Minä en ollut helppo lapsi.
Rääkkäsin pikkuveljeä, heittäydyin lattioille ja kiljuin, olin uskomattoman itsepäinen ja dramaattinen. Istuin tuntikausia hiljaa ja luin, luin, luin. Kirjoitin ylös kuolemattomia lausahduksia, sepitin hirvittäviä runoja ja luukutin ei-kuulijaystävällistä musiikkia.
En ollut sosiaalinen - omistin yhden parhaan ystävän, jonka kanssa tapeltiin, tykättiin ja leikittiin. Hienointa oli kirjoittaa kirjeitä Ulan Batorista, jossa elin puolivillien hevosteni kanssa. Koulussa jäin jälki-istuntoon. Tappelin, hyppäsin ulos koulun ikkunasta. Ilmeisesti opin olemaan ryhmässä, koska käytösnumeroni ei laskenut koskaan alle seiskan. Se oli kyllä aika huono sekin.
Hakeuduin opiskelemaan alaa, jossa tutkitaan kirjoja ja jätetään ihmiset ulkopuolelle. Biografismikin oli vanhentunut, reseptiota ei enää tutkittu kuin teoreettisena ilmiönä. Opiskelijoita otettiin sisään niin vähän, että ei tarvinnut tutustua - mahduimme samaan pöytään kaikki.
Sitten löysin itseni kirjastosta, asiakaspalvelijana tiskin takaa. En tiedä, pelkäsinkö enemmän itseni vai asiakkaiden puolesta... Kukaan ei ollut koskaan kuvaillut minua sanoilla "ystävällinen", "joustava", "neuvottelukykyinen", "iloinen" tai "sosiaalinen". Kirjoissa kuvattiin palvelutilanteita, annettiin ohjeita ja neuvoja, esitettiin vaatimuksia. Hikoilin.
Tänään hymyilin itsekseni, kun muistelin tuota aikaa. Minä luulin, että kirjastossa käy kasvottomia asiakkaita, numerokoodattuja lainaajia ja paperisia tiedonhakutehtäviä. Vaativia tilanteita ja haastavia ongelmia.
Viidessä vuodessa en ole kohdannut yhtään sellaista. Meillä käy ihmisiä. Erilaisia persoonallisuuksia, joilla on erilaisia toiveita ja pyyntöjä. Joku tahtoo lainata nopeasti ja hiljaa, toinen jutella uutuusdekkareista. Joidenkin mielestä hyvä palvelu tarkoittaa hymyä, toisten kanssa naapurikunnan kirjastoon soitettu puhelu ja valmiiksi varattu kirja ovat parhauden huippu. Joskus tietopalvelukysymyksiä ratkotaan useamman ihmisen voimin parhaan vastauksen löytämiseksi. Meillä käy tuttuja - ja vieraita, joista on tulossa tuttuja. Joskus meillä käy kiukkuisia ihmisiä, mutta harvemmin heitä lähtee pois.
Tiedän, että tämä postaus on hiukan siirappinen. Joskus saa kuitenkin nauttia häpeämättömästi omasta työstään ja siitä, millaiseksi se on minut tehnyt.
8 kommenttia:
Niin vain asiat ja ihmiset loksahtelee paikoilleen. :)
Ulan Bator oli muuten nuoruudessa minunkin haavekuvapaikka! Se, ja Lhasa ja Tirana, ne kuulosti niin houkuttelevilta, ja olisin kovasti halunnut lähteä johonkin niistä asumaan.
Kirjastoon tulee vihaisia ihmisiä, eikä kukaan heistä lähde pois.
Hui!
Iisi
"Rääkkäsin pikkuveljeä, heittäydyin lattioille ja kiljuin, olin uskomattoman itsepäinen ja dramaattinen. Istuin tuntikausia hiljaa ja luin, luin, luin. Kirjoitin ylös kuolemattomia lausahduksia, sepitin hirvittäviä runoja ja luukutin ei-kuulijaystävällistä musiikkia."
Mikä on muka muuttunut? Ainakin pikkuveljeä kiusaat edelleen (okei, se on isosiskojen ja -veljien ikimuistoinen nautintaoikeus), heittäydyt (tosin useammin esiintymislavalle kuin lattialle. Kiljut ja olet uskomattoman dramaattinen (paitsi, jos banaanihuolto pelaa ja saat vinkata makuupussista käsin).
Kirjoitat ylös kuolemattomia lausahduksia, sepität hirvittäviä satuja ja luukutat ei-kuulijaystävällistä (mutta ajoittain mattiystävällistä) musiikkia.
Lukeminen mahtuu kuvioihin edelleen, mutta että istuisit tuntikausia hiljaa???? No, ehkä joku on sittenkin muuttunut. Reetta, sinusta on tullut sosiaalinen eläin ja humaani ihminen. :)
Kaarina: Tunnen itseni kyllä mielettömän onnekkaaksi, kun loksahtaminen on ollut niin helppoa. Tirana muuten oli mullekin rakas...
Iisi: Niistä tulee kirjastonhoitajia :)?
Markku: Kiitos, kai :). Ja muistutan julkisesti Raahesta ja Rammsteinista, jonka muistan tuoneen hymyn jopa sinun karskeille huulillesi :p.
Tuli mieleen tuosta, että kirjastossa käy ihmisiä, jotka kokevat hyvän palvelun eri asioissa. Minulla on todettu jokin aika sitten kuuloon liittyvä sairaus (otoskleroosi), joka huonokuuloisuuden lisäksi joskus saa korvat täysin lukkoon tai voimakkaasti humisemaan. Kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja menin itsepalvelupisteeseen lainaamaan ja muistin vasta siinä, että tarvitaan tunnusluku... Kirjastonhoitaja sattui olemaan vieressä, joten totesin nolona, etten muista sitä. Hän puhui hiljaa luonnollisesti kirjastossa, kun ollaan, en kuullut mitään ja tuli pieni lukko minullekin, en saanut sanottua, etten tällä hetkellä kuule, olisi ollut hirveää, jos hän olisi jonkin verran korottanut ääntään, sekään ei pahimmassa kohdassa auta enkä halunnut suurta huomiota vaan luikkia karkuun. Tilanne päättyi onnellisesti ja hän tulosti minulle sen tunnusluvun ja sain lainattua. Virkailija-parka ehkä mietti, mikä tuollekin tuli, kun olin varmaan vähän surkean näköinen, sairaus on tuore vielä, joten ei aina muista itsekään ennakoida riittävästi. On siis mahtavaa, että kirjastossa pärjää periaatteessa hymyllä :) ja tunnusluvulla.
En ryhdy arvailemaan enempää bloginpitäjän lapsuudesta/nuoruudesta, mutta uskoisin että onni on kohdannut sekä häntä, asiakkaita, että Pirkkalan kirjastoa.
Joskus siirappikin on tarpeen.
Täällä kohtalotoveri. Ikinä en olisi aspaduuniin itseäni kuvitellut, mutta tässä sitä vain istuskellaan. Kirjat veivät mennessään.
Anonyymi: Hienoa, että tilanne selvisi noin onnellisesti! Välillä mietin, kuinka "ihmisistä, joilla on erityistarpeita" puhutaan usein jotenkin erillisenä ryhmänä. Kuitenkin kaikki meistä kuuluvat aina joskus niihin "erityistarpeellisiin" - tavalla tai toisella.
Kruiser: * :) *
Maria: Onneksi veivät sinutkin :)!
Lähetä kommentti