keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Kipaleet ja köntät

Ei ole kovin viisasta kirjoittaa avointa blogikirjoitusta siitä, kuinka työkyvytön, väsynyt ja heikko on. Siksi minä odotinkin joitain viikkoja. Nyt voin kirjoittaa sentään suurimmalta osin imperfektissä.

Aikoinaan tuttavani suunnitteli kouluttautuvansa kirjastoalalle, koska "siellä ei ainakaan voi tulla stressiä". Niin. Jo tuolloin vastasin, kuinka ihan mistä tahansa voi tulla stressi - kyse on vain asenteesta, elämänhallinnasta ja minuudesta. Lisäksi minä elän stressistä. Jotkut se saa lamaantumaan, minulle se antaa potkua ja voimaa. Liioilla kierroksilla minua on vaikea kammeta ulos radalta. Minä en väsynyt työhön, minä väsyin siihen kaikkeen.

Maailman kaikki ihmiset voidaan jakaa kipale- ja könttä -ihmisiin. Kipaleet jaottelevat elämänsa tarkkoihin paloihin: perhe, työ, harrastukset, ystävät, rentoutuminen... Kipaleet pitävät aikatauluista, pilkuista, loogisista totuuksista ja meditoinnista.

Minä kuulun könttiin, joiden elämä on suloinen, nautinnollinen sekamelska. Kaikki liittyy kaikkeen, ruokkii toistaan innostuksella ja luo uusia kytkentöjä niin ihmisten kuin asioiden välille. Se on hyvää elämää, mutta siinä on yksi huono puoli. Kun homma alkaa jostain suunnasta karata lapasesta, se karkaa sitten kaikilta puikoilta. Niin minulle kävi.

Surun ja väsymyksen keskellä asuu suuri syyllisyys ja vielä suurempi pelko. Syyllisyyttäkin voi tuntea ihan kaikesta - kokeilkaa vaikka! Työjuttujen siirtäminen pois sairausloman alta ei ole ihan parasta terapiaa, vaikka työyhteisö olisikin tukemassa. Itsensä voi tuntea aika arvottomaksi.

Tajuan, kuinka olen siirtynyt "viikko kerrallaan" -elämästä "tunti kerrallaan" -vaiheeseen. Mikään muu ei selitä sitä, että olen haudannut kalenterini kirjapinon alle ja jättänyt kirjeitä avaamatta. Huomaan istuvani koneella ja tuijottavani tyhjää ruutua. Valitsen luettavaa, jossa ei ole ajatuksia, tunteita tai paljon sivuja. Sellaista kirjaa ei lopulta löydy. Olen lukematta. Se voisi olla kohdallani pakkohoitoon oikeuttava oire.

Lomalla on aikaa tuntea itsensä pieneksi ja hyödyttömäksi. Niin kuuluukin, sanoo tärkeä ihminen - se on hyvä tunne. Itse muistan noista päivistä pakokauhun: onko täältä tietä takaisin? Mitä, jos en koskaan enää pysty palaamaan olemaan oma itseni?

Otan paperia ja kynän, ryhdyn kirjoittamaan. Luen, luen, luen. Pakenen toisten ajatuksiin ja sukellan omiini. Huomaan välinpitämättömyyttä, tyhmyyttä, vääriä tekoja ja liikaa vaatimuksia. Karsin niitä yksitellen pysähtyen välillä tunnustelemaan, mitkä ovat tarpeeksi arvottomia poistettavaksi. Annan itselleni aikaa, rakennan kuplan, jossa mikään ei tunnu miltään ja päivämäärät eivät merkitse mitään. En suostu päättämään mitään, olen lomalla itsestäni.

Kahden viikon jälkeen avasin oven ja palasin. Pidin pari vinkkausta, hymyilin asiakkaille, hyllytin kirjoja. Vedin lapasen käteen ja se tuntuu pysyvän oikealla paikallaan. Baby steps ja solid rock.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Mukava kuulla että selviydyit. Muista pitää itsestäsi jatkossakin huolta. :) Iloisia talvipäiviä.

antitäti kirjoitti...

Anonyymi: Kiitos kovasti! Samaa huolenpitoa toivon kaikkien lukijoidenkin harrastavan omalla kohdallaan - ja vähän naapurinkin, jos on tarvis :).

kirsti kirjoitti...

Kaikkea ei ole pakko jaksaa.
Kirjoituksesi on täynnä viisaita huomioita. Olen pahoillani synkistä hetkistäsi, mutta iloinen paluustasi! Tee niitä asioita, jotka luontuvat ja ovat mukavia. Älä anna ikävien ihmisten imeä voimiasi ja iloasi.

Lähetän vahvan rutistuksen!

antitäti kirjoitti...

Kirsti: Kiitos rutistuksesta.

Sairaudessa on se hyvä puoli, että tunnen aitoa iloa oltuani kokonaisen viikon töissä. Eilen hymyilin typerästi vain siksi, että tuntuu hyvältä kun ei koko ajan tunnu pahalta. Tänään otin nautinnollisesti vastaan viikonlopun, jolloin saa levätä.
Hoidan pikkuasioita, suunnittelen eteenpäin. Se on vain törkeän ihanaa!

Kaisa kirjoitti...

Voimia, niitä pieniä askeleita! Muista, että sinä olet itsellesi tärkein!

kruiser kirjoitti...

Rohkeasti laitoit kirjoituksessa itsesi likoon. Vaikka burnout ei ole uusi eikä varsinkaan tuntematon ilmiö, siitä vaietaan edelleen työyhteisöissä turhan usein.

On tuttu vieras myös meidän kylän biblioteekissa.

Sopivan työteliästä kevättalvea.

Terhi kirjoitti...

Hyvä, että otat esiin tärkeän, monia koskettavan aiheen. Halauksia ja jaksua! Hitaampaa kevättalvea!

Anonyymi kirjoitti...

There is a crack,a crack in everything. Thats how the light gets in.. (L.Cohen)

antitäti kirjoitti...

Kaisa, Kruiser ja Terhi: Kiitokset teillekin. "Sopivan työteliäs" on juuri se, mitä ihminen tarvitsee.

Anonyymi: Leonard Cohenilla on menty viimeiset puoli vuotta. Ensin moottoritiellä, ylinopeudella ja huutaen. Sitten lukien, keskittyen ja miettien. Tätä sitaattia olen pyörittänyt usein. Kiitos.

Katja Kaukonen kirjoitti...

Hyvä, että tajusit ja irtauduit. Joskus ei tajua ja silloin alkaa keho prakata kunnolla, siitä ei sitten välttämättä enää palaudukaan. Minäkin kuulun köntti-ihmisiin. Oikein tuttua. Kun vain on jokseenkin iso intohimo kaikkeen. Ex-naapuri toivottaa valoisia ja sopivan keveästi kuormittavia päiviä -- ja öiksi lepoa! :)