Vuoden sisällä kirjastossa on kuohunut kahdesti. Kaksi erillistä tapausta, joissa toisen nuoren kadottama kirjastokortti on löydetty maasta, ja sillä on käyty lainaamassa. Molemmilla kerroilla onneksi ihan hölmöä materiaalia, joka on tuhottu heti sen jälkeen. Onneksi siksi, että mitään laskelmoitua hyötymistarkoitusta ei kakruilla ole ollut - aivosähköräjähdykset eivät vain ole osuneet ihan kohdalleen. Tyhmyys on tiivistynyt joukossa, ja vähän yksinkin.
Seuraukset ovat aina ikäviä. Erityisen paha mieli on sillä, jonka korttia on käytetty väärin. Kiusausepäilyt kalvavat, kavereita on vaikea katsoa epäilemättä ja kirjaston viralliset kirjeet pelottavat. Ei ole helppoa tunnustaa kotona, että on mokannut ja hukannut tärkeän kortin.
Molemmissa tapauksissa koulut ovat ottaneet asian omakseen, ja juttuja on setvitty tiukasti. Tukea on saanut niin kirjastonhoitaja, lapset kuin vanhemmatkin. Iso kiitos siitä.
Erityisesti ilahdutti toinen tapaus, joka saatiin selvitettyä. Korvauksista päästin kortinomistajan heti, kun tapaus tuli tietooni. Eihän se lapsen vika ole, jos kortti viedään! Kun väärä lainaaja löytyi, koulu kysyi kirjojen korvaushintaa. Kansliassa oli yhteisesti kaikkien osapuolten kanssa sovittu, että moka hyvitetään tekemällä työtä koululla kirjojen arvon verran.
Minulle tuli hyvä mieli. Muutaman kympin lasku olisi mennyt kuitenkin vanhempien maksettavaksi - tai sen menettäminen viikkorahoissa ei tuntuisi kauan. Perinpohjainen selvitys, keskustelu ja sopiminen yhdistettynä joidenkin päivien raatamiseen palauttaa todennäköisesti sähkökäyrät oikeille urilleen huomattavasti nopeammin.
Minun pieni äidinmaidossa sisäistämä Kasvattajani - jonka olemassaoloa pyrin säätelemään tarkasti - taputti käsiään.
Kiitän siis kaikkia osapuolia julkisesti, ja toivotan kaikki kirjastoon asiakkaaksi edelleen. Jokaiselle sattuu vahinkoja. Jokainen mokaa joskus, tietyssä iässä vielä helpommin kuin muulloin. Niin kuin vaikka teininä. Ja 36-vuotiaana. *köh*
3 kommenttia:
Olipas todella fiksua toimintaa koulun taholta. Totta, pappa betalar -laskut eivät kauan kirpaise, mutta toista on, kun joutuu repimään rahat ns. selkänahastaan. Hienoa!
Hieno juttu, että muksujen kanssa asiat järjetyvät mallikelpoisesti.
Mutta mitä pitäisi tehdä ajattelemattomilla aikuisille, jotka eivät kunnioita toista lukijaa: anastavat ja kadottavat yhteistä omaisuutta sekä vinkuvat seuraavassa hetkessä uutta tilalle. Kaikki maksaa liikaa, mutta kirjastosta voi pyytää mitä vain kun kirjan hinta ei ole kuin murto osa osaston budjetista. Ja taas kirjastotäti hakkaa päätään seinään...
Kaisa: Kiitos kommentista! "Maailma näyttää erilaiselta työväen silmin" :).
Rusina: Niin, ne aikuiset. Yksi syy, miksi olen valinnut lasten- ja nuortenkirjastonhoitajan hommat :). Tässä esimerkkitapauksessakin voidaan kritisoida sitä, että kirjasto jäi ilman rahaa. Minä priorisoin kasvatuksen mammonan yläpuolelle. Tällä kertaa.
Pahinta minusta ovat ihmiset, jotka lainaavat harvinaisia kirjoja ja jättävät ne tietoisesti palauttamatta, koska saavat pikkurahalla itselleen harvinaisen kirjan. Korvaussummat ovat yleensä aina kohtuullistettuja, ja koska kirjakauppojen "pitkä häntä" ei Suomessa vielä toimi suinkaan täydellisesti, ovat painokset usein loppu niin kustantajilta kuin antikoistakin.
Näin meiltä hävisi rakas Venäjän vankilatatuoinneista kertova kirja, jonka tietoja varten otin itselleni tatskan ;), tilasin sen merien takaa juuri ennen painoksen loppumista ja omistimme sen ainoana kirjastona Suomessa. Kaukolaina ei koskaan palautunut, ja selvityksissä oli selvä suunnitelmallisuuden maku.
Silloin teki mieli kehottaa tutustumaan kirjan aihepiiriin omakohtaisesti. Tai vaihtoehtoisesti korvaussumman lisäksi tulla tatuoimaan päiväksi kirjaston henkilökuntaa!
Lähetä kommentti