tiistaina, lokakuuta 13, 2009

Kukkahattu päässä

Olen yksisilmäinen nilviö, joka kutsuu itseään lastenkirjastonhoitajaksi ja sanoo nyt monia ajatuksia, joita vapaan maailman vapaan tiedon edustaja ei saisi sanoa.

Tämä selvisi minulle muutama viikko sitten, kun sain käsiini Erlend Loen Kurttilan. Koska sen kansi on sairaalloisen näköinen, innostuin siitä heti. Sairaalloinen, kalvakas ja tappisilmäinen ovat näet nilviöiden fanilistalla korkealla, viikset enemmän Antitädin mieleen.

Selasin kirjaa, ja osuin kymmeneen typerään, vastenmieliseen ja ahdistavaan kohtaan. En lukenut loppuun (mutta aion sen tehdä, koska nilviöillä on kuitenkin yksi jalka, jolla ne nilkuttavat kohti moraalista oikeudenmukaisuutta), sillä häiriinnyin niin kovasti. Sitten häiriinnyin siitä, että häiriinnyin.

En ole koskaan uskonut olevani se ainoa kirjastomaailman Objektiivinen Portinvartija, mutta yritän huomioida subjektiivisuuteni ja käyttää sitä välillä jopa hyväksi. Huomaan, että usein kokoelmassani ovat yliedustettuina teemat, joista en tiedä juuri mitään. Oma tiedottomuuteni johtaa siihen, etten osaa arvioida teoksia tarpeeksi ja otan varmuuden vuoksi hyllyyn kaikenkarvaisia nimekkeitä. Omat kiinnostuksenkohteeni näkyvät varmasti kirjastossani, mutta niistä hankituille teoksille on muitakin syitä kuin vain aihepiiri. Ne ovat alallaan hyviä.

Mutta siis Kurttila. Pitkällisen pohdiskelun jälkeen (joka koski alkoholia, sukupuolisuutta, hierarkioita, kielellisyyttä, absurdismia jne. etc. laadidaa) on pakko myöntää, että eniten häiritsi uskonnon pilkkaaminen.

Auts. Juhannustansseissa ei olisi Antitätiä haettu, korkeintaan salama iskenyt ja lujaa.

Olen pyöritellyt asiaa ja saanut hienoja vastalauseita ja -analyyseja tuttavilta (kiitos Markku ja Jukka!). Silti minua häiritsee.

Ei j/Jumalanpilkka, vaan uskonnonpilkka. Ensin siis "uskonto"

Rehellisesti voin sanoa, että minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden tai sitä harjoittavien ihmisten pilkkaaminen lastenkirjassa ei minusta ole hyvä juttu. Ajattelen suunnilleen niin, että ihmisen elämänkatsomus on kaiken moraalin, etiikan, itsestä ja toisista välittämisen sekä edes jollain tavalla hyvän elämän ehto. Ilman jäsentynyttä käsitystä siitä, mikä minä olen maailmassa ja miten maailma on minulle on vaikeaa olla olemassa. Mitä useammista uskonnoista, uskomusjärjestelmistä, ideologioista ja aatteista lapsi saa tietoa, sitä vapaampi hän on oman yhdistelmänsä niistä muodostamaan.

Seuraavaksi "pilkka". Parodia ja satiiri syntyvät molemmat suhteessa johonkin jo-olevaan, jonka lukija tunnistaa. Raakasti erotellen minulle parodia on useimmiten tekstien välistä leikkiä - humoristista, leikkisääkin ilkeydessään. Satiiri on enemmän yhteiskunnallista ja kritiikki muutoshakuisempaa: todellisempaa, julmempaa.

Kumpaakaan lukija ei voi ymmärtää, jos hänellä ei ole tietoa siitä, mihin kyseiset kirjallisuuden keinot/lajit viittaavat. Loru Sorbusten Herrasta ei aukea täysin ilman Tolkienia ja Gulliverin matkat voidaan typistää (ja typistetäänkin) hassuksi lastentarinaksi Lilliputtien maasta unohtaen teoksen toinen ja kolmas osa, Swiftin rankka kritiikki ja ihmisviha.

Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan.

Tunnen itseni nilviöksi, koska en tahdo pistää Kurttilaa lastenhyllyyn muun Loen Kurt-sarjan jatkoksi. Tunnen itseni kukkahattuiseksi nilviöksi. Ilmeisesti myös BTJ:n luetteloija on joutunut taistelemaan itsensä kanssa, sillä Kurttila on ensimmäinen "nuortenkirjaksi" asiasanoitettu kirja muiden Kurtien perässä. Piilotanko sen siis nuorten hyllyyn?

Loppukaneetiksi sanon vielä, että aikuisten puolella tämä ongelma ei olisi tullut mieleenikään. Se puolestaan kertonee paljon minun lapsikäsityksestäni, ajatuksistani kirjastonhoitajuudesta ja kaikesta muusta, mitä käsitelläkseni joudun varaamaan todennäköisesti ajan työterveyslääkäriltä.

Kun Loen tarkoitus on epäilemättä herättää ajatuksia, se kyllä onnistui :).

Salla Simukan arvostelu Hesarista löytyy täältä.

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, kirjaston kukkahattu!

En ole lukenut Kurttilaa, joten Loen kirjaa en voi kommentoida. Mutta olen kanssasi samaa mieltä lapsista ja eettisistä arvoista.

"Lapset eivät ole tyhmiä, mutta kulttuuristen tekstien ja erilaisten koodien lukemiseen heillä ei ole vielä ollut montaa vuotta aikaa. Kirjallisuus menettää paljon, jos se hyppää suoraan kakkosvaiheen muunnoksiin jättämättä tilaa ykkösvaiheen tutustumiseen, opettelemiseen ja miettimiseen. Minusta on lisäksi väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei ole vielä kunnolla muodostunutkaan."

Just näin!

Sirkka Heinonen

kruiser kirjoitti...

Pahan pistit (eikös se sovikin lahkolaisaiheeseen...). En ole vajavaisella kokemuksellani törmännyt vastaavaan tekstiin missään. Työn näkökulmasta "siirto nuortenhyllyyn" on toki ratkaisu, mutta ei poista ongelmaa. Loen aikuisromaaneista voisi (Kurttilaa lukematta) päätellä, että kyse on käänteis-käänteis-käänteishuumorista, mutta täytynee minunkin ajatella, että mies on nyt väärillä jäljillä. Täytyy tutustua kirjaan.

Anonyymi kirjoitti...

"On väärin lähteä rikkomaan sellaista, mitä ei vielä ole muodostettukaan,"
Oli muuten tavattoman viisaasti sanottu. Olen juuri omassa blogissani kertonut äidin kertomista julmista saduista, jotka rikkoivat enemmän kuin rakensivat.

Iisi

Jukka kirjoitti...

Mielenkiintoinen kirjoitus.

Heräsi seuraavanlaisia kysymyksiä:

Onko sellaisen rikkominen edes mahdollista, mihin lapsi ei ole vielä törmännyt?

Kurttilassa on luullakseni kysymys vaarallisesta lahkosta, ei uskonnosta tai uskonnollisuudesta yleensä. En mielelläni itse köntittäisi näitä yhdeksi ja samaksi ilmiöksi, enkä sikäli ole sitä mieltä, että kurttila pilkkaisi uskonnollisuutta. Se pilkkaa uskonnollisuuden haitallisia muotoja. Ja lapset ovat näissä asioissa ihan teräviä ja erottelukykyisiä.

"Nuo ovat ihan hulluja", sanoo tyttäreni Kurttilan asukkaista mutta ei ympärillään näkemistään uskovaisista.

Jos vaarallisista asioista on mahdollista varoittaa (antaa rokotus) jo ennen kuin niiden kanssa on joutunut tekemisiin, niin miksi ei?

