sunnuntaina, marraskuuta 19, 2006

Onnea!

Olen viikon kytännyt sähköpostia, puhelinta ja televisiota odottaen ystäväni vauvauutisia. Tänään ne tulivat. Onnea onnea onnea!

Kirjastoonhan tämä liittyy tietysti niin, että periaatteessa kirjastokortin voi saada vaikka sillä hetkellä, kun on sosiaaliturvatunnusnumeroinen (öh...).

Käytännössä joltisenkinlaisella kokemuksella neuvon odottamaan niin kauan, että perillinen ymmärtää eron kirjastokortin ja riisikakun välillä. Ja sitten vielä vähän. Oikeastihan lapsi tarvitsee oman kirjastokortin silloin, kun hän alkaa kulkea yksin ja käy kirjastossa ilman vanhempia - vaikkapa koulun kanssa. Minusta Pirkkalassa on käytössä nerokas tapa: kaikki eskarilaiset käyvät luokan kanssa kirjastossa ja ottavat kortit. Eipä tarvitse tulevien luokkienkaan opettajien miettiä, onko kortti jollain ja kenellä ja miksi. "Missä" kyllä pitää ajatella, mutta se on vain logistiikkakysymys.

Kivaa minusta on antaa kirjastokortti myös sellaiselle lapselle, joka on juuri oppinut lukemaan. Tuntuu siltä, kuin antaisi hänelle lahjaksi koko kirjaston - koko maailman kirjat, kaikki maailman tarinat, sadut, ystävät ja lohtutekemiset kaupan päälle.

Kuuden vuoden kuluttua kirjastolla on uusi asiakas.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Heh, muistuukin mieleen lapsuudesta kun sain ensimmäisen oman kirjastokorttini paikalliselta kirjastoautolta. Kortti hukkui jo menomatkalla lumihankeen, enkä kehdannut itse edes palauttaa lainaamiani Tintti-kirjoja kun pelkäsin, että kirjastossa ollaan vihaisia! Seuraavaan kirjastokäyntiin venähtikin sitten 2-3 vuotta. :D

nim. olin minäkin aikanani 6 v.

antitäti kirjoitti...

Voi ei! Mikähän siinä on, että nimenomaan kirjastoihmiset tuntuvat/esitetään niin pelottavina? Kuitenkin uskon, että olemme keskimääräistä humaanimpia ja kiltimmännäköistäkin porukkaa...

Pelottaako ketään mennä pankkiin sanomaan, että pankkikortti on hukkunut?

Mitä me tehdään väärin??

Kiitos Saarni käynnistä ja hyvää harjoittelua :)

Liina kirjoitti...

ei tehdä, eikun ette tee, mitään väärin.
kirjasto on muuttunut paljon, ja parempaan suuntaan.

olin opiskelun alkuaikoina kirjastossa tuntityöntekijänä, ja monella tavalla se oli paras työ, jota olen tehnyt.
välillä siellä kyllä tuli vähän pahakin mieli. esimerkiksi vähän sen jälkeen kun pääkaupunkiseudulla siirryttiin kirjastoissa perintätoimistojen käyttöön.
jollakin teinillä oli tietysti unohtunut kirja patjan alle (Terry Pratchettin Mort - kumma, miten jotkut asiat jää mieleen.) perintätoimiston yhteydenoton jälkeen paikalle ryntäsi raivostunut isä, joka ojensi kirjan ja käski poistaa pojalta kirjastokortin kokonaan. "kun ei kerran osaa pitää huolta lainoistaan."

se oli väärin ja surullista.
lapsilla - ja nuorilla - pitää olla kirjastokortit. oma kirjastokortti on aina ollut luultavasti tärkein korttini.

...kylläpäs mä nyt innostuin kommentoimaan.

Anonyymi kirjoitti...

Niin mainittakoon, että sittemmin koulupoikana kävin kyllä hyvinkin ahkerasti kirjastossa. Mitään traumaa ei sis jäänyt! :D

antitäti kirjoitti...

No hyvä, Saarni :). Pelkäsinkin jo, että juoksuharrastuksesi alkulähteet löytyivät kirjastoauton pakenemisesta, hih...

Liina: Kyllä!! Lapsella pitää aina olla kortti. Vähintäänkin viisas opettaja, joka lainaa joko koulun tai omalla kirjastokortillaan kaikille (halukkaille ;)) oppilaille, joiden omalle kirjastokortille on tapahtunut jotain.

Onna kirjoitti...

Kun olin lapsi, kotimme lähellä kävi kirjastoauto. Kävin kirjastoautolla yhdessä kaverini kanssa, ja luonnollisesti halusin oman kortin, jotta voisin lainata kirjoja myös ilman vanhempia.

