Syyspäiväntasaus kolahtaa joka vuosi, ja sen yli pitää taistella verisin sormenpäin. Talvi ei ole minun vuodenaikani ja sen odotus vielä pahempaa kuin siinä eläminen.
Näinä päivinä kirjastotyökin tuntuu raskaalta. Kun on monimutkainen olo, ei tee mieli järjestää aakkosia. Jos haluaa itse piiloutua, ei tahdo asettaa mitään esille tai helposti saatavaksi. Välillä on vaikeaa hymyillä. Pienet asiat painavat paljon, ihmiset ovat liian monimutkaisia.
Kotona keskityn lakritsiin, sukkalankaan ja pateettisen musiikin luukuttamiseen. Ehkä välillä on päästettävä irti ja katsottava hetki elämäänsä vähän kauempaa.
Tänään minut pelasti ykkösluokka, joka pelmahti sisään kirjaston ovesta uudet sormikkaat käsissään, lämpöisinä ja riiviömäisinä. Dinosauruksia, kalakirjoja, sarjiksia. Topakoita ilmeitä ja keskittymistä, iloa omasta elämästä.
Ja koska uskon, ettei kukaan uskalla kiusata kitisevää kirjastonhoitajaa, linkitän otsikon ja tunnustan salaisen paheeni.
5 kommenttia:
YÖ
Leinon henkeen - koskettavaa runoutta.
Iisi
Yö - yksi Pahuuden Kolmiakselista.
Iisi ja Artsi: Olette molemmat oikeassa omalla tavallanne. Yötä parempaa Suurien Tunteiden Musiikkia ei ole. Se aiheuttaa niitä ja komppaa kivasti mukana ihmisen epätoivossa.
Ja jos Iisi oli sarkastinen, on sekin oikeaa - tosin pateettista ei kaada edes sarkasmi.
Tosi tärkeää työtä teet! Kirjasto on keidas, jossa virkistyä. Se on aarrearkku, josta voi löytää mitä vaan, eikä tarvitse edes maksaa. Bonuksena kaiken päällä mukava henkilökunta. Paheesi oli hauska yllätys. : ) t.Delilah
Kiitos, Delilah. Tuolta minustakin 99% ajasta tuntuu. Mukava työ mahdollistaa pienet paheet :).
Lähetä kommentti