(En siis väitä, etteikö teoksesta saa närkästyä. Totta kai saa! Väitän tässä vastaan ihan siksi, että minusta tuntuu, että tässä ollaan jonkin aika ison jutun äärellä, josta haluaisi ottaa selvän.)


Täällä vähän lisää Kurttilasta liikkeelle lähteneitä ajatuksia:
http://laajis.wordpress.com/2009/10/16/suuri-kakkakeskustelu/

Anonyymi kirjoitti...

En ole vielä Kurttilaa lukenut, mutta pöydällä se odottaa. Olen lukenut Hesarin arvostelun ja tämän sivuston keskustelut joten otan kantaa siltä pohjalta. Miksi lastenkirjallisuus ei saisi käsitellä vaikeita asioita ja mikä on julma satu?Täytyykö kaiken lapsille tarjotun materiaalin olla "Disney höttöä"? kommentoin lisää kun pääsen lukemaan Kurttilan.

antitäti kirjoitti...

Jukka: Erittäin hyviä kysymyksiä. Myös minusta tuntuu, että tässä on jotain tärkeää, ja siksi a) kirjoitin aiheesta ja b) vääntelehdin kiusaantuneena.

Yritin asettaa "uskonnon" paikalle lauseissasi jonkun toisen sanan, vaikkapa seksin tai alkoholin. Niiden haitallisten muotojen pilkkaaminen ja samalla lapsen "rokottaminen" ei hetkauta ajatuksena minua, mutta en tiedä, toimiiko esim. seksiparodia tarkoittamallasi tavalla??

Yksittäisen asian lisäksi mietin ideologioita tai aatteita, ja silloin huomasin niskakarvojeni pörhistyvän. Sosialismi? Kapitalismi? Buddhalaisuus? Voiko järjestelmän kritiikkiä ymmärtää ennen järjestelmän kohtaamista? Ja voiko "rokottamista" tapahtua ennen esiymmärrystä?

Vaikeaa...

Anonyymi: Höttöä en ole lapsille tarjoamassa - ikävää, jos kirjoituksestani sai sellaisen kuvan. "Vaikea" lienee jokaisen yksilön subjektiivinen asia, jonka rajoja jokaisessa perhe-yhteisössä määritellään ja haastetaankin.

Perusperiaate on kuitenkin "vaikean" muuttaminen ymmärrettävämmäksi, vähemmän uhkaavaksi ja lapsen kokoisemmaksi, uskoisin. Sellaisen "vaikean"/pahan/pelottavan/vastenmielisen käsittely on hyvä asia.

Aikuisen toleranssia on hyväkin testailla välillä. Kuten Loe minulle tekee.

Jukka kirjoitti...

Hyviä jatkokysymyksiä, Reetta!

"mutta en tiedä, toimiiko esim. seksiparodia tarkoittamallasi tavalla??"

Muistelisin itse asiassa käsikirjoittaneeni valistussarjakuvan, jossa tehtiin tuostakin aiheesta (lempeähköä) pilaa. Oma tapani tehdä asioita ei ole yhtä ronski kuin Loen, mutta voisi se häneltäkin onnistua...
Ei oikeastaan ole kovinkaan vaikea kuvitella hyvinkin eksplisiittinen kohtaus, jossa poika vonkaa ja lopulta tyttö antaa (tai päin vastoin) vaikkei olekaan vielä valmis, ja sekä vonkaaminen että suostuminen näytetään tyhmässä ja naurettavassa valossa, ja samalla aiheesta sanotaan jotakin ihan tärkeää.



Voiko järjestelmän kritiikkiä ymmärtää ennen järjestelmän kohtaamista? Ja voiko "rokottamista" tapahtua ennen esiymmärrystä?

Vaan jostainhan sen esiymmärryksenkin on kai tultava? Miksei siis kirjoista?

