirjat. Isot kirjat kuitenkin jätin.

Nyt en tiedä, miten voin huomenna kävellä sen muovituspinon ohitse vinkkaamaan, jos sitä pinoa ei ole kukaan muovittanut. Täytyykö minun ottaa se vinkkauskeikalle mukaan?

Minäkin olen muuten ihan ok. Kuvankin saa, jos haluaa.

Marja kirjoitti...

Vaikuttaa hauskalta puuhalta :) Ja ilmeisen addiktoivaa. Pitäisköhän kysyä tarvitseeko oma kirjastoni osapäiväistä tarroittajaa =) Muovittaminen ainakin oli addiktoivaa.

Tarja kirjoitti...

En kestä; saattaa olla, että tämä teksti Arja-tädin kommentin kera tappaa minut nauruun! Hmm, pitäisi varmaan noviisikirjastolaisena pitää varansa näiden mahdollisten addiktioiden kanssa.

markku-setä kirjoitti...

Hei!

Olen markku-setä ja olen koukussa kirjastoon. Kun menin ensi kertaa kirjastoon niin se oli sitä tavallista viihdekäyttöä, kerran kuussa. Joskus yksin, joskus kavereiden kanssa, mutta olin silti varma, ettei tästä tulisi minulle ongelmaa, voisin lopettaa koska vain haluaisin.

Vähitellen kertaa viikossa ei enää riittänyt. Aloin käydä kirjastossa joka päivä. Joskus kahdesti päivässä. Kirjastossa käyntien lomassa kävin yliopistolla alan kursseilla ja kohta luinkin kotona jo kirjastoaiheisia kirjoja.

Kaveripiirini muuttui ja aloin harrastaa sekakäyttöä: Aamulla tieteellistä kirjastoa ja illalla lähikirjastoa. Nyt olen pahasti addiktoitunut. Aamulla ensimmäisenä on pakko saada hieman kirjastoa ja alle seitsemän tunnin päivittäiset annokset aiheuttavat levottomuutta. Olen addikti joka käyttää kirjastoa kuin kirjastoa.

Koska lääketiede ei tunnusta addiktioni olevan ongelma, KELA ei korvaa lääkitystä. Tukholman matka ja paikallisissa kirjastoissa käynnit menevät kokonaan omasta pussistani. Tämä oli addiktioni tarina. Lohdutuksekseni kohtalotovereitani on Suomessa useita. Varokaa lapset, kirjastosta voi tulla elämänne tärkein asia!

antitäti kirjoitti...

Arja: Tuosta mä olen onneksi vielä säästynyt! Suosittelen sulle cold turkey -tyyppistä vieroitusta huomenna. Soitat vaikka etukäteen ja käsket jonkun piilottaa muovitettavat kirjat ennen tuloasi.

Marja: Jostain kumman syystä kaikki alan ihmiset eivät rrrrrakasta tarroitusta. Kannattaa kokeilla - mutta et sitten syytä mua, jos koukutut :).

Tarja: Varovaisuus kannattaa. Toisaalta ilman paheita elämä voi olla hitsin tylsää ;)...

Markku: Voi, sun tarinasi on niin tuttu. Paitsi että se muistuttaa omaani, olen kuullut myös muilta tovereilta samankaltaisia kertomuksia.

Vaarallistahan on just se, että ensin sitä voi käyttää ihan huvikseen. Lopulta se kuitenkin hallitsee elämää, ajaa kaiken muun ohi ja pakottaa keräämään hätätilanteita varten varastoja kotiinkin. Välillä joudun piilottelemaan perheeltäni tarvikkeita.

Yhteiskunta onneksi yrittää auttaa meitä addikteja tekemällä kirjastonkäytöstä yhä vaikeampaa ja kalliimpaa.

Kaisa N. kirjoitti...

Uskallanko kertoa, että tulin kirjastoalalle siksi että saisin LEIMATA. Hei, olen siis leimanisti. Päivämääräleimat, Poistettu-leimat - kaikki menee...

Tarja kirjoitti...

Jäin vielä miettimään, että mikä se yksittäinen työtehtävä on, johon jään koukkuun, jos en pidä varaani (ja siis se paljas kirjastoaddiktiohan on ihan itsestäänselvyys!). Hetken harkittuani tulin siihen tulokseen, että kyllä, kyllä: se on hälyjen uittaminen kirjan selkämykseen! Konkreettista puuhaa, jolla on selkeä alku ja loppu, ja liittyyhän siihen hommaan ihan ilmeinen valtakuviokin. Vähän niin kuin perunapyssyllä paukuttelisi. Vähän epäilen, että paha kirjastonhoitaja minussa jo nostaa vallanhimoista päätään - mikä on itse asiassa hyvä asia, sillä luin juuri jostain naistenlehdestä, että pahat kirjastonhoitajat ovat nyt kovasti muodissa!

antitäti kirjoitti...

Kaisa N: Leimaaminen on ihanaa! Olin työharjoittelussa detroit-aikana ja elin monta vuotta tyynesti sen aggressionpurkupaukuttelun jälkeen :).

Tarja: :D! Muistatko lähdeviitteen "pahoihin kirjastonhoitajiin"? Tuohan on ihan legendaarista! Ja perunapyssy-leimasin-häly - kirjastonhoitaja on minustakin todella "chic". Nam.

Tarja kirjoitti...

Tieto tuli itse asiassa työkaverilta, joten voin tarkistaa asian. Mutta muistaakseni lehti oli Trendi - olisikohan ollut uusin numero? Joku sellainen pieni ulkonäköjuttu se oli. Pahoilla kirjastonhoitajilla on kiiltävät ja raudalla suoristetut hiukset, jotka on vedetty tiukalle nutturalle, ja lisäksi niillä on jossain päin naamaa (en nyt muista missä, ehheh) eleganttia kiiltoa, joka on saatu aikaan pienellä vaseliinisipaisulla. :D Minä taidan olla pahasti ajastani jäljessä, kun olen tähän asti elänyt siinä luulossa, että kosmetiikalla nimenomaan torjutaan sitä naaman kiiltelyä... Mutta palaan asiaan heti päästyäni takaisin tiedon lähteille.

Anonyymi kirjoitti...

hymyilytti, nauratti ja Markun kommentin kohdalla repes. Onneksi oli hiljainen hetki pikkukirjastossani. :D