Kukkahattu päässä

Olen yksisilmäinen nilviö, joka kutsuu itseään lastenkirjastonhoitajaksi ja sanoo nyt monia ajatuksia, joita vapaan maailman vapaan tiedon edustaja ei saisi sanoa.

Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.

Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.

En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.

Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.

Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.

Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.

Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"

Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.

Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.

Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.

Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?

Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.

Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).

Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.