Ei lukijan tarvitse ymmärtää nauraa asialle tai tajuta, mitä parodioidaan. Riittää, että hän tajuaa, etteivät asiat vaikkapa Kurttilassa ole ihan kohdallaan, ja että joskus se, minkä joku hullu väittää olevan Pyhästä hengestä, saattaakin olla sontaa.

Tilannehan olisi tietenkin ongelmallinen, jos jossakin maassa kaikki kirjat puhuisivat samaa asiaa: varokaa kommunisteja/kapitalisteja/uskontoja... Mutta tämän Kurttilan kohdallahan tilanne on aivan päinvastainen: niitä lastenkirjoja on vaikka kuinka paljon, joissa uskonto kuvataan kauniisti ja hyvänä juttuna. Ainakaan minun mieleeni ei muistu ainoatakaan lapsia tai nuoria vaarallisista lahkoista varoittavaa teosta.

(Harmittaa vähän, että emme pääse käymään tätä keskustelua kasvotusten. Olen oppinut vähän pelkäämään näitä nettiväittelyjä ja sitä, että annan aggressiivisemman vaikutelman kuin on tarpeen.)

Kotkan kirjastonhoitaja kirjoitti...

Katselin aikani kuluksi Erlend Loen lastenkirjojen lainamääriä ja siinä vaiheessa minua alkoi hymyilyttää tämän keskustelun suhteettomuus.

Kun kirjojen lainamäärät ovat 1-2 lainaa vuodessa per nimeke, niin kysymys nuorison moraalin turmelemisesta ja oppilasmassoista lukemassa Kurttilaa tuntuvat lähinnä hassuilta. Lähtökohtaisesti Loen lastenkirjoja lukee vain muutama lapsi ja ne muutamat ovat todennäköisesti juuri niitä paljon lukevia, juuri niitä jotka ovat nuoresta iästään huolimatta kykeneviä vastaanottamaan vaikeitakin viestejä.

Ja vaikka tämä olisikin ns. volyymikirja niin silti olen Jukan kanssa samoilla linjoilla: "Se pilkkaa uskonnollisuuden haitallisia muotoja. Ja lapset ovat näissä asioissa ihan teräviä ja erottelukykyisiä." Kyllä. Lapset eivät ole niin tyhmiä ja arvostelukyvyttömiä kuin aikuiset mielellään luulevat. Jos kuolemasta saa puhua lastenkirjoissa (Ja sitä saa palkita kirjallisuuspalkinnoilla!), miksi uskonnollisuudesta ei saisi puhua? Tai Kurttilan tapauksessa ehkä pikemminkin hulluista lahkolaisista. Eihän Loe oikeastaan pilkkaa uskontoja, vaan sen ääri-ilmiöitä. Kirja, joka saa aikaan keskustelua ja herättää ajatuksia ei voi olla läpeensä paha.

Anonyymi kirjoitti...

Antitädin kanssa kuljen miellläni kukkahattu päässä. Kirjoituksesi on perustellun hyvä.

Mielestäni silloin, kun kirjoitetaan lapsille, ei aina ole viisasta ryhtyä kovin paljon ns. rikkomaan rajoja. Luovat ihmiset kuten Jukka ja Mikko-setä ahdistuvat, tottakai.

Mutta lapset ovat konservatiiveja ja vasta totuttelevat elämään, hakevat turvallisuutta ennen kaikkea.

"Kirja, joka saa aikaan keskustelun, ei voi olla läpeensä paha", kirjoittaa Mikko-setä. Totta. Mutta ketkä tässä nyt keskustelevat? Aikuiset, eivät lapset, joiden keskuudessa tuskin tästä kirjasta keskustelua syntyisi, monen mielestä on hauskaa lukea kirjsta sana perse tms.

Lapset vähät välittävät mistään kritiikistä erilaisia uskonnollisia lahkoja kohtaan. Useimmat eivätehkä ymmärrä koko kirjasta yhtään mitään. Mikko-sedän antamat lainausluvut osoittavat myös kirjan mielenkiinnottomuuden.