Isän kanssa tuli asiasta jokin aika sitten puhetta, ja hän muisteli, kuinka olin hieman närkästyneenä mutta tomerana juossut kotiin allekirjoituttamaan lappua erään kirjastoautoreissun jälkeen. Vanhemmilta piti saada lupa oman kortin hankkimiseen. Jälkikäteen ajatellen taisi olla ihan aiheellinen toimi. Täytin nimittäin vasta muutaman kuukauden päästä 5 vuotta...

Jenni kirjoitti...

Niistä vinkattavista: otan usein mukaan myös vanhoja klassikoita: J.O. Curwoodin Kazan, susikoira; Setonin Harmaakarhun elämäkerta, Swanin Iris rukka ja Rekimiehen Suurten metsien vaeltaja ovat uponneet yllättävänä hyvin viitoskuutosille. Loen Kurt-kirjat ja Ambjörnsenin Rin Tin Tei -sedän perintö & Toraiset toverit ovat hillittömiä. Ja Parkkisen Karhukirjeet saavat aikuisetkin hörähtelemään.

antitäti kirjoitti...

Kiitti Jenni - vuoroin vieraissa :)!

antitäti kirjoitti...

Onna: Ihana tarina! Näitä pitäisi kerätä muistiin oikein aktiivisesti!

Jaatiina kirjoitti...

Meillä poika sai kirjastokortin jo alle 1-vuotiaana. - Juu, juu, hullua, mutta minulta oli silloin unohtunut kirjastokortti mukaan... ;) Ja kyllähän alle 1-vuotiaalle pitää jo kovastikin lukea ja lorutella. Kun se on hauskaa, sen takia!

Antitäti: Ei ne MLL:n ihmiset ole mitään superäitejä, no way! Rohkeasti kimppuun vaan. ;)

kiiruna kirjoitti...

Ala-asteen koulussani oli pikkuinen sivukirjasto, joka muistini mukaan oli auki joka arkipäivä. Koululasten lisäksi se palveli koko kylää.

Sieltä sain ekan korttini, ja luin koko kirjaston läpi. Kirjastokortin numero merkittiin lainatessa kirjan taskussa olleeseen korttiin, joten asia oli helppo tarkistaa.

Bram Stokerin Draculaa jouduin muutaman kerran ruinaamaan, mutta kaiken muun sain lainata vastusteluitta. Angelika taisi aiheuttaa enemmän traumoja kuin vampyyritarinat :)

antitäti kirjoitti...

Jaatiina, ehdottomasti yksivuotiaalle pitää jo lukea!! Ja lapset on hyviä lainaajia :).

Kiirunan muistot vaativat kyllä ihan oman polkan jossain vaiheessa. Aikamoinen syöjätär Angelicakin taisi olla, heh...

Anonyymi kirjoitti...

"Tuntuu siltä, kuin antaisi hänelle lahjaksi koko kirjaston - koko maailman kirjat, kaikki maailman tarinat, sadut, ystävät ja lohtutekemiset kaupan päälle."

Niinhän te kirjastoihmiset annattekin! Kiitos!

Stina kirjoitti...

Hm, joko vauvalla on nimi? :) Mietin vain, ollaanko odotettu saman vauvan syntymää. Ajankohta passaisi.

Oma lapsi sai kortin 5-vuotiaana, kun halusi itse. Pääasiassa lainataan kuitenkin mun kortilla, jotta mun on helpompi uusia lainat. Nyt nämä eskarilaiset olivat käyneet kirjastossa, muttei puhettakaan, että oltaisiin annettu kortit rutiinisti. Tyttö oli ainoa, jolla oli jo kortti. Lapset saivat kuitenkin valita pari kirjaa kukin, jotka lainattiin jonkun open kortilla.

Itse sain oman korttini koulun kirjastoon ekalla luokalla, mutta sitä ennen taisin omistaa mummolan kyläkirjastoon kortin, jonka tunnistusnumero oli neljä seiskaa. Kortti oli sininen pahviläpykkä.

Nykyiseen kirjastokorttiin olen teipannut parin muun kirjaston lainaajaviivakooditarrat, kun meinasi tulla over-flow korteista. Ja kirjaston puhelinnumeronkin teippasin korttiin, ettei tarvitse etsiä. Tämä oli tosin ennen kännykkää ja nettiuusintamahdollisuuksia.
*muisteloi* :)

antitäti kirjoitti...

Moi Stina! Tällä vauvalla ei ole vielä nimeä (tietääkseni!) ja sijaitsee Tampereella :).

Kirjastomuistelot tulee olemaan yhden bloggauksen ehdoton aihe. Kun tässä nyt kerkiää heittäytymään Memory Lanelle. Kiva lukea muiden muistoja!