Miksi siis tuhlata ruutia ja yrittää "rikkoa jotain sellaista mitä ei ole vielä muodostunutkaan".

Kritikoikaa hyvät kirjailijat, kritikoikaa mutta tehkääpä se niin kuin Fedja-setä, kissa ja koira -kirjan kirjoittaja: täysillä ja huumorilla eteenpäin ilman kakkaa ja pissaa, siinä kommunismi saa kyytiä. Monikaaan lapsi ei ymmärrä järjestelmän ruoskimista kirjassa olevankaan, mutta ymmärtää sen suuremmoisen ilon ja lämmön, jolla kirjailija asiaansa vie eteenpäin.

"Mutta lehmähän on valtion", sanoi Fedja-setä,"ei me voida vasikkaa ottaaa itsellemme."
"Niin,lehmä on valtion, mutta kaikki mitä lehmästä tulee, maitoa tai vasikoita, on meidän", sanoi Madroskin-kissa ovelasti.

Ei lapset ole tymiä, mutta on tyhmää tarjota vain aikuisten mielestä tasokkaita juttuja.

Hymyilevä eläkeläinen

antitäti kirjoitti...

Jukka: Haluaisin kovasti lukea sarjakuvasi, ja tiedän muutaman kirjastolaisen, jotka vinkkaisivat sitä varmasti ja hulvattomasti :)!

Esiymmärrys voi tulla kirjoista, mutta minusta ehkä mieluummin elämästä. Vahingossa, oman perheen ja lähipiirin arjesta. Se on kuitenkin pienen lapsen lähtökohta maailmaan. Useimmissa perheissä lienee monenlaisia vääristymiä, joita lapsi voi - ja hänen tuleekin - kritisoida myöhemmin elämässään, mutta pääsääntöisesti henkisen kehityksen on oltava läheisessä yhteydessä perheen omaan kulttuuriin. Mun mielestä.

Kun on ensin tutustustunut kotiruokaan, voi lähteä ravintolan seisovaan pöytään - henkisestikin.

Edelleen korostan, että Kurttila häiritsee minua sen ikäryhmän vuoksi. Nuoret ja aikuiset saavat minun puolestani haastaa likipitäen mitä tahtovat, mutta pieni lapsi on kirjastossa hyllyn edessä aika yksin.

Onneksi olemme puhuneet edes joistain asioista kasvotusten, sillä vaikka sinä et vaikuta tippaakaan aggressiiviselta, minä kyllä vaikutan tiukalta moralistilta, jollainen en ainakaan usein myönnä olevani :).

Markku: Mistä puhumme, kun puhumme Kurttilasta :)? Itselleni tämä on esimerkki kirjasta, jota minun kokoelmanhoitajana on vaikea hyväksyä hyllyyni. Siellä se kuitenkin on, näkyvän henkisen taiston seurauksena. Se, lainaako sitä kukaan tai kaikki, on sinänsä samantekevää.

Uskon, että jokaisella kirjastolaisella/ihmisellä on omia "sokeita pisteitään", jotka on vaikea kohdata. Minun on helpompi parantaa ammattitaitoani, kun saan välillä velloa vaikeissa kysymyksissä. "Ei hankita"-leima ilman perusteluita on liiankin helppo lyödä.

Hymyilevä eläkeläinen: Hienoa, kun otit esiin Fedja-sedän! Mietin juuri tätä kirjasarjaa osoituksena onnistuneesta parodiasta/sarkasmista. Ensimmäinen osa on loistava, mutta myöhäisempiä osia minun on ollut vaikea vinkata lapsille, vaikka joistain niistä olen pitänytkin. Jotenkin luen niitä "liian" aikuisena, enkä pääse riittävän kauaksi "kaksoisvalotuksesta", jotta voisin kertoa niistä lapsen kiellä.

Jatketaan hymyilyä :).